keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Elämää kirjoissa - ja vähän kuolemaakin

 


Kirjoissa on elämää ja kuolemaa. Niin elämässäkin. 

Kun kerään yhteen viime vuonna luetuista kirjoista ne, jotka koskettivat ja kolahtivat, huomaan, miten kuolema välähtelee teksteissä, elämän rinnalla. Kontrastit elävät ja sävyt antavat voimaa toisilleen.   

 

Finlandian voittaja.

36 uurnaa

 

Olen lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Epäsystemaattisesti. Pokkaripainoksien pientä pränttiä tihruten. Hyvä kirjailija, suosittelen tutustumista Kuopio-kirjoihin, mutta mieluummin ehkä ilmestymisjärjestyksessä. Henkilögallerian voi silloin omaksua ja oppia, tapahtumien kronologian hallita, lukukokemus lienee antoisampi.  

  

36 uurnaa kertoo elämästä äidin kuoleman jälkeen. Aikuinen tytär järjestää ajatuksiaan, jättää hyvästejä, päästää lopulta äidin lähtemään tuonilmaisiin. 

 

Äidin ja tyttären suhde on kaikista ihmissuhteista särmikkäimpiä, vaikka kaikki olisikin ’hyvin’. Äiti on tyttären elämässä mukana huoltajana, hoivaajana, naisen mallina, naiseuden auktoriteettina. Suhde voi olla harmoninen, riitaisa, iloinen, surullinen, kaikkea samalla kertaa ja vuorotellen. 

 

36 ottaa mukaansa, palauttaa mieleen tunteet oman äidin kuoleman jälkeen. Tässä on kai sanottava, että Sirpa Kähkösen kirja on omalla tavallaan surutyötä, vaikka tuota sanaa pohjattomasti inhoankin. 

 

Suru käy totisesta työstä, en kiistä. Suru on mieleen vyöryvä myllerrys, jossa mitataan etäisyyttä ja läheisyyttä. Mutta: toisin kuin melkein mitä tahansa muuta työtä, surua ei voi teettää toisella, ostaa valmiina kaupasta tai hoitaa silloin, kun aikatauluun sattuu mukavasti sopimaan. Suru tulee ja valtaa mielen, se on käytävä läpi, sillä vain näin varmistuu, että eräänä päivänä voi saavuttaa tasapainon ja suru muuttuu osaksi sielua, mutta antaa elää eteenpäin. Milloin se tapahtuu, sitäkään ei voi tietää, ennen kuin kaikki on valmista. 

 

Luin 36 uurnaa kahteen kertaan. Ensimmäinen lukukerta oli haltioitunut, nopea, kirja on upea, olin vaikuttunut. Toisella kerralla olin kriittisempi, vaikka teksti edelleenkin oli hyvä ja tehoava. Poimin yksityiskohtia, hidastelin, aikaisemmat Kuopio-sarjan kirjat nousivat mieleen. Ensimmäisen lukemisen hurmio vaihtui hallitumpaan makusteluun. 

 


Kirjaston piirissä olen tutustunut puutarhuriin, 
joka askartelee kauniita kirjanmerkkejä. 
Kiitos lahjasta, tähän kirjaan se sopii! 

Suntio 

 

Antti Hurskaiseen tutustuin tämän kirjan myötä, kun kirja oli jo Finlandia-ehdokas. Olisiko palkinto sittenkin kuulunut Suntiolle? Uskonnollissävytteinen teksti ei valitettavasti taida olla kaikkein trendikkäintä, mutta elämänkatsomuksellisten teemojen pohdintaa pitää aina olla.  Myönnän, kaikkia Finlandia-ehdokkaita en edes ole lukenut enkä pitänyt kädessäni. 

 

Suntio on pienen seurakunnan työntekijä, pienen tytön yksinhuoltaja ja kirkkoherran ja kappalaisen keskustelukumppani. Kirja on Virsikirjan näköinen opus, ruskea ja eleetön. Liian eleetön värikkäälle, sensaation sävyiselle markkinalle? 

 

Suntio on ollut vanhanajan kirkonvartija, seurakunnan yleismies ja se, jolla oli paras tieto seurakunnan tapahtumista ja muista työntekijöistä. Nykyään puhutaan seurakuntamestareista, tässä suntio on tutusti suntio. Helposti lähestyttävä. 

 

Antti Hurskaisen teos on rohkea kirja, josta pitää lukea tarkkaan muutakin kuin dekkarimainen juoni. Antti Hurskainen avaa henkilöidensä suntio Turtolan, kirkkoherra Sirénin ja kappalainen Lepän elämänkuvioita asteittain. Avainhenkilöksi muodostuu pieni Monika-tyttönen. 

 

Kuinka Turtolan lopulta käy? Suoraa vastausta kirjailija ei anna ja ehkä Turtolan tarina jatkuu vielä, ehkä siitä ei voikaan sanoa mitään lopullista. 

 


Kauan sitten luettuja, yhä kestäviä. 

Antti Hurskaisen ansiota on, että Suntion luettuani etsin kirjahyllystä Ingmar Bergmanin Laterna Magican, muistelmateoksen. Turtolan ja Sirénin keskusteluissa kirja on esillä, nyt perintönä saatu opus pääsee, monien vuosien jälkeen, yöpöydälle. Seuraavana voisi kerrata Hyvä tahto -kirjan. Laterna Magica ei ole vanhentunut, vaikka sivut ovatkin kellastuneet.


Kuinka kauan Suntio pysyy tuoreena? 



Ajatuksia ja kielikylpy.

 


Innan du försvinner

 

Rafael Donner on tullut teeveestä tutuksi taloprojektinsa ansiosta, Jörn Donneria tuskin pitää edes esitellä. 

Isän ja pojan kirjeenvaihto on julkaistu 2018. Jörn Donner kuoli tammikuussa 2020. Kirja on melankolisen kaunis, pehmeäkantinen opus ja sen on painanut Oy Nord Print Ab, tuttu omien omakustanteideni painotalo. Tyylikäs nide tarttui käteen kirjamessujen alennuslaarista, ei ehkä ihan arvoisestaan paikasta. 

Luin ruotsinkielisen alkuteoksen, enkä aluksi edes ottanut selvää, onko tätä suomennettu. Tehokas toisen kotimaisen kertauskurssi ja mahdollisuus nauttia ilmeikkäästä kielestä. 

