Näytetään tekstit, joissa on tunniste veteraanit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste veteraanit. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. joulukuuta 2022

Itsenäisyyspäivä Sammatissa 6.12.2022

 


Sininen ja valkoinen. 

Mitä ne sinulle tulivat merkitsemään? 

 

Ankaran talven polttava jää ja lumi. 

Siniset varjot hangella. 

Tähtisen taivaan suojattomuus. 

Ylivoima, aina vastassa. 

Hanki, jota veri ja noki, tuska ja kipu tahrasivat.

 

Isänmaan vaativat värit. 

Eikä kukaan päässyt helpolla. 

 

Jaksoit olla sinivalkoinen viimeiseen asti. 

Isänmaan puolella. 

 

 

Hieno juhlamme huipentuu kohta Maammelauluun.  

 

Me olemme juhlistaneet perinteistä, mutta myös nykyaikaista itsenäisyyttä. 

Ari Mönttinen on kertonut meille siitä, miten suomalaisten terveydenhuolto lähivuosina kehittyy, kenelle kuuluu vastuu tästä osasta hyvinvointia ja sen ylläpitämisestä.

 

Itsenäisyyspäivän avainsanoja on vastuu. 

Vastuu perheestä, kodista, kotiseudusta ja isänmaasta. Työstä ja kulttuurista.

Vastuu, jonka piiri laajenee. Viime kuukausina olemme tunteneet vastuumme myös ukrainalaisista, jotka taistelevat maansa ja itsenäisyytensä puolesta. 

 

Suomen itsenäisyyden vaiheissa kaikkein ankarimman ja vaativimman osan on saanut tammenlehväsukupolvi. Aikanaan he ottivat vastuun isänmaan puolustamisesta ja sodan loputtua jälleenrakennuksesta. Veteraaneja on vielä keskuudessamme, mutta harvan voimat enää riittävät juhliin osallistumiseen. Usein juuri veteraanit ovat olleet juhlan ryhdikkäimpiä osanottajia. Lämpimin ajatuksin muistamme heitä. 

 

Vastuu on siirtynyt meille, jotka teemme työtä tammenlehväsukupolven perinnön kannustamina. On meidän vuoromme huolehtia perheestä, lapsista, koulutuksesta ja niin kuin Ari Mönttinen kertoi, terveydenhuollosta. 

Meidän tehtävämme on puolustaa Suomea, mahdollisia ulkoisia ja sisäisiä uhkia vastaan. Aseellista uhkaa kukaan ei halua kokea, mutta siihenkin on varauduttu. Sisäisenä uhkana voi olla yksituumaisuutta rapauttava kateus, heikko itsetunto, järjettömät kiistat, ristiriidat tai välinpitämättömyys. Meidän jokaisen vastuulla on Suomen ja suomalaisten tulevaisuus, yhteistyöllä onnistumme. 

 

Yhteistyö on sammattilaisille luonteva tapa toimia. Tämäkin juhla on järjestetty yhdessä, järjestöjen voimin, lämmin kiitos siitä.  

Vaikka yhteistyö voi joskus tuntua jopa arkiselta, tänäänkin me olemme huomanneet, kuinka hienon juhlan olemme yhdessä saaneet aikaan. 

Ollaan ylpeitä siitä. 

 

Kiitos esiintyjille, kiitos teille, arvoisa juhlayleisö. Kiitos kaikille mukanaolosta.

Nyt. Nyt noustaan laulamaan, ylpeinä isänmaasta ja Sammatista. 

Tuomas Törmi säestää. Maamme. 

  

Liisa Laurilan  päätössanat Sammatin Itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2022 



Itsenäisyyspäivän ohjelma, työryhmässä Stina-Maarit Elo, Harri Viinanen, Kaisa Rinne ja Liisa Laurila sekä monet muut.  



Kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan Sammatissa 6.12.2022 

 

Itsenäisyyspäivän juhla 6.12.2022 Sammatissa järjestetään perinteiseen tapaan Sampaalassa (Lohilammentie 2).  Pääjuhla alkaa klo 12:00 ja sitä ennen kynttilän sytytys, kukkien lasku veteraanikivelle ja kahvitus Sampaalassa.  Juhlapuhujana on yleislääketieteen erikoislääkäri ja Länsi-Uudenmaan aluevaltuutettu Ari Mönttinen ja lisäksi juhlassa on mm. musiikkiesityksiä.  

