keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Kipu korvaa ystävää



Ei, en ole kipeä. Minulla on kaikin tavoin hyvä. Mutta jostain on noussut korvamadoksi otsikon säe. Chisu, se, joka ei ole nuoruusvuosieni Kisu?

Olen pohtinut iäkkäiden tai sairauden kiusaamien läheisten elämää, viimeisiä aikoja. Muistellut ajatuksia ja asenteita. Katsellut vierestä, läheltä. Yrittänyt taas selittää itselleni, miksi niin on tai oli. 

Elämä ei aina ole helppoa eikä sitä varmaan helpoksi ole tarkoitettukaan. Kun ikää karttuu, jokaisella tuntuu olevan joku kolotus ja kivistys, joka nousee pintaan, kun hetki haastellaan. Kivusta ja ongelmista puhuminen on tärkeää terapiaa, vertaistukea, kipeiden asioiden ja ankarien elämäntilanteiden hallintaa. Joskus voi jopa saada hyvän neuvon, vinkin asiantuntijasta.    

Kipu – mikä tahansa kipu, paha olo, suru tai tuska – hallitsee elämää. Se vie ajatukset ja voimat, energiaa ei aina riitä maailman ja elämän ilmiöiden seuraamiseen. Sielu käpertyy tuskan ympärille. Ymmärrettävää, mutta surullista. 

Heikko itsetunto, alemmuuden tunteet, pelko syrjään jäämisestä, elämän tuomat pettymykset, kaikki ne ovat kivun kumppaneita. Osa tunteiden ja tuntemusten solmua, jota analysoin vain läheisenä, en ammattilaisena. 

Ollaan seurassa, puhutaan ja keskustelu alkaa edetä jonnekin kivun ja vaivojen ohi. Viekö se ajatukset pois kipeästä olosta? Vai nouseeko oma paha olo pintaan ja puheeseen? Älkää puhuko itsestänne, minä tarvitsen nyt lääkettä! Jos en ole paras, olen ainakin kipein! Huomatkaa minut! 

Jos kipu on osa elämää tarpeeksi kauan, siihenkin, ehkä, tottuu. Kipu etsautuu osaksi ajatusmaailmaa. Kipu alkaa todellakin korvata ystävää. Jos kipu otettaisiin pois, mitä jäisi jäljelle? Mistä silloin puhuttaisiin? Unohdettaisiinko ihminen, jos kivusta ei puhuttaisi? 

Läheltä nähty kipu sattuu, mutta nostaa toisinaan ylemmyyttä pintaan. Kyllä se siitä, yritä nyt vaan piristyä. Tee nyt jotakin, mene lääkärille, terapiaan, villasukkakerhoon vaikka! Jälkiviisaus voi olla samettiin ja silkkiin verhottu ase: näin ei olisi käynyt, jos olisit tehnyt niin kuin minä sanoin. Joka haluaa päteä, käyttää halukkaasti herkullisen tilaisuuden oman kilpensä kiillottamiseen. ’Hyvää tarkoittavat’ neuvot ovat aika usein lähtöisin juoruista, internetistä tai naistenlehdistä, tarkan kliinisen tiedon kanssa ne eivät aina edes ole etäisiä sukulaisia. 

Kukaan ei piristy käskystä, selviytyminen vaatii motivaatiota ja täsmätukea. Aina ei hyvä tahtokaan auta, on vain sopeuduttava. 

Vaivat ja sairaudet ovat monisyisiä eikä niiden vaiheiden puiminen kahvipöytäkeskusteluissa ole herkullinen palanpainike muille kuin sivullisille. Kivun tai sen syiden analysointi on kuin hyvä lääke, taiten ja asiantuntevasti annosteltava, harkiten käytettävä. 

Terveenä mietin, osaanko suhtautua lähimmäisen kipuun oikealla tavalla. Kuunnella, lohduttaa, ottaa osaa. Antaa itsestäni jotain, josta oikeasti on apua. 