 

Jörn Donner kertoo elämästään, myöntää virheensä, pohtii sitä, miten lapsuuden tragediat ovat vaikuttaneet aikuisiän ihmissuhteisiin. Me muistamme Jörn Donnerin elokuvantekijänä, kulttuurivaikuttajana, rohkeana keskustelijana. Perheen vaiheista on saatu sensaatiojuttuja, julkisuus ei aina ole ollut kovin hienotunteista. 

Mitä sitten, kun yleisö alkaa unohtaa? Jörn Donner pohtii sitä, millaisista asioista hänet muistetaan – ja mistä hän haluaisi tulla muistetuksi. 

Sanat, kirjat, tekstit – niiden hän toivoo jäävän elämäntyönsä tärkeimmäksi osaksi. Kaiken keskelle jäävät sanat, kirjoittaminen. Toivottavasti tämä toive toteutuu. 

 

Joskus, kun lukee romaania tai runoja, eksyy riveiltä ja tulee kysyneeksi itseltään: kuka puhuu? Tämän kirjan kohdalla ei tule sitä ongelmaa. Käsialat erottuvat toisistaan, äänenpainoissa kuuluu eri ikäkausien kokemukset ja arvostukset. 

Rafael ja elämänsä illan realiteetit tajuava Jörn Donner ovat hienoja keskustelijoita. 



Sain Anjalta lahjaksi mustan kissan. 


Erään kissan tutkimuksia 

 

Katja Kettu jäi mieleen ollessaan Eeva Joenpellon talon stipendiaattina Sammatissa. Vares-Kantolassa hän kirjoitti Kätilön, läpimurtoteoksensa. 

Vaikka Katja kirjoitti tekstiään eteläisessä Suomessa, kirjan poljento on pohjoinen. Murre, sanonnan, asennoituminen elämän ankaruuteen. Kaiken kehyksenä on sota, julmista julmin kohtalo. 

 

Kätilöä on sanottu roisiksi. Tapahtumat kuvataan juuri niin raadollisina kuin ne ovat tapahtuneet, yhtään eufemismia, kiertoilmausta tai kaunistelua ei tekstissä ole. Jyrkkä totuus lyö silmille, lukiessa täytyy välillä huokaista, ainakin, ottaa hetken verran etäisyyttä. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, kaikki ei ole kirjoittajan kuvitelmaa.  

 

En osaa kuvitella, millaista Katja Ketun teksti olisi äänikirjana, kun sanat paukkuvat väistämättä koko ajan päälle, eikä niiden lomassa ole aikaa ajatella, edetä verkkaan, hengähtää, miettiä. 

 

Erään kissa tutkimusten sivuilla on huikean kauniita luontokuvauksia, kuin Paulaharjun tekstiä, elävää, ilmeikästä kieltä. 


Siinä on myös ankaria kuvauksia pohjoisen elämästä, historian vaikeista ajoista. Välillä sukelletaan kirjailijan nykyaikaan ja taisteluun oman elämän ja työn ongelmien keskellä. 


Katja Kettu osaa lomittaa erilaiset juonet, punoa kertomuksen kuin taidokkaan palmikon. Kaiken keskellä on salaviisas kissa, joka kertoo sen, mitä ihmiset eivät sanoiksi tohdi pukea. 

 

Erään kissan tutkimuksien viitekehykseen kuuluu Katja Ketun elämäkertakirja Ismo Alangosta. Kirjaprojekti, joka ei ehkä vastannut kustantajan toiveita ja joka sai nuivan vastaanoton. Kun löysin kirjan edullisten hintojen messupöydästä, päätin ottaa selvää, mistä oikein on kyse. 

Olin ajatellut, että kahden luovan ihmisen, kirjailijan ja lauluntekijän välillä voisi olla aivan erityistä kemiaa, kipinöintiä. Sitä en löytänyt, valitettavasti. Taidan olla väärää kohderyhmää. 

Elämäkerta on varmasti aarre Ismo Alangon faneille, niin tarkkaan siinä selvitetään iskelmälaulajan ura ja kaikki laulut – joita on paljon.  

 

Olen lukenut Kätilön, olen lukenut ja nauttinut tämän uusimman. Olen hankkinut Katja Ketun kirjoja hyllyyni enkä niistä luovu. Hyviä kirjoja kirjoitetaan juuri näin, sievistelyä kaihtamatta. Rohkeasti. 



 Ja niin...

 

Olen hidas lukija. Luen vanhanaikaisesti, painettua sanaa.  Pohdin sanoja ja tekstejä verkkaisesti. 

Nämä kirjat ovat olleet pinnalla, mutta eivät ne enää nouse suosikkien listoille.  Kirjallisuuden sykli on nopeutunut, kirjojen markkinointi tehostunut, kirjojen olomuoto muuttunut. 


Kuitenkin, uskon kirjallisuuteen. Kaikenikäiseen, kaikenlaiseen, kunhan se koskettaa.  

 

 



 

 

 

 

perjantai 19. tammikuuta 2024

Valovirtaa ja ajatusten virtaa






Kannattaako mennä ladulle ja ulkoiluttaa Karhuja? 

Kun mieleen tulee kaikenlaisia hassuja juttuja? Loruttaa ja runottaa?

Metsässä ajatukset karkailevat, vaikka hiihtovauhti on lähinnä säälittävä. 



Mä mistä löytäisin sen sähkön

Sen valon muita halvemman 

Jos jostain löytäisin sen sähkön 

Niin lupaan, sitä taiten kulutan. 


Löytäisinpä vielä perussähkön

kohtuuhintaisen ja toimivan.

Taas pohdin virtaa koko yön
kun laskun summan tajuan.

 

Mä mistä löytäisin sen sähkön

jolla siirtohinta reilu, rehti on.

Jos saisin kohtuullisen säästön 
Ois energia voima huoleton. 


On koettu hurjat sähkölaskut
ja nousut jyrkät siirtohintojen.

Jos taksan kohtuullisen löydän

varmasti en siitä luovu, en!

 

Vaan mistä löytäisin sen sähkön
niin halvan, hyvän, toimivan 

jos vielä löytäisin sen sähkön

ja entisaikain maailman. 

 

Jos hirmulaskuilla ei peloteltais

vois saunoakin reilummin 

kitsastelematta ruokaa tekisin, 

arkihommat hyvin hallittais. 

 

Kun laskukuoren aukaisen

saan sähköiskun, tosi tärskyn.

