torstai 7. marraskuuta 2019

Jää. Jää. Viidessadas päivitys





Jää. Jää.

Matkan varrella näkyy lahtia ja poukamia, jotka ovat jo saaneet jääkuoren. 

Jää. Ohut, kimaltava ja hopeainen, silti se riittää pitämään levottomat laineet aisoissa. Jään pinnalla tarkka kuva rannasta, taivaasta, maisemasta, vedenkirkas, voimakas. 


Saunarannassa vesi on vapaa, tuulen alla aallokko alituisessa liikkeessä, ulapan ahnas reuna. 
Halu nauttia vapaudesta vielä tuokion ajan. 
Haluan, tahdon, vielä tämän, tämän, tämän…
Ennen kuin jää tulee. 


Veden ja taivaan raja kaukana sinisen keskellä hohtaa, liikkuu neitoina niemien nenissä. Usva, terheninen, valo. 


Rannan puissa talvi jo näkyy, huurre kattaa jokaisen neulasen, tarkkaan piirtäen ääriviivojaan. Pakkanen on matkalla, kohti maan sydäntä. Aikaa on, kokonainen talvi aikaa. 


Venerantaan, poukamaan, lasten kesäiseen uintipaikkaan jää tekee leikin, rakentaa pyörteitä, laskostuu, vedostuu, poimuttuu. Jää. 


Talvi on jo. Talvi on melkein. Joka päivä talvi leikkii piilosta, väistää, nousee taas. 
Eräänä päivänä jää on tullut. Vetänyt viivan levottoman, epäröivän syksyn ja ehdottoman, selkeän talven väliin. Tässä on raja. Tässä on muutos. Tästä eteenpäin uusi aika. Puhdas, valkoinen talvi. 


Elämä vetää rajoja. Jäätää, vie valkeuteen sielun, jonka aika ei vielä olisi saanut olla. Sulkee kannet, liian aikaisin. Jäljelle jää vain toivo, kevään, kukkien, poutapilvien toivo. 


Aamulla tarkistetaan talven saldo. 
Jää. Jää.
Jää. 


sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Mustat mekot


Siitä yhdestä puhelinsoitosta on jo neljäkymmentä vuotta. 
Isällä oli ankara uutinen, joka muutti koko elämän. 
Äiti oli kuollut.  

Oinoon Hanni tuli surunvalittelukäynnille. Kapeana, kalpeana, hauraana, niin kuin Hanni mielessäni aina oli. Tuolla hetkellä hän oli 71-vuotias, aikaa Hannilla oli vielä jäljellä. 
-       Kun äiti kuolee, tyttärestä tulee aikuinen, sanoi Hanni. Hänelle nämä sanat oli sanonut ompelija, jonka luokse Hanni oli heti äitinsä kuoleman jälkeen mennyt, surupukua laittamaan. 
En uskonut silloin, nyt jo uskon.  Vanhemman poismeno pakottaa kasvamaan aikuiseksi, hiljaa surren tai kivun kautta. Mutta mekin selvisimme. 

Hanni on ollut poissa jo kauan, vaikka hän saikin pitkän elämän. Vaatimattomana, hiljaisena, lapsuuskodin maisemassa. 

Surupuvun sovitukseen ei ollut aikaa, mutta onneksi kaapissa oli mustia vaatteita, niitä yhdistelemällä syntyi sopiva hautajaisasu. Surupukua ei enää olisi tarvinnut muistotilaisuuden jälkeen käyttää, mutta ei niissä tunnelmissa tehnyt mieli kovin värikkäästikään pukeutua. Värit palasivat vasta muutaman ajan kuluttua. Hanni taisi kylällä käydessään pukeutua mustiin läpi koko suruvuoden – en tiedä, mutta ennen niin oli tapa. 

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Äidit eivät mekkojaan voineet valita, oli otettava se, mikä parhaiten sopi, koko ajan vauhdilla kasvaville ja kuluttaville lapsille piti saada ehjää tai ainakin lämmintä päälle.
-       Musta mekko pitää olla, jos vaikka tulee hautajaisia, sanoi äiti joskus. 
Äidin paras mekko. Se oli aina se sama. 

