Ryhmäkuva, eikö näihin politiikkojen juttuihin sellainen kuulu? |
Juhlapuheessa lausuttu rohkea ajatus lähti lentoon.
Sanna Marin visioi SDP:n juhlapuheessa tulevaisuutta, joka toisi kaikkien ulottuville kuuden tunnin työpäivät ja nelipäiväisen työviikon. Tavoite on selkeästi sanottu, mutta tuskin se vielä tällä eduskuntakaudella toteutuu, tuskin oli tarkoituskaan.
Asiayhteydestä irrotettu mielikuva joutui tosikkojen tykitykseen ja vajosi syöksykierteeseen. Vähitellen alkaa onneksi näkyä oireita siitä, että oikea keskustelu aiheesta saattaisi alkaa.
Elämässä tarvitaan rohkeita näkemyksiä, sillä vain niiden voimalla asiat etenevät. On parempi sanoa ääneen idea, vaikka vain raakile, kuin jättää sanomatta.
Suomalaiselle työ on pyhä asia. Olen keskustellut elämänkoulussa pitemmän oppimäärän suorittaneiden kanssa siitä, mitä työnteko on ollut, mitä se on nyt. Raskaan ruumiillisen puurtamisen osuus on vähentynyt. Työ on opettanut tekijäänsä, antanut itseluottamusta ja tunteen voimasta. Työ palkitsee, kun omat aikaansaannoksensa voi nähdä ja tuntea.
Voiko työnsä jäljestä iloita silloinkin, kun se tai osa siitä on kadonnut jonnekin koneiden ja tietokoneiden uumeniin, näkymättömiin? Voi, sillä tietokone on väline siinä missä mustekynäkin.
Jokainen suunnittelutyötä tehnyt tietää, että muutama tunti intensiivistä ajatustyötä voi jo olla rankka rupeama. Kaikki työnteko ei ole – onneksi – huipputehoilla painamista. Suunnittelija jatkaa taustatietojen hankkimista, tekee testejä, kirjoittaja haastattelee, hoitaa asiakassuhteita, päivittää kirjanpitoa, on yhteyksissä alihankkijoihin, käy lounaalla, juo kahvia ja juttelee kollegoiden kanssa.
Kuinka tarkkaan päivien pituus täytyy määritellä? Monella työ kulkee alituisesti mukana, kuin varjo, kun alitajunta työstää sisältöjä. Onko työajan määrittely aina edes tarpeellista? Eikö tärkeämpää olisi saada aikaan tuloksia?
Kenenkään elämä ei pääty työpäivän päättyessä. On huolehdittava läheisistä, perheestä, kodista, omasta jaksamisesta. Leipätyötä voi seurata tehtävä, joka on elämän leipä. Jokaisella pitää olla myös lupa levätä ja palautua.
Kun puhutaan kuuden tunnin työpäivästä, kuultaako taustalta pelko työn arvon vähenemisestä? Työn arvo on konkretiaa, palkkaa, jonka tekijä saa vastineeksi. Riittääkö lyhyen viikon saldo elämiseen? Minkä mukaan palkka määräytyy? Työn arvoa on myös se tunne, jonka tekijä palkinnokseen saa. Ellei työ miellytä, mikä tahansa tuntimäärä voi olla liikaa.
Kuuden tunnin työpäivä olisi mahdollisuus esimerkiksi omaishoitajille, vanhemmille, harrastajille, vapaaehtoistyötä tekeville. On monta ammattia, joissa ajatus tuntuu vielä mahdottomalta tai ainakin se on ennakkoluulottomien järjestelyjen takana. Työ, työvälineet ja työnteko ovat muuttuneet eikä muutos pysähdy. Kuinka realistinen visio 24 tunnin työviikosta oikeasti voisi olla? En edes yritä arvata.
Freelancerina tein pätkätöitä, päivittäin. Kun lapset lähtivät leikkikouluun tai kouluun, aloitin päivävuoron. Kun ilta ehti ja soihdut sammuivat, jatkoin iltavuorossa. Joskus piti ottaa yövuorosta lisää. Tehtävästä riippuen seurasin ajankäyttöä tai merkkimäärien täyttymistä tai tarkkasin sitä, miten ajatus toteutui. Jos oli väljempää, kirittiin kiinni kotityön rästejä. Niitä oli aina. Niitä on aina, kaikilla. Ei meillä koko ajan siivota.
Työssä jaksaa, jos se on kiinnostavaa ja palkitsevaa. Työssä jaksaa paremmin, jos voi päättää ajankäytöstään ja omasta olemisestaan.
Omana yhteistyökumppaninani on ollut näkymätön kotihengetär. Hilma pesee pyykit, tiskaa ja auttaa joskus ruoanlaitossa. Hilma on tyhmänsorttinen, mutta uuttera. Ei hän kaikkea osaa: kun ajatus koneen ääressä tilttaa, pitää käydä auttamassa Hilmaa. Muutama askel irti aherruksesta tekee hyvää.
Freelancerin arkea. |
Blogijutun viimeistelyn aikana Hilma tuuletti vuodevaatteet, tiskasi ja pesi pyykit. Kirjoittaja nousi pöytänsä äärestä ja sijasi vuoteeseen puhtaat lakanat. Puhtaat pyykit hujautettiin muutaman tekstikappaleen välissä narulle. Tuuli viimeisteli työnjäljen.
Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton, koska ei ymmärrä puoluekuvioista mitään.