Lunta ei ole paksulti, mutta sitä on laajalti. Olkaat tervetulleet!
Lyhin tervetuliaispuhe, jonka koskaan olen kuullut. Ja senkin olen kuullut vanhemmalta henkilöltä, muistona ja kertomuksena. Naseva puhe jää mieleen.
Talvi on tullut ja tätä kirjoittaessa se on jo sulamassa pois, mikäli ennusteet pitävät paikkansa. Valitettavasti. Tätä sinivalkoista kauneutta olisi katsellut pitempään, se olisi ollut hyvä kehys itsenäisyyspäivälle. Pidetäänkö puhe talvelle? Jaksaisiko se jatkaa?
Lumi pelloilla on puhdasta, valkoista, varjojen sinisyyden kirjomaa.
Värit saavat voimaa valosta, sinisestä taivaasta, pakkasesta, keskipäivän kirkkaudesta.
Kun katsoo läheltä, näkee hangella kulkijoiden jäljet. Kauris? Jänis? Lintu? Joku on ulkoiluttanut koiraansa ja tassunpainaumissa näkyy riemukas askellus, hyppely, nuuhkiminen ja jälkien tutkiminen!
Talvi on näistä maisemista katoamassa, hetkeksi, mutta toivottavasti vain hetkeksi.
Syksyn pimeimpinä päivinä kaipaa valoisia hetkiä, iltavalojen kirjomaa lunta, lupausta valosta, joka muutaman viikon kuluttua alkaa voittaa.
Odotan talvea, joka on sopivan kirpeä, mutta ei liian kylmä. Luminen, mutta ei loskainen. Pakkasta, jonka kuulee, kun askel narskahtaa lumeen, mutta joka ei ole salakavalan liukas. Talvea, joka hemmottelee huurteen ja auringon sävyillä.
Mutta talvi tulee ja näyttää tapansa ja niihin on sopeuduttava...
Nautitaan vuodenajoista!