Tyydyttäviä tai edes kelvollisia vastauksia minulla ei ole. 
Ehkä juuri siksi kirjoitin tämän. 



tiistai 11. helmikuuta 2020

Loputon marraskuu



Marraskuu … juuri nyt, tätä kirjoittaessa, on kuukauden sadaskolmas päivä. Harmaa vuodenaika on syrjäyttänyt vanhan vuodenkierron. Loputtoman marraskuun sää ei tarjoa yllätyksiä, ei oikuttele. Vallitseva olotila on tuhruinen pilvipeitto. 

Sataa. Maankamara ei jaksa imeä vettä yhtä nopeasti kuin taivas sitä syytää. Joskus sade valaistuu lumeksi, joka viipyy hetken, muuttuu sohjoksi ja palaa sitten vetiseen olotilaansa. Kevättulvaa ei tarvitse pelätä, tulva on kohta jo täällä, tässä jatkuvassa marraskuussa. 

Kuka ostaisi sukset, kenellä on tarvis hankkia uusia talvivarusteita? 
Urheilupuiston säilölumista kasattu sakkorinki on jo aikoja sulanut, lorissut vetenä niihin samoihin uomiin, joista luonnonvettä joka syksy pumpataan lumitykkien puhallettavaksi. Kiertokulku toteutuu, aikataulu vain on uudistunut. 



Marraskuun keskeltä on onni päästä talveen, normaalitilaan, jossa helmikuu tuntuu, niin, helmikuulta. Lunta on metrin verran – vain hieman vaihtelevasti jakautuneena – mutta lunta se on, valkoista ja pakkaspäivän askelissa hauskasti narisevaa. 

Valmistautuminen – aina sama juttu. Tämä tai tuo tai ehkä nuo – pakkaaminen muistuttaa kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin erehdyttävästi evakkomatkaa ja maastamuuttoa, jotain peruuttamatonta. Vaikka sääennuste puhuisi pakkasesta, leutoon harmauteen tottunut sielu ei ota uskoakseen, että pakkanen voi tarkoittaa kylmää. Pakkanen voi tarkoittaa myös valoa ja tuulta, aurinkolasit siis mukaan. Pääasia on, että kaikki tarvittava on matkassa. Jos joku parseeli jää käyttämättä, ei se niin tuiki paha juttu ole. Päästään perille ja oikeaan tunnelmaan, jossain Napapiirin eteläpuolella sielu naksahtaa talviseen olotilaan. 



Valkoinen latu on vasta konetettu, väylä suorareunainen ja puhdas. Siellä ne taas ovat, tutut huurteiset hongat, pyryn valkoisiksi pieksämät, pitkä loiva liuku ensimmäiseen mutkaan, sitten hetken tasamaata ensimmäiseen risteykseen, alikulkutunneli ja siitä nousu. Latu on sähkökaapin nurkalla linjattu maantien yli, sitten se painuu taas maastoon ja ylikulkusillan muodostaman kinkaman jälkeen alkaa metsäisempi taival. 

Jänkhällä, suon tasaisella aavalla lumipyry leikkii ja tuiskuttaa ladun hetkessä umpeen, on suunnistettava muistin ja vähäisten maamerkkien mukaan. 



Osaan lähiladut melkein ulkoa. Tunnen melko hyvin etäisemmätkin reitit, olen päässyt juttusille väärtien kanssa, osaan arvioida voimani ja muistan huoltopisteet. Kartta on olemassa painettuna, melkein samanlainen taitaa olla muistissa. 

Pitäisikö maisemaa joskus vaihtaa? Miksi? 
Kotikaupungin urheilupuiston kolmen kilometrin latua ei tänä vuonna ole voitu edes tehdä. Aikaisemmin siellä on hiihdetty edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, otettu tuntumaa suksiin ja talveen. Jos se olisi ollut ainoa ladunpätkä maailmassa, olisin ajat sitten luovuttanut. 


