30 päivää aattoon

    Taas kaikki tuoksut, tunnelmat                    

Joulun viettoon kutsuvat.

Matka muiston maisemaan

vanhaan Joulun tarinaan

alkaa mausta kanelin

joulupuuron mantelin.

Taika tutun reseptin

toimii niin kuin ennenkin:

valmistellaan rakkaudella

kypsytellään hartaudella

viimeistellään muistelmilla

makeilla ja suolaisilla.

Joulu asuu kuusen alla

loistaa tähtitaivahalla

kotoisissa koristeissa

pakkashangen kimalteissa.

Joulun aarteet sieluissamme

kaikki muistot lahjoinamme.

                               Jouluruno 2012 

Männyntuoksuinen

Siivoaminen tuoksuu, mieluiten Tolulta. Siivoaminen on emotionaalista puuhaa, parhaimmillaan. Saa aikaan näkyvää jälkeä, varsinkin kun edellisestä kerrasta on taas kulunut vähän liian kauan. Raakaa rusennusta, pahimmillaan.

Mutta koti tuoksuu vielä vienosti männyltä, pinot ovat järjestyksessä, pölykaivoksen aarteet imuroitu hetkeksi pois. Ikkunalaudat pyyhitty, kukat kasteltu. Saanko siis tuntea itseni työn sankariksi?

Toivorikkaana luin iltalehdestä ammattisisustajan vinkkejä perheenemännille. Ei, ei ollut nuori mies keksinyt pyörää uudelleen. Kaikki uutena esittelemänsä vinkit on koeteltu jo aikoja sitten. Tai minä olen liian vanha: kaikkea on tullut testailtua, vinkit eivät enää ihan niin ärhäkästi tartu esiliinanhelmaan. Enkä suinkaan ole talousihme*).

Siivous on paitsi kodin kunnostusta, myös elämän järjestämistä. Nurkista lähti taas tavaraa, Vikin kaapit kaatopaikalle, roinaa kierrätykseen, roskiin, pieni laatikollinen kirjoja maalle… Muistioita ja muistiinpanoja revittynä, poltettavaksi. Kaikkea en enää koskaan tule tarvitsemaan ja jos tarvitsen, joka päivä on joku kauppa auki ja myy mielellään. Mutta vieläkin olisi voinut karsia rankemmin.

Mitä tällä kaikella tekee? Mihin näitä säästetään? Miksi? Miksi juuri minun on vaikea luopua joistakin tavaroista? Mitä ne kertovat minusta? Millainen kuva tämän rojukasan omistajasta jälkipolville jää? Loistava kulttuurihenkilö, romanttinen nostalgikko vai toivoton ahdistunut kitupiikki? Veikkaan jälkimmäistä, vaikka toivon tietysti muuta…

Tavaroiden arvo ei milloinkaan ole vakio. Aikanaan tähtitieteellisen kallis tuote löytyy nyt joka marketista muutamalla kympillä eikä uuden esineen ostaminen ole mikään mainittava tapahtuma. Kukaan ei tavallisen arkitavaran takia vietä unettomia öitä, niin kuin äitini ompelukoneen ostettuaan. Se maksoi puolen vuoden palkan eikä ostajan ollut helppo perustella hankinnan mielekkyyttä itselleenkään. Hyvä kone se on edelleenkin, käyttökunnossa, vankkaa rautaa ja helppo huoltaa, ruuvimeisselimiehen taidoin korjattavissa, jos vikaa tulee. Kolmen sukupolven vaatettaja, neljäskin saattaa saada vihreällä koneella tikattua paitaa ja pöksyä.

Uuden peruskoneen hankkimiseen riittävät vähintään muutaman päivän tienestit. En vain oikein osaa uskoa, että uusi kone viettäisi viisikymppisiään yhtä komeassa kunnossa kuin edeltäjänsä. Kaikkea saa ja halvalla. Hinnat laskevat tai pysyvät ennallaan, reaalihinnat putoavat. Jokainen uusi laitesukupolvi on edellistä nokkelampi, mutta myös lyhytikäisempi.

Olen alkanut ymmärtää läheisiä vanhuksiani, joiden huolena oli jäämistön kohtalo. Osaako ne nuoret arvostaa? Ymmärtääkö ne? Vanhoja asioita, jotka kymmeniä kertoja puhuttiin läpi ja murehdittiin.