Kun elämä koheni, äiti ompeli vanhan rinnalle uuden mustan mekon. Käyttöön ja varalle. Toinen must oli siisti valkoinen paitapusero. 

Uuden takin ostaminenkin oli ensin tarkkaa – ainoa päällysvaate ei voinut olla liian värikäs, sen piti sopia iloon ja suruun. Sitten, kun oli varaa useampaan takkiin, valittiin jo värejä. 

Joku ehti joskus jo ihmetellä, kuinka arkisesti minä surin äitiäni. Surun olisi pitänyt olla ylevämpää, hienompaa, ei arkisiin töihin tai mustiin mekkoihin pysähtyvää. Ihmettelijä on jo oman surunsa kohdannut, ehkä hänellekin ovat arjen asiat tulleet pintaan. Elämällä on taipumus olla arkista. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin järjestyvät. 

Äiti silitti paitoja ja opetti samalla, miten paidasta saa siistin ja sileän. Ja miten vastasilitetyn vaatteen pitää saada levähtää ja kuivua reilu tuokio henkarilla, ennen kuin se ripustetaan kaappiin. Kuinka pyykit mankeloidaan ja miten sileät lakanat pinotaan kaappiin. Samaan kaappiin, jonka hyllyillä, liinavaatteiden takana oli kätkössä parempi käsilaukku ja käsilaukussa tärkeät paperit ja pankkikirja. Rintaneula, joka kiinnitettiin parempaan pukuun.

Miten astiat pestään ja järjestetään kaappiin ja laatikoihin, miten lattia puunataan ja vaha kiillotetaan, miten maailmassa ollaan ja käyttäydytään…

Me isoäiti-ikäiset tyttäret, me, joille elämä on jo antanut tehtäviä ja toimia, aina me palaamme äitiemme vaiheisiin. Vaikka on saatu omat lapset, suloiset lapsenlapset ja eletty monta kymmentä vuotta aikuisen elämää, aina välillä me palaamme äidin luo. Sen äidin, jolle me tummina iltoina sytytämme kynttilän ja jonka antamia opetuksia me kertaamme, päivittäin. 

Ja kyllä, minunkin kaapissani on kaiken varalta musta mekko ja valkoinen paitapusero. 
Ne ei ikinä petä. 
Äiti tiesi. 


lauantai 12. lokakuuta 2019

Tarpeeton?


-       Oikeastaan, tämä hammas on tarpeeton. Ilmankin pärjää. 
-       Ja mitä sinulla onkaan ikää? Niin. 
-       Julkisella puolella näitä ei tuon ikäisillä enää hoideta. 

Hammaslääkäri oli tunkenut suuni täyteen instrumentteja. En kyennyt vastaamaan, vain vaivalloisesti ynähtelemään. Ottelu päättyi ratkaisemattomaan ja sain uuden ajan kollegalta, jonka tunnen paremmin, jo useamman vuoden ja paikan takaa. 

Olen yksityisen hammasaseman asiakas. Tulee kalliimmaksi, tiedän, mutta. Pääsen vastaanotolle tarvittaessa nopeasti, saan säännöllisiä kutsuja tarkastuksiin, voin kertoa oman käsitykseni hoidosta. Pystyn – tai uskon pystyväni – suunnittelemaan hoitoja yhdessä asiantuntijan kanssa. 

Hampaiden terveys säteilee koko kehoon. Opiskeluaikojen sitkeä migreeni talttui vasta, kun hammaslääkäri teki juurihoidon. Ensin piti seikkailla läpi melkein kaikki muut lääketieteen haarat. Pääsee vähemmällä, jos edes yrittää pitää hampaat kunnossa, näin sen olen juurevasti oppinut. 

Niin, että johtuuko tästä yksityisen suosimisesta se, että minulla yhä on tarpeeton hammas suussani. On kai ollut jo yli 60 vuotta, luullakseni. En edes muista, milloin takimmaiset poskihampaat puhkesivat. Olen kovasti kiintynyt näihin omiin alkuperäisiin hampaisiini. Köyhän tytön ensimmäinen ja kauan ainoa helminauha. 

Nuorempi tohtori tuli siis kuin matkan kautta kommentoineeksi ikääni. Olisin mielelläni kuullut tarkempia perusteluja. 
Olenko minä liian vanha vai korjauskelvoton vai mitä? 