Taas kohtaan tylyn totuuden 

se pintaan nostaa kiukun, myrskyn. 

 

  

 

Kirjoitettu tammikuun pakkasilla. Yhtäläisyydet olemassa olevien laulun tms. sanojen kanssa eivät ole tahattomia vaan johtuvat kirjoittajan elämänkokemuksesta sävelradion kuuntelijana. Valitan tapahtunutta, mutta eniten kirjoittajan saa valittamaan sähkön myyjien mielikuvituksettomuus. Eikö ne nyt mitään muuta keksi kuin laskuttaa? 




 

 

keskiviikko 17. tammikuuta 2024

Kirjoistani en luovu!


Pekalla oli tapana tulla juttelemaan. 

Kuule Liisa, Pekka aloitti. Olis yks juttu. 

Koska oikein ajattelit muuttaa kirjasi tänne? 

 

Kunnollista vastausta Pekka ei koskaan tainnut saada, mutta kirjani olen sittemmin muuttanut. En henkikirjoja – tai miten niitä nykyään kuuluukaan kutsua – mutta useamman laatikollisen nidottuja ja sidottuja opuksia kumminkin. Mumminmökkiin. Banaanilaatikoissa. Laatikko tai kaksi kerrallaan. 

 

Ystävättäret tekevät kuolinsiivouksia, poistavat tavaraa, jopa kirjojakin. Seuraan ristiriitaisin miettein, ei kai, miksi, tai: ehkä sittenkin, miten hienoa, jos itsekin pystyisi. Ikään kuin olisi joku ikä, jolloin pitäisi jo valmistautua kuolemaan. Eikö eläminen ole tärkeämpää? Vai onko kuolinsiivous elämän merkki? Haluavatko he palata huolettomaan teini-ikään, jolloin kaikki tärkeä mahtui virttyneeseen kassiin? 

 

Jos muistini jonakin päivänä rakoilee vielä enemmän, miksei minulla silloin saa olla lähelläni muistin kiinnekohtia. Jos taas muistan kaiken oikein ja skarpisti, voin merkitä muistiin vaikka kattilakaappini tai kahvikuppihyllyni asukkaiden muistelmat. On niilläkin tarinansa. Ja ne tarinat, ne ovat minun vastuullani kaikki. 

 

Ongelma on ja ei ole muistaminen. Muistan vieläkin hyvin, miten onnellinen äiti oli, kun joululahjapaketista tuli esiin kaunis termoskannu. Se kannu on vieläkin olemassa. Siihen voi kaataa yli jääneen kahvitilkan seuraavaa hetkeä varten. Ei termoskannussa ole muita liikkuvia osia kuin korkki, joka kyllä kestää. Kun huushollitavaroita käsittelee hyvin, ne toimivat hyvin. Muistan monen muunkin esineen historian, kuinka niistä muistoista voisi luopua.


Tämä kuva on otettu alunperin yhden kirjan kansikuvaksi.  
Valitsin sitten toisin. 

 

Kirjoista en luovu. 

Olen saanut kirjoja, perinyt kirjoja, ostanut kirjoja. Minulle on lahjoitettu ja annettu kirjoja, koska antaja on ehkä ajatellut, että jos minä saan kirjan, se ei koskaan katoa kokonaan. Jos antaja tulisi katumapäälle, hän voisi tulla, pyytää anteeksi ja hakea omansa pois. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta niinkin kai voisi käydä. 

Olen odottanut joulua ja lahjoja. Yhtä paljon olen odottanut sitä hetkeä, jolloin jouluruoka on syöty, kahvit juotu ja saa vetäytyä lukemaan uutta ihanaa lahjakirjaa.  


 

Olen joskus kuvitellut, että kirjoja saa rajattomasti lisää kirjakaupoista ja että kirjakauppoja on kaikkialla. Ei muuten ole. Lauantaina niitä on vielä vähemmän. Lähikirjakauppani on lähes tyhjä ja ovet suljetaan lopullisesti. Ennen lopullista tuhoaan kirjakauppa pienensi valikoimaansa, alkoi myydä askartelutavaroita ja villalankoja, muuttui lelukaupaksi. Onneksi tavarataloon on avattu kirjaosasto, ainakin kymmenen hyllymetriä bestsellereitä. Siinäpä se, markkinarako. 

 

Kuvittelin myös, että kirjastosta saa kirjoja. Joitakin yrityskirjoja olen saanut todella helposti. Konsernin historiakirja oli aina valmiina kirjaston yläkerran hyllyssä, joka kerta, ihan kuin vain minua varten, jos halusin tarkistaa jonkun faktan. Onkohan se siellä vielä, kun minä en ole sitä muutamaan vuoteen tarvinnut.  


Työpaikka.  Hyvä, ei liian hutera pöytä ja tuoli riittävät, jos kirjoja on tarpeeksi. 

Löysin viime viikolla kirjastosta hyvän ja kiinnostavan tietokirjan, ihan uuden ja puhtoisen, lukemattoman, upeasti kuvitetun ja painetun. Oman alansa helmi, hetkinen, ilmestynyt 17 vuotta sitten! Edelleen varmasti validi, saman alan opuksia ilmestyy hyvin harvoin. En kai minä ole ensimmäinen lainaaja? Ei sentään? Jos kirja ei liiku eikä kulu kansan käsissä, se siirretään kellarivarastoon ja jos ei sitä sielläkään kukaan kaipaa… Puhtaita kirjoja on ilo lukea, tiedän sen, sillä kotikylän kirjastossa on vähemmän lainaajia, lyhyemmät jonot ja puhtaammat kannet, mutta ellei kukaan ole kirjasta kiinnostunut, onko sillä tulevaisuutta? 

 

Ja sitten on, tietysti, Antikvaari. Antikvariaattien yhteinen nettikauppa, josta voi tilata sellaisia opuksia, joita ei enää muualta saa.  Kirjoja myydään sisältönsä takia, mutta hintaan ja saatavuuteen vaikuttaa niteen kunto, alleviivaukset ja vanhojen hintalappujen jättämät tahrat. Pari päivää ja jokunen euro postimaksua ja kirja on sinun.

 

Niin, että minä en aio luopua kirjoistani. Eikä meillä ole kuin ihan tavallinen kotikirjasto.  Jotain muuta voin kuolinsiivota, jos on ihan pakko, mutta kirjoja, ei. Aina siitä sekalaisesta valikoimasta nousee mieleen tai pintaan joku kirja, jota alkaa muistella ja kertailla. Vanhaa tietosanakirjaa olen viimeksi käyttänyt tietokilpailukysymyksiä laatiessa, lukenut hassun kuuloisia teknisiä selityksiä. 