*) Talousihmeeksi – tai ainakin melkein – pääsee nykyään helpommin. Pitää olla päättäväinen ja ostaa tehokkaat kodinkoneet. Ja pitää olla päättäväinen ja opiskella niiden käyttö kunnolla. Esimerkiksi ajastimesta ei ole mitään iloa, ellei sitä osaa käyttää. Jos osaa, ajastin vapauttaa käsiä ja aivokapasiteettia. 

Terveisiä kaaoksesta

Löysin siivotessa joulurunon vuodelta 2010 (kaaos ottaa vielä aikansa). Täällä ei ole pakkasta eikä joulukaan ihan ovella, mutta kuitenkin. On ollut komeita kuutamoita. 

Himmeän kuun valossa

yön syvässä tyvenessä 

veden liike taukoaa

äänetön

ääretön talvi tulee.

Jäinen lakeus

ottaa syliinsä

ulapan ja

lahden poukamassa

uinuvat kaislat

auringon muistot.

Kuutamoyönä

askel vain talveen

ihmisen mieli

katsoo taas jouluun 

ihmeiden juhlaan

lämpöä toivoo

lempeyden lahjaa

elämään meille.

Kaaoksesta, päivää

Odotimme koko syksyn inspiraatiota. Kun sellaista ei tullut, aloitimme ilman. Lopputulos ei toistaiseksi kestä kuvajulkisuutta. Sanallisen kanssakin on vähän niin ja näin.

Kun tähän asuntoon muutettiin, Vikin kaapit olivat lastenhuoneessa. Samassa huoneessa ne olivat edelleenkin, mutta lapset ovat aikuisia ja omillaan. Huone on muuttanut käyttötarkoitustaan.

Alkuaan Vikin kaapit oli aiottu tilapäisiksi, sillä niihin oli hyvä pakata pieniä vaatteita ja kenkiä. Sitten silmä tottui, kaappi meni niin sanotusti luihin. Tiedättehän mööpelin, joka on ruma ja nuhjuinen, mutta jonka osaat avata pilkkopimeässäkin ja jonka ovien takaa löydät kaiken etsimäsi vaikka et edes ajattele etsiväsi.

Aloitimme remontin (lue: kaaos) Vikin kaapeista, sillä uskoimme, että kun ne on tyhjennetty ja purettu, mikään voima maailmassa ei voisi keskeyttää remonttia. Rauha sille täysinpalvelleelle lastulevykasalle. Paljon kärsit paljon kestit kaatiksen kumminkin kohtasit.

Mitä ihminen tekee vanhoilla kalentereilla? Onko parittomia sukkia syytä sääliä? Miksi kotiin kertyy nuhruisia teepaitoja mutta ei yhtään siistejä kahvimekkoja? Miksi meillä on turkoosinsinisiä kirjekuoria, mutta keltaisia papereita? Kuka on liimannut tarroja kirjahyllyn kannatintolppiin? Vein kassillisen vanhoja lankakeriä uffiin, mistä niitä aina vaan sikiää?

Uudet kaapit ja vanhat hyllyt saatiin paikoilleen, vauhdilla. Sitten vauhti loppui.

Vaikka mikä voima voi pysäyttää remontinjälkeisen järjestelyoperaation. Esimerkiksi se, että lukee vanhaa asiakasmuistiota eikä revi sitä roskiin niin kuin rationaalista olisi. Esimerkiksi se, että juuttuu vanhan kalenterin merkintöihin. Tai se, että päättää heittää vanhat lehdet poispoispoispois ja jumiutuu sitten lukemaan niitä kun ne kumminkin pannaan pois eikä niitä sitten enää näe. Tai se, ettei osaa päättää, kumman punaisen säilyttää, vaikka molemmat ovat uffuffkunnossa.

Todellakin, tämä on kaaos. Todellakaan, tämä ei ole luova kaaos. Voisiko tämä olla kaaos, joka luodaan syrjään talikolla?

Poistun kasojen suuntaan.

Blogin otsikkokuvalla ei ole mitään tekemistä tämänhetkisen arkitodellisuuden kanssa. Sen ehkä huomasittekin. 

Lahjaksi

Isänpäivä. Isoisän päivä.
Monta hymyä, vilkutusta ja suloista katsetta. 
Halauksia ja kauniita sanoja.
Kaikki lahjaksi. 
Sydämestä. 