 

Itsenäisyyspäivän juhlalla Sammatissa on pitkät perinteet, se on järjestetty jo vuosikymmenten ajan aina 1930-luvulta asti.

 

Juhlan järjestävät Sammatin aluetoimikunta ja sammattilaiset yhdistykset.

 

Tervetuloa!

 

Stina-Maarit Elo, Sammatin aluetoimikunta, puheenjohtaja

 

Antero Sarakivi, Sammatin aluetoimikunta, varapuheenjohtaja

 

 

Päivän ohjelma:

 

klo 10.00     Sanajumalanpalvelus, Sammatin Kirkko

                      

                      Seppeleen ja kukkien lasku kirkkomaalla

                      Lohjan kaupunki, Sammatin alueseurakunta ja sammattilaiset järjestöt

                      Laskun jälkeen virsi 577

 

                      Maamiesseuratalo Sampaala

                      Kynttilän sytytys ja kukkien lasku veteraanikivelle

                      Sammatin Solmut, Sammattiseura ja Sammatin Maamiesseura

 

                      Juhlakahvit, Sammatin Martat

 

klo 12.00     Pääjuhla, Sampaala

                      Suomen Lipun sisääntulo, Sammatin Solmut

                      Tervehdyssanat, Stina-Maarit Elo, Sammatin aluetoimikunta

                      Lohjan kaupunginorkesterin puhallinkvintetti


Mari Kunnari, huilu

Keijo Silventoinen, oboe

Kimmo Leppälä, klarinetti

Mika Ylärakkola, fagotti

Tuomas Harri, käyrätorvi

                                        Poloneesi – Jean Sibelius

                                         Valse lente – Oskar Merikanto

                      Terveydenhoitoa Suomessa Elias Lönnrotin aikaan ja vuonna 2023, 

  yleislääketieteen erikoislääkäri, Länsi-Uudenmaan aluevaltuutettu 

 Ari Mönttinen

                      Viulistit Kerttu Eskola ja Tuomas Törmi

                                           Romanssi F-duuri – Jean Sibelius

                      Päätössanat, Liisa Laurila

                      Maamme-laulu, säestää Tuomas Törmi

                      

Tilaisuuden juontaa Liisa Laurila

 

klo 17.00     Kirkonkellot soivat

 

 

 

torstai 5. joulukuuta 2019

Aseveljien esimerkki



Vanhat kertomukset nousevat pintaan Itsenäisyyspäivänä. Talven ensimmäiset enteet, kylmyys ja pimeys tuovat mieleen asiat, joita isä tyttärelleen sodasta kertoi. Lähdettiin rintamalle, kylmään, ankaraan todellisuuteen, jossa turvana oli ase, lämmin sarkamantteli ja aseveljet. 
Rintamalla karaistunut ystävyys kesti koko elämän ja jäi perinnöksi jälkipolville. 
Isät kertoivat keskenään koviakin sotajuttuja, mutta tyttärelle ne jätettiin kertomatta – vielä silloinkin, kun olin jo aikuinen. 

Olen kysynyt, kuinka monta lähti, kuinka monta palasi, miten suuren osan ikäluokasta sota vei mukanaan. Vastauksen löytäminen merkitsisi työlästä uurastusta arkistoissa. 


Miten monta kotipitäjän asukasta lähti rintamalle – miestä ja naista, sotilaita ja lottia. Jos tietäisin, kuinka monta aikanaan palasi, voisin selvittää, kuinka moni oli  kaikkein ankarimmissa paikoissa, kuinka moni sai suurimman vastuun.  Niistä, jotka ovat sankarihaudoissa, heistä me tiedämme enemmän. 

Mutta kuinka tunnetaan ne, jotka tekivät osansa rintamalla, palasivat kotiin, toipuivat vammoistaan, rakensivat kotinsa ja tekivät työtä tässä isänmaassa vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin? 

Kysymykseni ovat vaikeampia ja ehkä myös turhempia kuin itsekään olen ymmärtänyt. Väestökirjanpito ei vielä sotien aikaan ollut yhtä tarkkaa ja automatisoitua kuin nykyään. Kaikki kirjoitettiin käsin tai kirjoituskoneella, paperille, korteille. 
Luetteloissa on virheitä, joiden oikaiseminen on hidasta työtä. Työ on käynnissä, ei uteliaiden mummojen, vaan koko kansan takia. 