 

Kirjoilla on kohtalonsa ja voi tietysti olla, että kirjat ovat minun kohtaloni, jonakin päivänä. 

Olen aakkostanut kaikki, kotimaiset kaunokirjalliset kirjat, käännöskirjat, tietokirjat, dekkarit. Aakkostamisessa ja lajittelussa kului muutama päivä. Sotakirjat toisessa hyllyssä bisnesjuttujen kanssa. Sotaa se bisneskin voi olla. Elämäkerrat olen aakkostanut kohteen eikä kirjoittajan mukaan: sillä tavalla löydän nopeammin etsimäni. Runohyllyssä on vähän epäjärjestystä, kun tyttökirjat on pakattu niiden taakse ja pojantytär on tyttökirjaiässä. Anni Swaneja voisi olla vähän enemmänkin. Muumeja olen lukenut lasteni kirjoista, silloin kauan sitten niitä ei meillä ollut.  


Tässä kuvassa näkyy Lundiahylly.
Sen ansio on, ettei se kerskaile olemassaolollaan vaan antaa tilaa kirjoille. 

 

Luojan kiitos, olemme avioliiton ensimmäisenä vuonna yli 50 vuotta sitten hankkineet ensimmäiset Lundiahyllyt. Nyt niitä on jo enemmän ja ne ovat melkein kokonaan täynnä, kirjoja kahdessa rivissä, mutta en minä niistä luovu. Viimeksi joulun alla kaipasin Samuli Paulaharjun juttuja ja sitten piti tarkistaa joku sitaatti tai lepattava muisto ja niin edelleen. Kohta pitää hakea runokirja, ennen taidetilaisuutta. Pitää aivosolut virkeinä, kun muistelee, mitkä kirjat ovat takimmaisessa rivissä. Hätätilassa pitää jumpata ja nostella kirjoja. Toistaiseksi ne ovat löytyneet.  Eturivi on helpompi. 

 

Puhun siis painetuista kirjoista. Niistä, joissa on pahvia ja paperia ja kaoliinia ja tiesmitä. En puhu äänikirjoista tai sähköisistä opuksista. Olen niihinkin tutustunut, mutta hyllyyn niitä ei voi laittaa eikä samalla tavalla käsitellä. Olen silläkin tavalla vanhanaikainen, että tykkään kääntää sivua. 

 

Seuraavaksi pitäisi kertoa kirjoista. Niistä, joista en luovu. 

Olisi ollut kiva näyttää kirjoja Pekallekin, oli se ihan mukava kaveri. 

 

Kirjoja ei saa kohdella kaltoin eikä kirjakauppoja saa tappaa! 

 

Kirjoja Salon taidemuseossa.  Huomatkaa varoitus: ei saa astua liian lähelle, ettei järjestys hajoa. 

 

 



maanantai 1. tammikuuta 2024

Rakuuna muistelee – että me muistaisimme

  


Edellisessä päivityksessäni jaoin teille isäni Viljo Lallinahon vuonna 2004 Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa pitämän puheen. Kiitos kaikille teille, jotka olette sen lukeneet – näin suurta ja lämmintä mielenkiintoa en edes osannut odottaa. 

 

Kun Suomi 6.12.2007 täytti 90 vuotta, Viljo Lallinahoa pyydettiin tuomaan veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlaan. 


Edellinen kokemus puhumisesta oli ollut positiivinen, joten tartuimme toimeen. Työnjako oli sama kuin ensimmäisellä  kerrallakin: isä kirjoitti – osittain myös saneli – minä kirjoitin tietokoneella liuskat, jotka sijoitimme siniseen puhekansioon ja joista olisi helppo lukea. Iso fontti, rauhallisesti rytmitettyjä liuskoja. 

Tällä kertaa ei enää turvauduttu muihin teksteihin, isä kertoi omasta elämästään. Hän oli Myllykylän Alimyllyn neljästätoista lapsesta nuorimpia, vaatimattoman, mutta turvallisen kodin poika, ylpeästi Suomen ikäinen. 

 

Vaikka fyysinen kunto viimeisten vuosien aikana heikkeni, isäni oli loppuun asti täysissä sielun voimissa. Keskustelimme elämästä, muistelimme yhteisiä aikoja – suhde isään on ollut minun elämäni pisin ihmissuhde. Olen siitä kiitollinen. 

 

Tämä puheenvuoro ja edellisessä päivityksessä julkaisemani teksti ovat uudella tavalla ajankohtaisia, ankarat uhkakuvat hallitsevat uutisia eikä sodan varjo ole väistynyt.  Siitä, mitä sota voi ihmiselle merkitä, on tärkeää puhua. 


Hyvää ja turvallista uutta vuotta! 


 

 

Veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2007 

Viljo Lallinaho

 

Arvoisa juhlayleisö 

 

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin. 

 

Olen syntynyt Sammatissa, Myllykylän Alimyllyssä, suurperheeseen. Suomen Tasavallan julistautuessa itsenäiseksi kuudentena joulukuuta 1917 olin puolen vuoden ikäinen. 

 

Itsenäisyyden ensimmäisistä ajoista ja pian seuranneesta sodasta minulla ei ole muistikuvia. Lapsuuteni Sammatissa elämä oli vaatimatonta. Tapahtumia oli vähän, eikä meillä ollut radiota, televisiota tai puhelinta.

 

Ihminen eli siihen aikaan rauhallisesti, omatoimisesti ja omalla tyylillään – ja oli tyytyväinen.

 

Isäni oli mylläri ja meillä jauhettiin viljaa, sahattiin puuta, tuotettiin sähköä. Äiti oli kotona ja piti perheen hallinnassa, kasvatti lapset rehellisyyteen ja hyvään käytökseen. 

 

Meillä oli paljon yhteisiä, lapsuusajan leikkejä. Pölkynpäästä sahattiin kiekko ja pintalaudasta tehtiin mailat, sitten pelattiin kiekkoa. Itse rakenneltiin korkeushyppytelineitä. Sahan purukasan luona oli hypinlauta. 

 

Oltiin omavaraisia. Jalkineet teki suutari, aikuisille oli tehdastekoisia pieksuja, vaatteet teki kraatari. 