Kaikissa meissä asuu pieni metsästäjä-keräilijä, joka yrittää saada laarit täyteen ja aitan orret tiukkumaan tavaraa, niin ettei talvi pääsisi yllättämään ja vilu luita särkemään. Määrä ja paljous on ollut tärkeää, siitä on ollut hengissä pysyminen vuosituhansien ajan ollut kiinni. 

Ja juuri nyt on se aika, jolloin tähän alkukantaiseen olentoon sielun sopukassa vedotaan. Varaa ja valmista, osta ja paketoi, piilota komeroon, mutta muista, että varmasti löydät kaiken ajallaan, kun aika on. 

Koska on oikea aika? Milloin voi huoleti ottaa käyttöön ja kuluttaa varaston? Metsästäjä-keräilijä nuukailee ja ajattelee, että vielä voi tulla tätäkin tärkeämpi tarve ja tilanne. 

Nälkävuosi ei uhkaa, ainakaan kohta. Vielä on kaupan lamppujen alla iso röykkiö hedelmiä, makeisia, kulhoja, kattiloita, toppahousuja, pesuainepakkauksia. Niistä riittää, suuremmankin sielunnälän tyydyttämiseen. Ja ihan oikea nälkäkin lähtee. 

On ihanaa saada lahjaksi. 
Niin, ettei ole itse voinut vaikuttaa antajan ajatuksiin. 
Voi kai sen myöntää, voiko? 
On ihanaa kokea, että toinen on ajatellut ja harkinnut. 
Avata paketti ja nostaa sen sisältö kasvojen tasalle, katsella tarkkaan, tuntea tuoksu ja kosketus. Rapea, pehmeä, silkkinen, pörröinen, arvokas, laadukas, lämmin…

Mutta kaikkein ihanin on se hymy ja pienen käden vilkutus, 
jotka vaan voi saada lahjaksi, ei ansaita. 
Kiitos.

MRRRRR MARRRR MARRR MARRASKUU

Aamulla on sumua ikkunassa. Koiralenkillä huomaa, että sitä on kaikkialla. Puiden välissä, tiellä, pihoissa ja puutarhoissa. Koko Niemenkylä ja osa Kaukolaa on kuin retussiruiskulla sumutettu. Kirkolla en käynyt kääntymässä ja katsomassa, mutta varmaan sielläkin.

Pyhäinpäivästä on neljä ehjää viikkoa pikkujouluun. Hätäisemmät ovat jo aloittaneet sen, mihin itse tartun vasta viimeisellä viikolla: joulun valmisteluihin.

Aloitan jouluhommat aina samalla tavalla. Kaivan vanhan keittokirjan välistä äitini kirjoittaman muistilistan siitä, millaisia ruokia ja leivonnaisia jouluna pitää olla. Luen listan huolellisesti läpi ja päätän, että EI. Tänä vuonna ei koeta lanttulaatikkosyndroomaa*), maksalaatikkoahdistusta tai luumukiisselitraumaa. Vain kinkkua ja muutama herkuista herkullisin.

Ja kuinka siinä aina käy? Aattona kannetaan pöytään suurin osa äidin listan antimista. Kun jouluvalmistelut aloittaa, niihin intoutuu ja niin, kyllä te ymmärrätte.

Siksi en aloita vielä moneen viikkoon. Yritän rauhoittaa tämän marraskuun.

*) lanttulaatikkosyndrooma alkaa, kun perheenemäntä ottaa käteensä noin nyrkinkokoisen pienen lantun ja aloittaa laatikon valmistelun joko Marttojen tai Kotiruoan ohjeen mukaan. Vaikka lähtökohtana olisi kuinka pieni juures, lopputulemana on niin paljon perinneherkkua, ettei isokaan perhe jaksa/halua sitä syödä. Syndroomaan kuuluu, ettei emäntä ota opikseen, vaikka sama ilmiö toistuu ja toistuu.

34 vuotta sitten

Isä soitti. Äiti oli varhain aamulla kuollut. Hän oli saanut kohtauksen, mutta elvytys ei ollut auttanut. Äiti oli poissa. Minun oma, ainoa äitini.

Yli puolet elämästäni olen ollut äiditön, viimeiset vuodet täysorpo. Olen elänyt jo pitempään kuin äitini koskaan ehti elää.