Avaran taivaan alla on tilaa katsella, hengittää, kuunnella ladun suihketta, latuun iskevän sivakan pauketta, hiljaisuutta. Reittejä on riittävästi, niin paljon, että voi kiertää tuttuja kierroksia tai vaihdella suuntia. Reitit ovat tuttuja, mikä tarkoittaa myös sitä, että niille uskaltaa lähteä, yksinkin, huonommallakin kelillä, hämärissä tai poudalla. 

Parhaan sesongin aikaan vastaantulijoita on enemmän, nyt, hetkeä ennen sesongin alkua väkeä on harvassa, mutta useampi ehtii vaihtaa muutaman sanan, tervehtiä ainakin. Näillä reiteillä vastaantulijaan osataan asennoitua. Jonakin päivänä voit tarvita kanssakulkijan apua, älä siis ole turhan koppava. 



Päivän jälkeen tulee uupumus, hartioita kihelmöi, ristiselkää jomottaa, reidet kertovat rasituksesta, käsissä tuntuu. Elimistön tila on hiljainen moite: miksi et valmistautunut paremmin, harjoitellut. Miksi et niin tai näin. Niin, mutta kun… 
Ja mikä onkaan oleellista: uupua pitkän ja rasittavan päivän jälkeen vai olla ihan yhtä uupunut paljon lyhyemmän matkan jälkeen? Tätä suoritusta ei kannata mitata pituusmitoilla, mummohiihto on aikataidetta. Jokainen voimiensa mukaan. 






Illan edellä lämpiää sauna, lämpö hellii ja helpottaa. Uni tulee nopeasti ja vaikka ulkona leimuavat revontulet, olen jo unen ladulla. Olen lomalla, talven keskellä. 

Kotimatkalla seurataan lumen paksuutta. Perämeren lähellä se jo vajentuu, Keski-Suomessa muuttuu rekvisiitaksi, ei enää hiihtomaastoksi, Lahden jälkeen hupenee kokonaan. 

Aamuisin on ilmassa jo kevättalven tuntua. Ehkä se sittenkin vielä. 






Kuvat viikolta 6 Levin maisemista. 



torstai 9. tammikuuta 2020

Jos haluat, että HÄN säilyy ikuisesti samana, ikuista hänet

Kirjoitan tapahtumista, jotka ovat jo tapahtuneet. 
Näyttelyistä, joista kaksi on jo suljettu. 
Valitan, olen kai uskotellut itselleni, etten ole aikaisemmin ehtinyt. 
Kaikki näyttelyt ovat olleet elämyksiä. 




Jos haluat, että HÄN säilyy 
ikuisesti samana, ikuista hänet





1.     Tee hänestä jumalatar, taruolento tai prinsessa

Sinebrychoffin Taidemuseo hemmotteli kävijöitä viime syksyn ja vuodenvaihteen aikaan  Renessanssin kaunottaret -näyttelyllä. Saksalainen mestari Lucas Cranach vanhempi (1472-1553) sai ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Suomessa ja esillä oli kauniita naisia – jumalattaria, taruolentoja ja renessanssin prinsessoja. 

Suurimman huomion kohteena olivat maalaukset – näyttelyssä oli esillä myös grafiikkaa samoista aiheista. 


Alastomien kaunottarien katse on suora ja avoin. Ihana, hurskas Lucretia on kuvattu vain hetkeä ennen kuin neito terävällä tikarilla lävistää sydämensä, ilme on vakava. 

Venus – hänkin vain muutama koru verhonaan – hymyilee ujosti, asento tuo mieleen tanssiaskeleen, musiikki voi kohta alkaa. Venuksen seurana on Amor, pieni palleroinen poika. Kuvan aihe on Theokritoksen idyllistä. Amor on hunajavarkaissa ja mehiläiset pistävät arkaa ihoa. Lapsi ihmettelee, miten noin pienten eläinten pistot voivat olla niin kipeitä. Venus opettaa, että yhtä kipeitä haavoja voi Amor tehdä nuolillaan, sillä joskus rakkaus satuttaa. 