 

Syyskesällä ohjelmaan kuului marjastus ja sienestys. Kerättiin metsämansikoita ja muita marjoja.  Metsäretket olivat hauskaa vaihtelua. Lapsuusiässä elettiin täyttä elämää, siinä yhdistyi huvi ja hyöty. 

 

Koulunkäyntini alkoi kiertokoululla. Ensimmäisenä syksynä koulua käytiin kaksi kuukautta. Kouluna oli Pousun pikkumökki Myllymäen kupeessa ja koulussa opeteltiin kirjaimet, piirrettiin ja laulettiin. 

 

Jouluksi koristeltiin kuusi ja pidettiin koulun oma joulujuhla, sitten koulu päättyi. Koulunkäynti jatkui seuraavana keväänä. 

 

Seuraavana syksynä koulunkäyntiä jatkettiin Myllykylän koulussa, opettajana oli Eriika Saarela. 

 

Opettaja Saarela teki perusteellista työtä ja hänellä oli hyvä auktoriteetti. Koulussa luettiin ja laskettiin, luettiin Maammekirjaa ja Kalevalaa, oltiinhan sammattilaisia. 

 

Meille puhuttiin myös siitä, että ollaan suomalaisia. Eriika Saarela oli opettaja, joka piti lapset ajan tasalla. 

Kouluvuosien kohokohtiin kuului luokkaretki Naantaliin, Kultarantaan. Sinne lähdettiin pikkuautoilla. Komeaa Ukko-Pekan siltaa ei silloin vielä ollut, vaan meidät kuljetettiin veneellä. Tasavallan presidenttinä oli silloin Lauri Kristian Relander. 

                      

Koulun jälkeen siirryttiin erilaisiin töihin ja aikuistuttiin vähitellen. 

Asevelvollisuus oli silloin tärkeä taitekohta nuoren miehen elämässä. 

1.10.1938 astuin palvelukseen ja suoritin asevelvollisuuteni Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa. 

 

Ratsuväki oli arvostettu aselaji. Olin jo ennen armeijaan menoa tehnyt töitä ja tottunut käsittelemään hevosia, mutta rakuunarykmentissä opetus oli erilaista. Meille opetettiin ratsastusta ja hevosen hallintaa, saimme kaikki opit siitä, mitä hevosella voi tehdä ratsuväessä. 

 

Asevelvollisuusajan jälkeen siirryin rintamalle, puolustamaan itsenäistä Suomea. Haavoituin juhannuksena 1944 ja palasin siviiliin sotasairaalassa vietettyjen kuukausien jälkeen. Aloitin urani työelämässä, perustin perheen ja jäin aikanaan eläkkeelle. 

 

Sodanjälkeiset vuodet olivat työteliästä jälleenrakennuksen aikaa. Suomi korjasi sodan jäljet, maksoi velkansa ja rakensi uutta. 

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista. 

Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia. 

 

Sain kunnian olla sammattilaisten edustajana Finlandia-talolla, kun itsenäisyyden juhlavuosi avattiin. 

 

Talvi- ja jatkosodan veteraanina ja sotainvalidina haluan lausua tervehdykseni kaikille 90-vuotiasta Suomea juhliville. 

 

Kenraali Adolf Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa. 

 

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa. 

 

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivän juhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.

 







 

 

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Rakuuna elää meidän muistoissamme

 


Viljo Lallinaho tulossa tyttärenpoikansa hääjuhlaan 7.8.2010.

Sammatin itsenäisyyspäivänjuhlan jälkeen tapasin naapureita ja muisteltiin, kuinka isäni oli kaksi kertaa puhunut Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa. Puheenvuorot olivat jääneet mieleen, mutta millaisia ne olivat? 


Tekstit ovat tallessa, aikanaan tehtävänäni oli kirjoittaa isäni käsin ruudulliseen lehtiöön kirjoittamat tekstit koneella, isoilla kirjaimilla, liki 90-vuotiaalle helpommin luettavaan ja puhuttavaan muotoon. 

 

Vuonna 2004 isäni oli löytänyt sotainvalidien lehdestä tekstin, jossa selviteltiin Suomen itsenäistä historiaa. Tämän tekstin isäni halusi tuoda julki, olihan vuonna 2004 alettu puuhata veteraanien muistokiviä kuntiin. Alkuperäinen teksti ei varmaankaan ole enää tallessa – en ole kirjoitusvaiheessa merkinnyt muistiin sen kirjoittajaa enkä lehden numeroa. Alkutekstiä on puheen alkuosassa ja hiukan myös lopussa. 

 

Sotainvalidien lehdet isäni luki aina kannesta kanteen, niissä oli sekä veteraaneja yhdistävää muistelua että ohjeita siitä, miten veteraanin tulee toimia tukea saadakseen. 

Juhlapuheissa muistettiin kunniakansalaisia, mutta arjessa tuki ja apu sotainvalideille ja veteraaneille ei ollut itsestään selvä asia, kaikkea piti anoa ja järjestöt tekivät tässä suuriarvoista työtä. 

 

Isälleni veteraanikiven saaminen Sammattiin oli kunnia-asia, josta hän keskusteli veteraaniystäviensä kanssa ja muistutti siitä kunnan päättäjiä eri yhteyksissä. Kun kivi Sampaalan pihalle asetettiin, hän oli iloisena mukana vihkiäisjuhlassa, muiden veteraaniveljien kanssa kunniavieraana.


Joka vuosi Sampaalan itsenäisyyspäivän juhlan katsomossa, eturivin kunniapaikoilla oli yhä vähemmän veteraaneja. Viimeinen rintamatunnuksen saanut sammattilainen veteraani, Kyllikki Rinne ei enää jaksa osallistua juhliin. Kyllikin taival Karjalasta Sammattiin on ollut ankara ja vaiherikas. 

 

Isäni lähimmät sotakaverit olivat samaan aikaan asevelvollisuutensa aloittaneet sammattilainen Unto Rannikko ja karjalohjalainen Emil ’Eemeli’ Landén. 


Oinoon isäntä, Paavo Lietzén oli palvellut URR:ssä muutamaa vuotta aikaisemmin. Yhdessä Paavon kanssa kaverukset muistelivat rakuuna-aikoja ja kertasivat ratsuväen koulutuksessa käytettyjä komentoja. Nämä veteraanit ovat olleet jo kauan poissa. 