Päivä, jona äiti kuoli, oli kaunis ja aurinkoinen. Hämeenpuiston vaahteroiden lehdet olivat pudonneet, niiden keltainen loimu peitti maan. Rapeana kahisevat lehdet kerättiin pois, ennen kuin ne maatuivat ruskeaksi massaksi. Ilma oli raikas ja vaikka oli syksy, tuntui siltä, että maailmassa kaikki olisi mahdollista ja oikein, kunhan vain tarttuu toimeen ja tekee. Sitten soi puhelin.

* * *

Päivä, jona äitini siunattiin haudan lepoon, oli viileä, pilvipoutainen. Seuraavana aamuna, kun menimme keräämään muistokortteja ja seppelenauhoja, haudan kukkaset olivat kuurassa. Pakkasen jälkeen ne alkoivat nopeasti lakastua.

Niinä päivänä, kun isän kanssa järjestelimme hautajaisia, meille kehittyi yhteinen sanaton kieli. Monta asiaa kumpikin oli ajatellut samalla tavalla eikä juuri mistään tarvinnut pitkään neuvotella. Tehtäisiinkö näin, tehdään vaan. Siniset vai punaiset kukat? Orvokit, tummansiniset. Tämä vai tämä? Toinen viittasi kädellä oman valintansa, silmät märkinä.

Se kieli ja yhteys säilyi ja lujittui. Me, jotka olimme aina olleet läheiset, tulimme vielä läheisemmiksi.

* * *

Suru, jonka silloin saimme, on yhä olemassa. Mutta suru on muuttunut, aluksi sielua jyränneestä kokemuksesta on tullut voimavara. Kesti pitkään, ennen kuin surun osasi oivaltaa lahjaksi. Kyllä se ohi menee, sanottiin. Onneksi ei niin ole käynyt. Kyllä sinä osaat jatkaa, suru muuttuu, sanottiin myös. Niin myös kävi. Ihmiselle voi kirjoittaa muistokirjoituksen, surulle ei.

Elämä toi uutta, uusia kohtaamisia. Joskus ajattelen – mitähän äiti olisi tähän sanonut – mitä äiti olisi tästä ajatellut -– olisiko äiti tämän hyväksynyt? Ja samalla pohdin omaa suhdetta lapsiini. Luotanko lapseen – kun kysymys oikeasti on siitä, osaanko luottaa siihen, että olen äitinä tehnyt parhaani, antanut oikeat suuntaviitat.

Vaikka äiti olisi olemassa, äiti ei voi olla läsnä kaikessa lapsensa elämässä. On vain luotettava siihen, että on antanut riittävät tiedot ja taidot niin, että lapsi osaa valita. Valita oikein tai valita niin, että lopputulos on hänen kannaltaan paras ja oikeaan suuntaan vievä. On luotettava siihenkin, että lapsi osaa ottaa virheistään opiksi.

Vieläkin on kaapeissa äidin mankeloimia liinavaatteita. Niitä, jotka olivat isän mielestä liian hienoja arkikäyttöön. Ja sielun sopukassa muistoja, joita muistetaan arkena ja pyhänä. Hienoja ja sileitä. 

Kaamos, kaamoksempi, kaamein???

Vertaile vaikka itse. Mikä niistä on paras? Etelän kaamos, joka tekee sateen, joka iskee ikkunoihin niin kuin paloruisku. Etelän pimeä, josta ei tiedä, onko se märkä vai liukas vai hyytävä vai kaikkia. Pohjoisen pimeä, joka on sininen ja tekee värit untuvaisiksi. Pohjoisen kaamos, joka voi olla kylmä, mutta reilulla tavalla.

Käytiin rannassa, katseltiin syksyn kaunista valoa ja kuunneltiin matkapäivän ratoksi  radiota.

Äidinkieli on ihmeellinen ja kaunis. Mutta sitten, kun ihminen aikuistuu, kieleen tulee vieraita vaikutteita ja sitten tulee semmoisia sanoja, joita ei ollut mausteena äidinkielen äidinmaidossa. Ja sanojen taivuttelu, se se on taitolaji, vaatii taiteellisia taipumuksia.