Saksilaiset prinsessat ovat pukeutuneet kauneimpiinsa, korut ja hiusverkon koristeet on kuvattu tarkkaan. Leningin jokainen poimu, kauniit kirjotut pinnat, kaikki kohdallaan. Taitava käsityöläinen voisi kuvan perusteella kopioida prinsessan asun, jos saisi yhtä hienoja kankaita. Katse on itsetietoinen, prinsessa suhtautuu katsojiin aatelisen pidättyväisyydellä. 

Lucas Cranach oli omana aikanaan suosittu ja arvostettu taiteilija. Hänen aikalaisiaan ja ystäviään olivat Albrecht Dürer ja Martin Luther, taiteilija oli tuttu vieras hoveissa. Kaunottarien lumovoima ei ole vuosisatojen kuluessakaan vähentynyt. 

Sinebrychoffin taidemuseon renessanssikaunottaret ovat jo matkustaneet muualle, näyttely on suljettu.  Helmikuussa alkaa uusi näyttely, Albert Edelfelt ja Romanovit. Taidemuseon yläkerrassa on kotimuseo, taiteen rakastajien upea koti. Joulun aikaan esillä oli juhlavia kattauksia. 




2.     Ikuista hänen hahmonsa siluettiin

Keravan taidemuseo Sinkka nosti valoon varjokuvat, siluetit. Sirkuskaupungin taidemuseon älykäs valinta, sillä siluetit on mielletty tivolihuvien jonkinlaiseksi alalajiksi – huvipuistokäynnin aikana pysähdyttiin varjokuvan leikkaajan pöydän ääreen ja tuloksena oli, ellei aina ihan näköinen, niin ainakin hyvin imarteleva muotokuva. 

Anu Kauhaniemen maalaama Karuselli - Pariisista. Myös keravalaisella Sariolan tivolilla on karuselleja. 
Sinkka esitteli siluetteja laajemmin kuin ennalta olisi ajatellut. Siksi harmittelen, miksi en tätä aikaisemmin ollut oivaltanut – taidenäyttelyjen suurkuluttajallekin tässä näyttelyssä olisi ollut tarjolla uutta ja mielenkiintoista.

Aineistot oli järjestetty kronologisesti, sisääntulokerros oli omistettu perinteisille silueteille, mukana oli keravalaisilta lainaksi saatuja siluetteja ja tämän taiteen uranuurtajien, Akseli Gallen-Kallelan ja Emil Cedercreutzin töitä. 

Randall Thurston, Somerville, Massachusetts, USA. 
Yläkerran moderni kuvamaailma oli tutkimusmatka mustavalkoiseen taiteeseen. Varjokuvia, mustan paperin taidokkaita leikkauksia. Heike Weberin paperista rakentama lehvästö, valoineen ja varjoineen. Katri Kuparisen suuria töitä, täynnä muistumia vanhan Perheraamatun kuvista, Gustave Dorén puupiirroksista. 


Heike Weber, Köln, Saksa.
Millainen elämys olikaan puupiirroksin kuvitettu Raamattu? Katri Kuparinen muistaa.
Alakerta on täynnä Elefantin hengitystä, Andreas Kocksin lavea leikkaus ei mahdu edes pieneen kameraan, valkoinen paperi harmaalla taustalla, valon leikki. 

Andreas Kocksin Elefantin hengitys ei mahtunut kuvaan kokonaan. 
Ja niin kuin Sinkassa aina, näyttelyluettelo oli ansiokas ja kiinnostava. Sitä on ollut ilo tutkailla vielä kotonakin.  

22.1.2020 avautuu Sinkan uusi näyttely, Olipa kerran. Aune Laaksosen Taidesäätiön kokoelmasta.  Tämä on siis ennakkotieto. 
Näyttely suljetaan 3.5.2020, sitä ennen pitää ehtiä. 