 

Lappeenrantaan tultiin junalla, asemalla oli sotilassoittokunta alokkaita vastassa ja siivittämässä marssia kasarmille. Suomen autokanta oli 1930-luvun lopulla vain hieman yli 30 000 autoa, joista suuri osa hyötyajoneuvoja, linja- ja kuorma-autoja. Sotavuodet verottivat autokantaa. 

 

Unton, Eemelin ja Viljon tapaamisissa kajautettiin aina Ratsuväen marssi, kolmen karhean miesäänen voimin. 

Myöhemmin läheisin ja tärkein sidosryhmä olivat varsinkin elämän viimeisinä vuosina Karjalohjan-Sammatin Rintamamiesveteraanit. Yhdistyksen voimahahmot, Antti Kähönen ja Heikki Sario ovat edelleen aktiivisesti mukana yhteisönsä elämässä. 

 

Varusmiespalvelus Uudenmaan Rakuunarykmentissä oli isälle elämän kohokohta. Jo nuorena poikana hevosten kanssa työtä tehnyt mies sai hyvää oppia hevosten käsittelyssä ja hän suoritti Hämeenlinnassa Kengityskoulun. 

 

Sodan aikana hän sai muutaman kerran olla mukana huolehtimassa hevosista, joita siirrettiin tavarajunalla rintamalta takaisin kotioloihin.  


Sodan loppuvaiheessa tapahtunut, vakavasti haavoittuneen hevosen ampuminen oli ankara kokemus, josta ei kotioloissa  juuri puhuttu: vaikka oli selvää, että eläimen kärsimys oli lopetettava, tehtävä tuotti tuskaa ampujallekin. 

 

Työvuosinaan Nokialla isäni tutustui eläinlääkäriin, joka joskus pyysi avuksi sairasmatkoille. Hevosten hoitaminen edellytti joskus, että mukana oli hevosten käsittelyyn tottunut apumies. Muutaman kerran hän on myös kengittänyt hevosen, mutta yhä harvemmin oli kengityskoulun opeille käyttöä. 


 

Kun talvisota alkoi, ratsuväki jalkautettiin ja siitä yksiköstä, jossa isäni oli palvellut, muodostettiin suoraan Päämajan alainen erikoisjoukko. Tämän joukon jäsenistä hän oli viimeinen. 

 

Hyväkuntoiset, vasta vaativan harjoitusohjelmansa päättäneet nuoret sotilaat saivat myös pitää varusteensa, mikä oli niissä oloissa merkittävä etu. 

Isäni kertoi usein, miten hyvä ja toimiva vaatekappale vahva villasta valmistettu sarkamantteli oli ollut Talvisodan pakkasissa. 

 

Tässä puheen teksti sellaisena, kuin isäni sen Sampaalan juhlassa esitti. 

 

 

Veteraanin puhe Sammatin itsenäisyysjuhlassa 6.12.2004 

Viljo Lallinaho

 

Arvoisa juhlayleisö, hyvät naiset ja herrat 

 

Itsenäisen Suomen tähänastisen historian merkittävimmät tapahtumat ovat julistautuminen itsenäiseksi 6.12.1917 ja itsenäisyyden uusi lunastus talvi- ja jatkosodassa runsaat 60 vuotta sitten. 

 

Tämän päivän Suomessa itsenäisyyspäivää ei voi sivuuttaa palaamatta muistoissa viime sotiimme ja niitä edeltäneeseen aikaan. 

 

1930-luvun loppupuolella näytti taloudellinen ja koko tai yhteiskunnallinen kehitys edusti edistyvän suotuisasti hiljan itsenäistyneessä maassamme.  Suomi osoitti kaikella lailla kelpoisuutensa kuulua itsenäisten kansakuntien joukkoon. Demokraattinen yhteiskuntakehitys oli alkanut jo vuosisadan alussa ja kansalaissodan haavat olivat arpeutumassa. 

 

Historia alkoi toistaa itseään 1930-luvulla.  Kuten Venäjän ja Ranskan keisarit Aleksanteri I ja Ranskan Napoleon olivat jakaneet Eurooppaa 1800-luvun alussa, niin toimivat nyt imperiumit, kommunistinen Neuvostoliitto ja kansallissosialistinen Saksa.

Hitler ja Stalin katsoivat, että niillä suurvaltoina oli valtaa ja elintilaa liian vähän ja ne aloittivat kaupanhieronnan Euroopan uudesta jaosta. 

 

Suomalaiset heräsivät Ruususen unestaan varsin karusti 30.11.1939, jolloin alkoi kamppailu kansakuntamme olemassaolosta. Suomen kohtalo oli vaakalaudalla.

 

Suomalaiset puolustivat maataan talvisodan 105 päivänä ja edelleen erityisesti jatkosodan kriittisissä loppuvaiheissa Karjalan kannaksella kesä-heinäkuussa 1944, jolloin ehdottoman antautumisen vaatimukset muuttuivat saavutettujen torjuntavoittojen myötä lievemmiksi. 

Talvisodan alkaessa kansakuntamme valtasi ainutlaatuinen ja ennen kokemattoman voimakas yhteenkuuluvuudentunteen tunne, Talvisodan henki, tahto puolustaa synnyinmaataan. 

 

Tämä sinnikäs puolustustahto oli yllätys hyökkääjällekin ja se auttoi niin rintamajoukkoja kuin kotirintamaakin kestämään ja torjumaan ylivoimaisen vihollisen. Syntyi talvisodan ihme, joka toistui jatkosodan torjuntavoitoissa.

Mukana olleille naisille ja miehille lankesi vastuu maamme vapauden säilymisestä. Suurimmat uhrit annettiin rintamalle. 

Kansakunnan ydin, itsenäisyys säilyi. Meitä ei lyöty, kaupunkejamme ei pommitettu raunioiksi eikä maatamme valloitettu. 

 

23.9.2004 tuli kuluneeksi 60 vuotta välirauhan ehtojen allekirjoituksesta. Tämän päivän kunniaksi useissa pitäjissä paljastettiin muistokivi kiitokseksi veteraanien ja lottien työstä.  

 

Sotien uhraukset olivat roskat ja ne kohdistuivat ennen muuta parhaassa miehuusiässä oleviin kansalaisiin. Sodissamme menehtyi noin 86 000 miestä ja lähes 100 000 sai pysyvän vamman. 