Oleellisempaa kuin lähteneiden ja saapuneiden välinen tasapaino lieneekin ymmärrys siitä, että sotaponnistuksiin osallistuivat kaikki aikuiset, isommat lapset ja vanhukset. Iso osa kaikista ikäluokista. Ellei rintamalla, niin kotirintamalla. 

Eivätkä kaikki, jotka lähtivät, edes koskaan palanneet samoille seuduille, jolta olivat lähteneet. Kotikunta oli ehkä menetetty, elämä ottanut uuden suunnan. Kaikille ei riittänyt toimeentuloa entisellä kotiseudulla, mutta rohkeasti uusiin tehtäviin tarttuville oli jälleenrakennuksen vuosina tarjolla monta mahdollisuutta. 


Isäni lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan syksyllä 1938. Samaan tahtiin isäni kanssa asteli URR:n portista sisään kaksi muutakin vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyttä lähiseudun poikaa, Unto ja Eemeli. Kun asevelvollisuus oli suoritettu, vastassa ei ollutkaan siviilielämä, vaan samaan aikaan julistettu Yleinen kertausharjoitus. Sota päättyi isäni osalta vasta juhannuksena 1944, haavoittumiseen ja pitkään toipilasaikaan.  

Viljon, Unton ja Eemelin aseveljeys kesti koko elämän. Olen kuullut monta kertaa tarinan siitä, miten kaksi Sammatin poikaa tapasi toisensa Vierumäen urheiluopistolla. Urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi, siellä aseveljet, toinen rintamalla sairastunut ja toinen Suomenlahden saaressa haavoittunut, tapasivat toisensa. Urheiluopiston Tennishallista oli tehty suuri makuusali. 

Kaikki kolme ovat jo edesmenneitä, jokaisen hautakivessä on tunnuksena katkennut kalpa, sotainvalidin merkki. Kaikki kolme kantoivat vammansa siviilivuosinaan kunniakkaasti, työhön tarttuen. Kun ikää karttui, vammat nuortuivat, särky palautti ajatukset koviin kokemuksiin.  Kunniakansalaisten ponnistelut sodan tuomien vaivojen voittamiseksi jatkuivat loppuun asti. 

Kuljin kirkkomaalla Talvisodan muistopäivänä 30.11. Haudoilla vallitsi alkutalven rauha, pakkaslumi rahisi askelissa, sama kaikuko?

Vastuu isänmaasta on siirtynyt jälkipolville.  Niitä, jotka osaisivat sodan ankarista vuosista kertoa, on vielä keskuudessamme, mutta työ isänmaan hyväksi on meidän työikäisten hartioilla. 

Veteraanien esimerkki velvoittaa.
Että emme unohtaisi. 


Sodanjohdon ydin, Päämaja. 


Kuvituksena otoksia Mikkelin Päämajamuseosta ja Jalkaväkimuseosta. Marski Mikkelin torilla. 

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kiitos, näkemiin



Pieni uutinen nosti pintaan suuret muistot. 
Sotainvalidien Veljesliiton Lohjan osasto on lopettanut toimintansa. Kiitos kaikesta, lämmin kiitos. 

Kun olin pieni tyttö, saatoin joskus ihmetellä isän rinnassa olevaa arpea. Se oli tullut siitä, kun tuhma setä ampui isää, näin kuului selitys. Arpea ei oikein uskaltanut katsoakaan. 

Aikuisempana sain kuulla koko kertomuksen. Sotareissun, sen vaiheet, haavoittumisen juhannuksena 1944 ja pitkän sotasairaalajakson. Sotavammasta tuli elinikäinen kumppani. Kun miehen voimat vähenivät, vamma muuttui ärhäkämmäksi. 

Ne sotajutut, joita kotona kerrottiin, olivat useimmiten kevennettyjä versioita. Isä varjeli lastaan, vaikka lapsuus oli jo kaukana takana. 

Juhlahetki Lohjalla 16.2.2010. 
Veteraanien kesken asioista saattoi puhua suoremmin – eikä aina tarvittu sanojakaan. Tapaamiset olivat elämän kohokohtia. Sotainvalidien Veljesliiton Lohjan osasto ja Karjalohjan-Sammatin rintamamiesveteraanien lähipiiri olivat tärkeät sidosryhmät. 

Kahvipöytä katettiin huolella, kun Karjalohjan miehet olivat tulossa käymään – Heikki, Antti, Pekka, sekä tummapukuiset, arvokkaat veteraaniveljet ja Greta. Juhla korkeni, kun Leikolan OIavi tuli paikalle. 