Nyt on sata päivää kisoihin. Sata päivää eikä varmaan enää yhtään päivää, jolloin eivät eetteriin kaikuisi nuo sykähdyttävät sanaparit:

                      Olumppialaiset - Sootshi

                      Olimpia - Sootsi

                      Olumppia - Shootttsshi

                      Olumppiakisat - Shotsi

                      Olympia - Sotshi.

Oli Noposella ja Tiilikaisella puolensa. Siihen aikaan ei tosin ollut touppinkia, kurlinkia, friistailia tai sloupstailia tai muita lajeja joiden nimi voi maallikolle olla yhtä vaikea sanoa kuin ymmärtääkin. Ja Paavo saattoi runoilla Kuusamon hongista ja vaikka mistä, mutta aina oikein äännetyllä suomenkielellä.

Onneksi Squaw Valleyn kisat ovat jo olympiahistoriaa. Ääntämyksen, ei menestyksen takia. Suomi oli 1960 kuudenneksi paras maa, Haku-Veikko toi kotiin kaikenvärisiä mitaleita ja Nikke Halonen hopeaa, Äitee oli naisten viestissä ja pronssille yltivät.

Ennen oli mukava kuunnella radiota. 

Odotettu, ihana, rankka

Varpaat ihan muusina. Hartioissa tuntuu. Kaikki on muuten OK, mutta ostoskärryt voisi antaa asiakkaille ja sisällyttää pääsymaksuun kotiinkuljetuspalvelun.

Kirjamessut! Torstai on paras päivä, silloin halleissa on vielä happea.  Ohjelmat paranevat viikonloppua kohden, mutta lämpötila nousee ja happitaso heikkenee. Ja vaikka inhoan kaikenlaisia hikisiä väentungoksia, odotan syyskuusta asti, että pääsen juuri tuohon tungokseen.

Entinen kotini oli koulutalo, jossa oli pieni kirjasto. Joku - varmaankin kauppiaan tytär - oli tuonut kirjastoon arvostelukappaleina saamiaan kirjoja, Antti Tuurin ja Hannu Mäkelän kirjoja, ohuita niteitä. Muutakin oli, arvokkaannäköinen ja muhkea Aurora Karamzinin elämäkerta, jota en koskaan tohtinut ottaa luettavaksi, vaikka sitä monta kertaa katselin. Sekalainen valikoima kertomakirjallisuutta, vähemmän sekavasti ammattikirjallisuutta, mutta niistä en ollut kiinnostunut.

Ne ohuet novellikirjat olivat aika outoja. Tietenkään ei ole niin, että minä, teini-ikäinen, olisin silloin ollut liian nuori ja oppimaton niitä hienouksia tajuamaan. Kummia tyyppejä nämä Tuuri ja Mäkelä, ajattelin, ja kesti kauan, ennen kuin tartuin uudelleen sen nimisen kirjailijan opukseen.

Ja tänään, aamupäivällä, istuin onnesta hyristen Mika Waltari -katsomossa, kuuntelin, kuinka Reidar Palmgren haastatteli Antti Tuuria. Kaivoin alekasasta yhden vielä puuttuvan Tuurin (vajausta on edelleenkin paljon) ja sain siihen kirjailijan signeerauksen. Upeita lauseita ja taidokkaita siirtymiä kappaleesta toiseen.

Vakiokierrokseen kuuluivat suuret kustantajat, pienemmät, uudemmat ilonaiheet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS ei petä ikinä, kiinnostavaa, oikeasti viisasta luettavaa.

Ateneumin osastolta tarttui mukaan kaksi aarretta, Edelfeldt ja Kalevala kuvissa. Evääksi talvisiin iltoihin, katseltavaksi yhdessä pojantyttären kanssa sitten, kun kuvat alkavat kiinnostaa ja niiden tarinat. Niille on jo paikkakin valmiina, viime vuonna ostetun Pekka Halosen vieressä.  

Valoa, siis elämää

Syksyisiä päivänrippeitä, sateenharmaata niin, ettei tupatyökään ilman lamppua luista. Kaamos lähenee, mutta kaamoksen sinistä lumihämyä saa etelässä vielä pitkään odotella.

Joskus aikaisemmin, kun soitin aamupuhelun, hiljainen ääni vastasi. On vähän huono aamu, särkyjä taas pitkin yötä, valvotti. En ole oikein päässyt vauhtiin. Mutta kyllä minä heti aamulla verhot avasin, ettei naapuri huolestu.