3.      Jos haluat, että kuva elää, ole todellinen, rehellinen, aito 

Näyttelykierroksen helmi tai sensaatio tai ikimuistoinen kohokohta on tietysti Ateneumin Helene Schjerfbeck -katselmus. Kaikki rakkaat, tutut muotokuvat, Toipilas, Tanssikengät, Purjehtija, kaikki. Kaikki ihanat maisemat ja miljööt, vanhan kirkon Ovi ja harmaasävyinen Leipomo, jossa tuoreen leivän kultainen väri. Melkein tunnet tuoksunkin. Kukat, hedelmäasetelmat, maisemat. Alkuperäisinä taideteoksina koskettavina ja ’oikeina’. 






Mestarista on kaikki jo sanottu, jokainen elämän vaihe kerrottu, maalauksia analysoitu, ainakin kaikki oleellinen. Jos jotain on jäänyt – olkoon, jääköön. Ytimessä ovat kuvat, jotka koskettavat sielua. Tinkimättömänä taiteena.

Ranskalainen maisema, varhainen versio ja myöhemmin maalattu toisinto. 


Lapsien seesteiset kuvat, kirkaskatseiset nuoret, elämänsä kauneinta aikaa elävät naiset, elegantit aikuiset daamit tarkkaan hahmotelluissa asuissaan, vanhat naiset, elämän merkitsemät. Näiden maalausten aiheena on elämän koko kaari. Nuoruus, pehmeän ihon aika, mutta myös vanhuuden kauneus, joka voi syntyä vain eletyn elämän jälkeen. Helene Schjerfbeck maalasi koko elämän. 




Näyttelyn mielenkiintoisin sali on tietysti se, johon on koottu taiteilijan omakuvia, kronologisesti järjestettynä. Nuoruuden heleys vaihtuu lähes värittömiin, säälimättömiin kuviin, joissa ikä ja väsyminen näkyy, riipaisevalla tavalla. Samalla, juuri näissä kuvissa on uhmaa ja rohkeutta. Helene Schjerfbeck ei tyytynyt ikuistamaan vain nuoruuden koskematonta kauneutta. 

Keskeneräinen omakuva, yksi koskettavimmista.



Pääsin – tai päädyin – Ateneumin kolmanteen kerrokseen lauantaina, puolen päivän aikaan. Yleisöä oli todella paljon, tasainen virta liikkui verkkaisin askelin kuvien ohi. Omia irtiottoja ei voinut olla, oli kierrettävä samaan tahtiin muiden kanssa. Mietin, voisiko joku uskonnollinen rituaali olla tämän tapahtuman kaltainen. Hiljainen, palvova, keskittyvä ihmisjoukko, toisilleen tuntemattomia, jokainen omaan kokemukseensa keskittyen. Helene Schjerfbeck yhdisti. 

Näyttely jatkuu vielä. 
Käykää katsomassa. Älkää vedotko siihen, ettei ole aikaa.  
Aikaa on, 26.1.2020 asti. 



PS. Sammatin kirkon alttaritaulun on maalannut Adolf von Becker. Sama taiteilija ja taiteilijoiden opettaja, joka yhtenä ensimmäisistä oivalsi Helene Schjerfbeckin lahjakkuuden ja tuki nuorta taiteilijaa. Kiitos siitä!  


Kuvat on otettu pienellä kameralla, ruuhkassa, ilman salamaa (tietysti), mutta ehkä niiden avulla voi löytää paremmat otokset taidekirjoista ja muista lähteistä. Etsimisen iloa ja onnea! 




tiistai 24. joulukuuta 2019

Riemullista joulua!


Kuuntelen laulua kirkkauden
tuttua säveltä, enkelien.
Joulu soi sydämiin 
laulu kantaa taivaisiin.
Uutisen kertoo ihanimman
tutun ja kaikkein parhaimman.
Lapsi on lahja, luvatun lainen 
Taivaan pienokainen.
Hiljennyn rauhaan 
enkelten juhlaan
Joulu on täällä.


Sinisen talviyön keskellä
kirkkaimman tähden välkkeessä
syntyy kaivattu, toivottu lapsonen. 

Sinisen talviyön suojassa  
äitinsä huomassa, rakkaudessa
uinuu aarre, suloinen pienokainen. 

Sinisen talviyön holvissa
kaikuu enkelilaulu ja taivaassa
kiitosvirsi soi harras, kuninkaallinen. 

