tiistai 15. huhtikuuta 2014

Hiljaisuus


Laskiaisesta alkanut paastonaika on päättymässä, pääsiäisen odotus kiteytyy hiljaiseen viikkoon. Kuljetaan kohti kalliota, virittäydytään taitekohtaan.

Hiljainen viikko on nykyihmiselle passioiden ja juhlamusiikin aikaa, mutta yhä useammin tämä jakso sulautuu samaan arkeen kuin vuoden muutkin viikot.

Palmusunnuntain odoteltiin virpojia, mutta tuttuja lapsiperheitä ei ihan lähistöllä asu, eikä oven takana näkynyt noitaväkeä. Kun muistaa, miten monin varoituksen sanoin omia lapsiaan virpomisretkelle saatteli, uskoo ymmärtävänsä. Ihan minkä tahansa tuntemattoman oven taakse ei olisi suonut omien pientensäkään  pelmahtavan. Tällä kertaa meillä maalla oli hiljaista.

Hiljaisen viikon aika on ennen ollut aivan erityistä, uskon ja uskomusten sävyttämää. Vuotuisen ajantiedon ja muiden muistajien mukaan jokaisella päivällä oli oma tehtävänsä, eikä hiljaisella viikolla suinkaan vaivuttu toimettomuuteen, vaikka kovaäänistä menoa vältettiinkin.

Hiljaisia aikoja viettää tälläkin viikolla moni. Eikä tämä viikko edes ole vuoden ainoa hiljainen ja yksinäinen viikko. Kun voimat hiipuvat, kun ystäväpiiri harvenee, kun sielu jää liian monien ovien ja portinvartijoiden taakse, ote elämästä muuttuu hauraaksi ja hiljaisesta viikosta tulee pysyvä olotila. Se, minkä pitäisi antaa voimaa, kuluttaa voimien viimeiset rippeet, alkaa ahdistaa.

Juuri tämän hiljaisuuden tiedostaminen on hiljaisen viikon kipeä ja tärkeä sanoma. Tässä ajassa. Aina.