Anteeksi, mutta tämä menee nyt henkilökohtaiseksi. Älkää lukeko tätä kappaletta, ellette uskalla. Jatkan silti: Jos olisin elänyt yhtä vanhaksi kuin äitini, olisin ollut jo kauan maan povessa. Jos saan elää yhtä vanhaksi kuin isäni, minulla on vielä 24 vuotta jäljellä. Isoäitieni ikään on siihenkin vielä hyvin pitkä matka. Olenko minä siis vanha vai ikääntynyt vai muuten vaan kummallinen? 

Sitten tapasin tutumman tohtorin. Keskustelimme – instrumenteilla ja ilman. Sain lähetteen spesialistin luokse. Spesialistin vastaanotolla otettiin röntgenkuva, jossa melkein näkyivät ajatuksetkin. Hoito jatkui, terveys edellä, nyt tuntuu hyvältä, mutta tarkemmin en tämän jälkeen halua asiaa julkisesti kommentoida. Aika näyttää.  

Ihminen rapautuu ja ravistuu vuosien aikana. Kaikille käy niin. On iloinen asia, että niin käy, että tämänkin vaiheen saa kokea. Ainakin vielä ajattelen näin, vaikka pidätän oikeuden ajatella joskus toisinkin. Koputan varmuuden vuoksi puuta. 

Kuinka nopeasti vanheneminen tapahtuu – se lienee geeneissä ja jossain muussa. Luulen, ettei vanheneminen ainakaan siitä hidastu, jos sitä pohtii ja harmittelee. Hyödyllisemminkin voi aikansa käyttää. Toivottavasti vielä ehtii. Maailma on tekemätöntä työtä täynnä. Maailmaan aina myös jää tekemättömiä töitä, vaikka kuinka puskisi. Toisaalta, niitä jää paljon myös silloin, jos ei tee mitään. 

Hampaat ravistuvat siinä missä hiukset tai luut tai puuveneet tai räsymatot tai pärekatot ja mitä niitä onkaan. Ihminen voi olla ulkonäkökeskeinen ja murehtia vanhenemisensa näkyviä merkkejä. Onko vastakohtana ulkonäköpakoinen, jos ei joka käänteessä suostu miettimään omaa peilikuvaansa? 

Kukaan ei halua olla tarpeeton, ei pieni hammaskaan. 





keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Wirallinen pöytäkirja



















Aika:             Perjantaina, aamukahviaikaan
Paikka:          Kantapöytä kantakahvilassa
Läsnä:           Kaksi isoäitiä 

1.     Kokouksen avaus
Todettiin tapaaminen asianmukaisesti kokoon kutsutuksi ja erittäin päätösvaltaiseksi. 

2.     Esityslistan hyväksyminen
Esityslista oli alustavasti käsitelty alustavassa puhelinkeskustelussa, jota oli käyty jo edellisenä iltana. Hyväksyttiin esityslista ja päätettiin, että työjärjestystä voidaan tarvittaessa muuttaa tai parantaa. 

3.     Aikaisempien kokousten pöytäkirjat 
Todettiin, että aikaisempien kokousten pöytäkirjat olivat vielä hyvin muistissa ja ajan tasalla. Annettiin puolin ja toisin palautetta. 

4.     Perheasiat
Päivitettiin ja päiviteltiin lasten ja lastenlasten kuulumiset. Kaikki näyttää olevan hyvällä tolalla. Isoäidit ovat huomanneet olevansa sekä tärkeitä että tarpeellisia. Isoisien roolia on syytä jatkossakin korostaa, sillä heillä on voimia ja tietotaitoa. 

5.     Yhteiskunnalliset asiat 
Merkittiin tiedoksi ja arvioitiin ajankohtaiset henkilövalinnat päättävissä elimissä. Päivitettiin tiedot kummankin osanottajan osallistumisaktiivisuudesta omissa yhdistyksissään sekä luottamustoimista. Todettiin, että vähemmälläkin reuhtomisella ihan mainiosti pärjää. 