Sinisen talviyön taittuessa 
uuden aamun valoa loistaessa
katsoo Pyhään perhe, onnellinen.



maanantai 23. joulukuuta 2019

Lopulta sydän pakahtui


Tajusin kyllä, että kauneimmat joululaulut jäisivät ennen pyhiä laulamatta.

Perjantaina 20.12. tiesin, etteivät ne jäisi kuulematta. 
Särestöniemen kamarikonserttien joulukonsertissa Marian kappelissa esiintyivät baritoni Jorma Hynninen, sopraano Johanna Tuomi, säestäjänä Maria Ala-Hannula.


Wanhan ajan joulukonsertiksi otsikoitu kokonaisuus kertasi kaikki lapsuuden tutut, parhaat joululaulut. Klassikot. Syntyi tunnelma, lämmin, aito. 

Ohjelman huippukohta oli tietysti, itseoikeutetusti Taas kaikki kauniit muistot – jota kyyneleet silmissä kuuntelin.  

Musiikki vei arjen, nykyajan, kaiken turhan mukanaan. Olin taas pieni tyttö, kodin vaatimattomassa, mutta rakkaudella rakennetussa joulupöydässä. 
Olin kotona, seuraamassa yhdessä perheen kanssa joulurauhan julistusta.

Jorma Hynninen lauloi. Laulu täytti koko kappelin. 
Ikä ehkä näkyi olemuksessa, mutta ei kuulunut äänessä. 

Sydän pakahtuen yritin ottaa kuvan. 
Valokuvat tärähtävät, jos tunnetta on liikaa. 
Älkää luulko, että haluan selitellä. 

Olin saanut joululahjani.
Laulun, jonka varassa jaksan kauan.





Jälkinäytös 


Anteeksi, suuri taide, mutta tästä on pakko myös kirjoittaa. 

Seuraavana aamuna pakattiin auto ja lähdettiin kohti kotia. Polanteiselle tielle, ensin pitkälle metsätaipaleelle, sitten leveämmälle tielle, vähitellen päästäisiin pääteille ja lopuksi moottoritietä melkein kotiovelle. Koko päivä kuluisi tien päällä. 

Alkumatkasta tuiskutti lunta, jokainen vastaantulija sai aikaan pöllyävän lumipilven, tien reunat pehmeän lumen peitossa – onneksi liikenne oli hiljainen. Etelämpänä alkoi olla vastaantulijoita, sitten yhä enemmän vastaantulijoita, kirkkaita valojonoja, sumua, pimeää ja pimeyden keskeltä uusia valojonoja. Oli tarkattava tietä, säätä, kaikkea. 

Ja koko matkan soivat joululaulut. Aamun onnitteluohjelmasta alkaen, illan sekahaku ja vanha tanssimusiikki toivat aikaan pienen tauon. Ei väliä, vaikka vaihtoi kanavaa, kaikkialla soi, helisi, mölisi, möykkäsi joululauluja. Joululauluja, joulurenkutuksia, joulurynkytyksiä,  joulujollotuksia. Laskelmoituja joulurahastuskappaleita, uutta levyä joulu verukkeena, joulumusiikin mahalaskuja, joulukummajaisia, joulutiesmitä. Vaihtoehto olisi ollut hiljaisuus, puhe, sekään ei tien tuoksinassa houkutellut. Pysyisipä valveilla, vähän äkäisenä. 


Varjelin muistoa sielussani, mietin, kestääkö se. 

Seuraavana aamuna radiojuontaja totesi, ettei kaikkien, jotka käyttävät artistin nimeä, todellakaan tarvitsisi tehdä joululevyä. Tämän genren voisi varata niille, joilla on oikeasti sydäntä ja poltetta. Ja taitoa, draaman tajua, kykyä kuljettaa melodiaa ja tarinaa. 

Olen täysin samaa mieltä. 
Minä tiedän. 
Minulla on parempaa tietoa ja kunnollinen vertailukohta. 
Sydän pakahtuen koettu.