Sodasta palasi väsyneitä, hävinneiksi itsensä tunteneita mutta samalla huojentuneita miehiä, olihan sentään henki säilynyt.  Hiljalleen sodan aiheuttavat henkiset järkytykset alkoivat tasaantua. Parasta hoitoa tässä tilanteessa oli päästä mahdollisimman nopeasti takaisin normaalielämään. 

Kaikilla oli kiire kuroa mahdollisimman nopeasti kiinni niitä sodassa kuluneita vuosia, joiden aikana normaalioloissa jäsennytään yhteiskuntaan. Palaavista miehistä monet olivat kotoisin maaseudulta, useimmat vaatimattomista oloista. He olivat tottuneet nuoresta pitäen kovaan työhön. Peruskoulutus oli vaatimaton, kansakoulu oli monelta jäänyt kesken, tilastojen mukaan keskikoulun käyneitä oli 15 % ja ylioppilaita 5-6 % ikäluokasta. 

 

Minä olen Suomen itsenäisyyden kanssa saman ikäinen, ikäluokkaa 1917 

 

Sain kutsun mennä suorittamaan asevelvollisuutta 1.10.1938 Uudenmaan rakuunarykmenttiin Lappeenrantaan. Palvelin ratsuväessä.  

Itsenäisyyspäivän 1938 vietin varuskunnassa, sotilaallisena juhlana. Saman vuoden joulun vietin Lappeenrannassa, jouluyönä olin talleilla vartiovuorossa. 

 

Tallin joulu on ollut yksi elämäni mieleen jäävimmistä. 105 hevosta ja kaksi asevelvollista valvoi sen jouluyön yhdessä. Hevoset saivat jouluyönä ylimääräisen kaura-annoksen asevelvollisilta, jokainen sai tulla antamaan kaurat omalle hevoselleen. 

 

Asevelvollisuusajan jatkoksi alkoi talvisota ja sitten jatkosota. Siviiliin pääsin vasta sodan jälkeen. 

 

Talvisodan alkaessa olimme rajan tuntumassa Kanneljärvellä. Sieltä siirryimme torjuntataistelua käyden taistelupaikkoihin Vammeljoki, Perkjärvi, Leipäsuo, Pero, Summa, Taipaleenjoki, Lemmetti Laatokan koillispuolella ja sieltä Vilajoelle Viipurin lähelle. Siellä ollessamme tuli rauha ja talvisota päättyi maaliskuun 13:ntena päivänä vuonna 1940. 

 

Itsenäisyyspäivänä 1939 olimme Peron rintamalla mutta taistelun kiireessä itsenäisyyspäivää ei voitu syventyä viettämään. Pienellä maalla oli kädet täynnä työtä. 

 

Talvisodan jokainen päivä oli täynnä tapahtumia ylivoima aina edessä. Koko ajan piti olla hälytysvalmiudessa, kivääri käden ulottuvilla.  Puolen tunnin hälytysvalmius merkitsi sitä, että varusteita ehti hiukan kuivaamaan. 

 

Talvisodan Summassa ei ehditty viettää joulua, sieltä tuli äkkilähtö Taipaleenjoelle joulupäivän iltana.  Joulupäivän iltana siirryimme 70:n kilometrin matkan marssien. Pakkasta oli 40 astetta, lumi oli niin kuivaa, ettei narina kuulunut saappaan alta.  Taipaleenjoen taistelut, joihin muun muassa runoilija Yrjö Jylhä osallistui, olivat vaatineet suuria tappioita, meidän joukkoamme tarvittiin täydennykseksi. 

Yksikkö jossa palvelin, oli Marskin rykmentti ja suoraan päämajan alainen. Olimme kaikki iältämme 20-vuotiaita ja jaksoimme liikkua sinne, missä milloinkin oli tarvis.   

 

Jatkosota alkoi minun osaltani Hangon lohkolla. 1941 palvelin Tenholassa, Snappertunassa Terviikissä ja Russaröllä.

Huhtikuussa 1942 tuli lähtö Kannakselle, koska Hangon vapautumisen jälkeen miesvahvuutta vähennettiin Hangon lohkolla. Joukkoja siirrettiin Karjalan kannakselle, missä oli taistelujen painopiste.

 

Hangossa oli paljon suomenruotsalaisia, mutta suomen kielelläkin pärjättiin. Kannaksella tutustuin myös karjalaisiin. Kaikki olivat aseveljiä ja samoja suomalaisia. 

Kannaksella olin ensin Seivästössä, sitten Inossa ja sieltä siirryin Koiviston Saarenpäähän.  Kesäkuussa 1944 etenimme torjuntataisteluun Piisaareen, jossa haavoituin 22. päivä kesäkuuta.  

 

Haavoittumisen jälkeen menetin tajuntani - kiitos hyville kavereille, jotka ovat hoivanneet minut kotimatkalle, pois rintamalta. Kun tulin tajuihini, kysyin sairaanhoitajalta, missä olen. Hän kertoi, että olin Vierumäen sotasairaalassa. 

 

Haavoittumiseni aikaan Viipuri oli jo menetetty. Me olimme kaukana linjoista. Saksalaiset olivat ajaneet laivat saarten väliseen salmeen ja siirtäneet miehistön pois Suomenlahden saarilta. Minut on kuljetettu mantereelle ja sieltä edelleen sairaalaan, reitistä en tiedä mitään.  

 

Vierumäen urheiluopisto oli muutettu sotasairaalaksi.  Sotasairaalasta pääsin siviiliin 30.1.1945, olen sotainvalidi.

 

Menneet vuodet muodostavat elämän kalenterissa paksun nipun ja tulevat ohuen ja tuntemattoman. On turha surra sitä ohutta pinoa, vaan muistella kaikkia menneitä vuosia, joissa tietenkin on ollut vastoinkäymisiä ja hyviä vaiheita.  

 

Elettyjen vuosien pinoa selaillessa nousee mieleen ajatus – tällaistako elämä on ollut – onnellinen se meistä, joka voi mennyttä tarkastella ja olla itselleen armollinen todeten, että sellaista sen on pitänytkin olla.  

Vaikka Kallen tai Villen raamit ovat kurttuiset ja kuihtuneet, niin mielikuvissa he voivat hypähtää vuosikymmeniä taaksepäin ja nähdä elävästi mielessään, että kerran minäkin olin nuori vahva ja elin voimakkaasti ja olen siitä kiitollinen. 