Kaupungissa valo voi olla jopa saastetta, turhaa. Maalla se on elämän merkki, jota naapurin on lupa tarkata. Kun lamppu syttyy vanhuksen taloon, elämän puolella ollaan.

Illalla sytytetään lyhtyjä, annetaan liekin loistaa. Ripustetaan ledit pihapuihin, häädetään harmaus pois.

Nyt voi taas aloittaa valokauden, elämän merkkien ajan.

INVENTAARI

Nippanappa viisi viikkoa myyjäisiin! Hyvänen aika! KIIRE!

Kun blogissa sanailee ja aikailee, ei ole kohta enää sitäkään!

Lapasia on enää muutamat, ittetekosia tosin kaikki. Ei ehkä riitä. Ehtisikö neuloa lisää? Kannattaisiko?

Jokohan lapset ovat harjoitelleet tiernapoikia?

Joko emännillä on kakkuvuoat rasvattuina? Ei kai sentään. Ja jos vaikka… Siihen kisaan en uskaltaudu mukaan, ei näillä lahjakkuuksilla.

Kirjoja vielä on. HUURREKUKKIA ja NÄKEMIIN.

Jos olet kiinnostunut Sanataidon runokirjoista, lähetä tarkemmat tietosi linkkiin 

SANATAITO

Meilaan sinulle tarkemmat tiedot ja tarjouksen.

Kirjat ovat omakustanteita ja toisinaan joku on niitä kehunutkin.

Tai sitten voit tulla Nuorisoseuran joulutorille Sammattiin ensimmäisen adventin aattona.

Lapasjuttuja pitää vielä miettiä.

Kunnioittaen

Ennen vanhaan tärkeät kirjeet lopetettiin kunnioittaen. Nykyään ei edes kirjoiteta kirjeitä. Kunnioitetaanko?

Meidän maalla on persoonallisuuksia. En luettele nimiä, sillä ne, joiden nimet kuuluu tietää, tietävät ne kyllä. Yksi kulkijoista ja oman ankaran sarkansa puurtajista on poissa. Yksi osa yhteisöä. Kunnioitan, kunnioitan muistoa, niitä opetuksia ja ajatuksen siemeniä, jotka sain.

Pilven päällä istuskelee, sytyttää aina vaan uuden tupakan, murahtelee ja tuumailee, tuttu hahmo. Välillä käsi nousee tervehdykseen, joskus tulee sanottua jotakin painavampaakin. Vastaako joku tervehdykseen? Eivätpä aina kiireiltään ehtineet vastata täälläkään, ehtihän siihen jo tottua. Askel lyheni loppuaikoina, onkohan liikkuminen nyt helpompaa?

Ihminen on ihmiselle peili. Naapurin vajavaisuuden näkee helpommin kuin omat valuvikansa. Poikkeavuuden sietäminen mittaa omaa suvaitsevuutta. Pitää uskaltaa katsoa eikä aina uskalla, vaan keksii muita selityksiä.

Yhteisö kunnioittaa jäseniään. Ei kiitä tai ylistä, joskus tuiskahtaa nuhteet, mutta huolehtii ja valvoo. Kaveria ei jätetä vaan viedään kotiin.

Epäilen vahvasti, että elämisen tarkoitus saattaa sittenkin olla hyvä ja onnellinen arki, murheista selviytyminen, pienet juhlahetket ja satunnaiset isommat ilot.

Jos tyyli on muuta kuin naapurin tädin tai jopa useammankin naapurin tädin, olisiko hyvä vaihtoehto kunnioittaa ja antaa tilaa erilaisuudelle?

Jokaisella tekijällä on käsialansa. Milloin pitää kunnioittaa yksilöllistä ilmaisua, milloin korjata se vallitsevan ymmärrysperinteen mukaiseksi?

Kun kirjoittaa ja kuvittelee, että lukija tempautuu siihen samaan tajunnanvirtaan kuin itsekin on sanoja naputellessaan syöksähtänyt, onko kaiken murteikkuuden tehokkaasti siistaava oikoluku se malli, johon pitää mukautua? Kumpaa kunnioitan enemmän, persoonallista puhujaa vai oikolukijaa?

Kunnioittaen

PS. Ei kai lopetukseni tunnu pelkältä fraasilta? Kyllä, lukijaa pitää aina kunnioittaa. Viettäkää hyvä päivä!