6.     Seuraava tapaaminen 
Sovittiin seuraavan tapaamisen askelmerkeistä ja aiheesta. Asiaan palataan vielä tarkentavien puhelinsoittojen myötä, mutta jo nyt voidaan todeta, että asiat ovat hyvin hallussa. 

7.     Kantakahvilan tarjoilut 
Todettiin kantakahvilan kahvi vahvaksi ja aromikkaaksi, niin kuin tuleekin. Lehtitaikinasta valmistettujen wienereiden täyte oli herkullinen, koristelu ylenpalttinen, mutta pohjan rakenne turhankin sitkeä. Päätettiin seuraavalla kerralla valita toisenlaiset pullat. 

8.     Kokouksen päättäminen
Kokous päättyi hyvässä yhteisymmärryksessä lämpimään halaukseen. Työjärjestys oli toteutunut muutoksitta. Päätöksiin ja keskusteluihin oltiin tyytyväisiä, ehkä kahvipullien pientä rakenteellista puutosta lukuun ottamatta. 

Osallistujat lähtivät omille tahoilleen, toinen kotihommiin, toinen kauppaan tekemään ruokaostoksia pitemmän kaavan mukaan.  

Vakuudeksi 


Huomautus 10.10.2019  
Tampereen kirjeenvaihtaja tarkasti pöytäkirjan ja nosti esiin kaksi puutetta. Pöytäkirjantarkastajia ei ole valittu eikä ääntenlaskijoita nimetty. Tämän jälkeen Tampereen kirjeenvaihtaja tarkasti pöytäkirjan ja totesi sen kokouksen kulkua vastaavaksi. Asiasisältö oli yhtä runsas kuin vastaavissa pöytäkirjoissa keskimäärin. Äänestyksiä ei ollut, joten ääntenlaskijoitakaan ei olisi tarvittu. Pöytäkirja on näin hyväksytty. 
Ei aihetta enempään. 



sunnuntai 22. syyskuuta 2019

SOME ja asiassa pysymisen taito



Vuonna 1984 Winston Smith eli kaukovarjostimen valvonnassa ja nappaili somaa. Soma oli valtion määräämä pakollinen lääke, alamaisten ahdistusta torjuva, tahtoa kammitsoiva. 

Elämä oli somaa, siitä kirjoitti fantastisesti, mutta lohduttomasti  ankaran fantasian mestari George Orwell. 1984 oli utopia, varoitus. 

Meillä ei ole somaa – ei ainakaan yhtä ja ainoaa pakollista lääkitystä koko kansalle. Meillä on some. Täysin vapaaehtoinen. 
Some on yleislääke, joka auttaa kaikkiin vaivoihin, silmien kautta – ja suoraan aivoihin.  

Some auttaa olemaan olemassa. Hiiohoi! Tässä tulee päivitys, voihan hirvitys, oikein aivopläjäytys! Minä olen olemassa, sillä siis ja siisti, lähetän sinulle ja muutamalle sadalle muullekin juuri nyt viestin ja tiedän olevani olemassa tässä elämässä! Niinpä.  

Some syrjäytti Xerologian. Ei tarvitse tyytyä mustavalkoisiin paperikopioihin ja sisäisen postin väärinkäyttöön, voi sekunnin osissa lähettää kavereille värejä, liikettä, ääntä – vain haju puuttuu (toistaiseksi). Voi täyttää kaikkien kavereiden postilaatikot vanhoilla, ikivanhoilla ja joskus jopa uusillakin vitseillä. Eläköön! Jiiihaaaa!


Some neuvoo, mitä voit tai haluat ostaa. Vastaa arvontaan, osallistu kyselyyn, kommentoi. Samalla tulet silmäilleeksi mainoksen. Etsit uutta lautasta, kun kauppa on kiinni ja kas! Kaikki maailman lautaset tulvivat sivullesi. Siitä vaan, kaupantekoon. Toiveesi olemme jo saaneet tietoomme, taisit luovuttaa ne samalla, kun vastasit kyselyyn tai testiin. Muutama yhteystieto vielä, niin...

Some auttaa levittämään autuuden sanomaa. Minä olen tänään täällä, 30°C auringossa, mutta kukapa sitä varjossa, viini virtaa, pihvi tirisee, meri kimmeltää ja minä olen onnellinen, niin onnellinen. 