 

Veteraanit kaipaavat arvostusta siinä kuin muutkin ihmiset. Ikääntymiseen kuuluu luonnostaan yksinäisyyttä.  Jäädään leskeksi, lapsilla on omat kiireensä, ystävät kaikkoavat, mutta edelleen kaivataan toista ihmistä, toverisuhteita.  Varsin ajankohtainen on edelleenkin ajatus, että veljeä ei jätetä. 

 

Veteraanisukupolven teot tulevat säilymään kansamme historiassa.  Uskon, että myöhemmät sukupolvet aikanaan jatkuvasti uudelleen löytävät ne johtotähdekseen ja henkiseksi selkärangakseen, kun he aikanaan joutuvat kohtaamaan koko kansakuntaa uhkaavia vaikeuksia.  

 

Maailma on edelleen turvaton paikka eivätkä uhkakuvat ole viime vuosina vähentyneet, vaan ne ovat saaneet uusia muotoja. Ne saattavat tulevaisuudessa koskettaa myös isänmaatamme.  Kansaltamme vaaditaan tulevaisuudessakin yhtenäisyyttä, kykyä ja tahtoa puolustaa maatamme.  

 

Teille hyvä yleisö on ollut mukava kertoa tapahtumista, joissa olen ollut mukana. Uskon, että te, jälkipolvet olette, jos tilanne vaatii, täydellä voimalla ne itsenäistä Suomea puolustamassa. 

 

Kävin syyskuussa Kaunialan sotavammasairaalassa kuntoutusjaksolla. Paikka on hyvä, siellä on asiaansa osaava lääkärit ja tehtävänsä hyvin hallitsevat hoitajat. Kaunialassa on sotainvalidiveljiä, jotka ovat istuneet kauan pyörätuolissa, toiset kulkevat rollaattorilla ja joku käyttää keppejä. 

 

Hoitaja Anna-Kaisa Alhonen antoi minulle kopion kirjoittamastaan runosta.  Haluan lopuksi lukea teille tämän runon: 

 

katselet pyörätuolista 

olet ollut siinä kauan 

                      syy miksi olet 

siinä on isänmaa 

 

sen rakkauden puolesta 

taistelit 

sait puolisoksi pyörätuolin 

ja me saimme vapauden 

 

vapaan isänmaan,  

kiitos sinulle 

 

 

mietin sinua

sotapoika 

olet kokenut kovia 

kuuntelen sinua 

ja katselen

 

näen silmistäsi kärsimystä 

mutta 

näen myös veikeät 

silmäsi, 

jotka iloisesti katsovat minua 

tunnen myötätuntoa 

 

viereeni tulee 

hän 

puhuen kaipuusta 

ja ikävästä 

olen ymmällä 

hänen lähdettyään 

tunnen kaipuun ja ikävän 

 

 

Juhlapuhe päättyi pitkiin aplodeihin. 


 

 

Myöhemmin olen kuullut, että isäni oli Piisaaressa haavoittunut niin vakavasti, että hänet oli jo siirretty ruumiiden kasaan. Lohjalainen Eino Martelin kuitenkin huomasi, että Viljon sydän sykki vielä, hänestä valui verta ja niin mies siirrettiin kuljetukseen sotasairaalaa varten. Saksalaiset evakuoivat haavoittuneet mantereelle laivoilla. Laivaan siirrettäessä isäni kertoo saaneensa juoda tilkan saksalaista, vahvaa olutta. Sen jälkeen ei matkasta jäänyt mitään muistikuvia. 


Viljo tavoitti vuosien jälkeen, Sammatissa eläkeläisenä asuessaan Eino Martelinin, joka oli vieraana Viljon 90-vuotispäivän juhlissa Sammatin Kievarissa. 

Innokkaana laulumiehenä Eino osallistui usein Sammatin Kievarin lauluiltoihin, hänelle tärkein laulu oli Veteraanin iltahuuto, sodan kokeneiden miesten kansallislaulu.  

Puhuimme Einosta aina hyvin kunnioittavasti, hengenpelastajana.

 

Vierumäen urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi. Kun Viljo pääsi jonkin verran liikkumaan, hänelle kerrottiin, että paikalla on toinenkin mies Sammatista. Unto Rannikko oli sairastunut ja häntä hoidettiin urheiluopiston tennishallissa. Näiden kahden veteraanin ystävyys kesti elämän loppuun asti. 

 

Isäni muisteli ’sotareissua’ aina välillä, olihan se hänen elämänsä tärkeimpiä kokemuksia. Minua hän kohteli aina tyttärenä ja lapsena, jolle hän kertoi hauskoja ja humoristisia sattumuksia rintamalta. 


”Saatiin jouluna puuroa, mutta siinä ei ollut mantelia, kun vihollinen tarjosi meille srapnellia!” 


Yrjö Jylhää isäni ei ilmeisesti koskaan henkilökohtaisesti tavannut, mutta Jylhän runoja hän luki mielellään. Kaivo-runon hän osasi ulkoa ja on sitä joissakin juhlissa lausunutkin. 

 


Kaikkein ankarimmat ja järkyttävimmät kokemukset oli painettu syvälle tajuntaan, sieltä ne nousivat vain harvoin pintaan, niistä puhuttiin miesten kesken. Tytärtään isä varjeli sodan ankaruudelta.  

 

Itsenäisyyspäivän juhlassa Sampaalassa 2010. 


Viljo Edvard Lallinaho oli sammattilaisen myllärin poika, ratsuväen kersantti, höyrykoneen hoitaja Nokian Kutomo Oy:ssä, Nokialla (yrityksen nykyinen nimi Nanso oli alkuaan tuotemerkki) myöhemmin talonmies Elias Lönnrotin Emäntäkoulussa Sammatissa ja vuodesta 1967 eläkeläinen. 

15.3.1917 syntynyt isäni sanoi usein olevansa Suomen ikäinen. Hänen elämänsä päättyi rauhallisesti 19.5.2011. Kuollessaan Viljo Lallinaho oli 94-vuotias. Vanhemmiten haavoittumisesta aiheutuneet vammat alkoivat vaivata ja kipu oli jokapäiväinen kumppani. 

 

Arkistossani on myös toisen, vuonna 2007 pidetyn puheen, Veteraanin tervehdyksen teksti.  Julkaisen sen seuraavassa päivityksessä. 

Viljo Lallinahon muistokirjoitus on edelleen luettavissa Helsingin Sanomien nettisivuilla, Muistot-osiossa.