Vuosien mittaan joukosta moni siirtyi varjojen maahan, mutta joka kerta kajahti Veteraanin iltahuuto, miehekkäästi, tunteella. Sodan käyneen sukupolven kansallislaulu. Toivottavasti sävel ei unohdu, eikä sen vahva poljento. 

Vertaistukea, tukea ja arvostusta oli tarjolla, muutenkin kuin juhlapuheissa. Sotainvalidien Veljesliitto antoi apua ja neuvoja, kun haettiin sotainvalidille kuuluvia, rintamalla ansaittuja avustuksia ja etuisuuksia. Anomuksia ja hakemuksia piti täyttää, kunniakansalaisenkin. 

Kun viimeinen iltahuuto koitti, veljet olivat mukana muistojuhlassa, viimeisenä laskettiin havuseppele, jonka nauhoissa oli merkki kaikkein ankarimmista sotamuistoista, katkennut kalpa. 

Tuskin pelkkä kiitos riittää, mutta muutakaan ei ole. Ei edes nimiä kaikille niille, jotka pyyteettömästi tekivät työtä sotainvalidien ja veteraanien hyväksi. Kiitos!



torstai 25. toukokuuta 2017

Isät, ikipuut


Kun veteraanit kohtaavat, puhe kääntyy rintamaan ja vaaran vuosiin. Kaikkeen siihen, mikä tuli määrittämään näiden miesten elämää läpi vuosien. Aseveli kohtaa aseveljen, tasa-arvoisena. Yhteistä on enemmän kuin erottavaa.


Vähemmän, yhä vähemmän on tapaamisia tässä maailmassa. Joukko on hiipunut, ne, jotka vielä ovat, ovat jo matkalla. Moni on jo tavoittanut taivaan, jättänyt syvän muiston sydämiin. Lippu on nostettu salkoon, laskettu puolisalkoon, nostettu taas, aivan kuten tänäänkin tapahtuu.

Isät ovat kuin ikipuut. Arvokkaat petäjät, monissa tuulissa karaistuneet. Harmaiksi honkautuneet, aihkit. Se, joka katselee usein, läheltä, sydämellä, näkee tarkimmin. Mutta vasta matkan päästä erottaa muutokset, ajan merkit. Oivaltaa elämän lait.
  

Tapaavatko he joskus jossain? Kaikki nämä vastuunsa kohdanneet ja kantaneet, elämänsä matkan parhaan kykynsä mukaan kulkeneet. Aloittavatko keskustelun siitä, mikä tuli määrittämään elämää ja kohtaloa. Nostavatko kättä lippaan ja asettuvat muistelemaan, kertomaan. Kulkeeko vanha presidentti valtiomiesten pöytään vai pysähtyykö tarinalle siihen joukkoon, jossa ovat jo Unto, Paavo, Eemeli, Kaino, Viljo ja muut, joiden kaikkien nimiä en muista?

Jälkipolvien on vaikea tietää, mitä kaikkea sodan kokemus opetti, antoi ja vei mukanaan. Vuodet rintamalla, pelko ja huoli tulevasta. Selviytyminen oloissa, joissa ihmisen ei oikeastaan olisi pitänyt edes selvitä. 

Rakensiko tuo aika luottamusta omiin voimiin ja veljien apuun? Oliko se pontimena, kun tammenlehväsukupolvi teki myös rauhan töissä kaikkensa.

Miten ihminen, joka on nähnyt paljon kuolemaa, astuu viimeisestä portista? Onko lähdön hetkessä viimeinen kipu vai sittenkin vapautus, helpotus?


Kun kokoonnumme seuraamaan tasavallan surujuhlaa, mukana ovat myös henkilökohtaiset muistot ja tunteet. Niiden läpi suodattuu nykyhetki.

Suru on ikuinen, muistot yhtä ainutlaatuiset ja arvokkaat, vain mittakaava on toinen. Kuusi vuotta sitten, kevään valoisina päivinä Mumminmökissä valmistauduttiin saattamaan rakasta veteraania viimeiselle matkalle, siunauspäiväksi oli valittu helatorstain jälkeinen perjantai.

Onnellinen se, joka saa elää täyden elämän, täydesti.
Onnellinen se, joka saa lähteä arvokkaasti, tyynesti.