Some auttaa jakamaan kurjuutta. Minä olen tänään täällä, 30°C auringossa, yritän löytää varjoa, juomaa kuluu ja paita hiostaa, mikään homma ei suju, kuinka ne siellä etelän mailla näitä helteitä alvariinsa jaksavat? 


Some ravitsee ylemmyydentunnetta. Vastaus vastaukselta, kommentti kommentilta. Älä yritä, minulla menee vielä paremmin. Vai niin, olipas vaatimaton yritys, kyllä minä tiedän, miten pitää toimia. Älä luule, että se on sinun oma juttusi. Ei se ollut, jos sen kerran kaikille tulit jakaneeksi. Oma vika. 

Some ei nalkuta eikä naputa. Mitä sitä turhia yhdys sanoja tai kieli oppi sääntöjä miettimään. Mä kirjotan ja pilkutan mitä mun sormista valuu ja se on ***tu sun oma häpee jos et sä ymmärrä. Kai joku tyhmä ope jostain joskus niuhotti, mut se oli jo kauan sitten ja koko tyyppi oli ihan *******. Eikä tajunnu somesta mitään. 

Some luo minäkuvaa, sinäkuvaa, hänkuvaa. Tänään olin niin ahkera, että. Huomenna olen niin ihana, että. Minä olen niin viisas ja kaunis, että itsekin alan uskoa. Ehkä se on joskus hyväkin asia. 

Some rajaa turhan yksityisyyden pois. Minä olen täällä, Minä-Minä-Maassa. Minun lapseni ovat täällä, me kaikki. Nakuina tai vaatteissa, jaettavissa vaikka koko maailmalle. Ai niin, kiinnostaako sellainen muka jotakuta ulkopuolista? 

Some tuntee sinut, paremmin kuin luulet. On varsin harmitonta ja tavallista tietoa, että ostat maitoa tai lenkkimakkaraa lähikaupastasi, mutta sittenkin? On kaikenlaista tietoa. 

Some antaa mahdollisuuksia. Keskustella, viedä keskustelu pois asiasta, niuhottaa, nipottaa, viisastella ja vesittää. Olla äänessä, esimerkiksi äänessä olemisen takia. Sainpas sanotuksi! Asiassa ja aiheessa pysyminen on katoavaa perinnettä. Niin, on kai niitä, hyviäkin rönsyjä? 


Some on mainio tapa pitää yhteyttä ja viestittää. Ottaa kontakteja ja olla yhteyksissä. Jakaa kuvia ja tunteita. Puhua tärkeistä asioista. Kuvittaa omaa sieluaan ja demonstroida persoonallisuuttaan. Yrittää luoda kuvaa itsestään, vaikka se kuva onkin jo vähän virttynyt. 

Somen käyttäminen edellyttää periaatteita. Minullakin on: kaverini ovat kaikki minulle muutenkin tuttua väkeä. Anteeksi vain, ihanat adonikset! Toinen periaate: yritän muotoilla viestini järkevästi, yksityisyyksiä kunnioittaen. Kolmas, jossa tosin aivan liian usein horjun: yritän etsiä silmälasit ja asettaa ne nenälle ennen kuin kirjoitan päivityksiä tai kommentteja. Muuten tulee pnovireitä – vaikka tulee niitä välillä, vaikka olisi rillitkin päässä. 

Some on utopia. Se ei ole vilpitön, puhdassieluinen eikä ihanteellinen. Käyttäjän on oltava varuillaan ja asennoiduttava kriittisesti. Kaikki ystävyys ei ole pyyteetöntä. 
Aina välillä mietin koko touhun mielekkyyttä ja järkevyyttä. Järjen hippusia saa joskus seulomalla seuloa näkyviin. Ja kannattaako se aina? 

Olen somessa, edelleen. 
En ole sulkenut ovea. 

Huutolaistyttö lämmittelee muurin sopukassa. 

Kuvituskuvat olen poiminut mm. Seurasaaren ja Mikkelin jalkaväkimuseon kesäretkikuvista. 
Kohteena nämä museot ovat täysin viattomia, ainakin mitä sosiaalisen median ongelmiin tulee.