keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Plastiikkaa



Ennen vanhaan oli hienoa omistaa plastiikkinen kulho tai lautanen. Sitten mietittiin, miten plastiikkaa pitäisi pestä, kun se aina jäi kiiltäväksi, vähän rasvaisen oloiseksi. Hinkattiin ankarasti ja saatiin kiilto lähtemään ja kippo vanhenemaan. Jossain neuvottiin, ettei kippo kuumaa kestä. Nykyään osataan jo pestä ja käsitellä, kipotkin ovat kehittyneet. Plastiikasta tuli muovia – mikä lienee yksi kivuttomimmin omaksutuista uudissanoista. 

Muovi oli uuden uljaan aikakauden symboli, kunnes siitä tuli riesa ja rikollinen. Saastuttaja numero yksi. Siispä: muovi pitää kieltää. 

Vanhana ja vanhanaikaisena ihmisenä ihmettelen, onko hyvän ja käyttökelpoisen materiaalin kieltäminen ainoa ratkaisu. Olen itse nähnyt ison osan muovin kehityskaaresta. 
Ei muovikippo vieläkään arvoton tai turha ole, vaikka sitä ei enää osatakaan arvostaa. 

Tässä on kyse ongelmasta, jonka on aiheuttanut ihmisen oma huolimattomuus ja piittaamattomuus. Kuritetaan muovia, kun ei osata panna ihmiskuntaa järjestykseen. 


Jos jätteille ei ole asiallista käsittely- ja kierrätysjärjestelmää, ne viskataan tien oheen, kadulle, mereen, maalle. Kaikki jätteet – joista muovi lienee sitkeähenkisin ja vähiten haluttu. Romumetalli kelpaa kiertoon tai ruostuu, puu ja monet muut materiaalit lahoavat. Betoni rapautuu, muovi säilyy. 

Sanovat romun ja roskien reunustamaa väylää joskus Raatteen tieksi. Raatteen tie on nykyään siisti paikka, sodan jäljet on aika hoitanut. Nykyaikaisen Raatteen tien laidalla lojuu muovinpala poikineen ja se muovi pysyy. Tätä tietä ei löydä pohjoisen korvesta, sen kohtaa kaikkialla maailmassa.


On yhteiskunnan ja kansalaisten velvollisuus järjestää jätehuolto.
On kansalaisvelvollisuus käyttää jäteastioita, keräyslaatikoita ja muita asiaankuuluvia järjestelmiä.

Muoviteollisuuden pitää jatkaa työtään ja kehittää ympäristön ja ihmisen kannalta parempia muovilaatuja. Jos muovi kielletään, kehitystyökin voi olla vaarassa. 

Roskaamisen pitäisi olla rangaistava teko, mutta ei se sitä ole. Roskaamista vastaan taistellaan kehittämällä roskista paremmin maatuvia versioita. Anteeksi, en ymmärrä. Muuten, putosiko tämä mehupillin suojus sinulta? 

Muovi on lähes öljyn veroinen polttoaine, mutta kotioloissa sitä ei saa polttaa, ainoastaan jätteenpolttolaitoksen poltto on tarpeeksi valvottua ja hallittua. Siis: jätemuovit kiertoon tai roskiin. 

Muovia voidaan kierrättää, se on uusinnettava materiaali. Muoviesineistä ei puutu muuta kuin selkokieliset merkinnät siitä, miten niitä pitää käsitellä ja mikä kelpaa kierrätykseen. 

Hygienian nimissä pieninkin muovinippeli pakataan muoviin. Tässä kohdassa on varmaan kehittämisen paikkoja. Ongelmallisimpia jätteitä ovat ne pienet kääremuovin hituset, jotka tuuli vie mukanaan, ennen kuin käyttäjä edes huomaa. Ekologisuuden nimissä pakkaukset kehittyvät kevyemmiksi, vähemmän muovia sisältäviksi. Ja jos muovi vaihdetaan paperiin, onko ihan oikeasti varmaa, että paperi löytää tiensä roskikseen? 


Oma ongelmansa ovat fleecet ja softshellit ja muut materiaalit, joista liukenee mikrohippusia pesuveteen. Töitä Pelle Pelottomalle, kehittäkää toimiva talteenottojärjestelmä. Sitä odotellessa pesemme harkitummin. Maailmanlaajuinen patentti odottaa keksijää.  

Panttijärjestelmä on tunnetusti vähentänyt pullojen ja tölkkien heitteillejättöä, voisiko roteva pesuainepakkaus tai joku muukin pullo ja purkki olla pantillinen?  

Mutta voitaisiinko, ihan ensiksi, kouluttaa kansalaiset käsittelemään jätteitä oikein? 
Muovisia ja muita. 

Voisiko ympäristön siisteys olla kansalaishyve ja koko kansakunnan yhteinen tavoite? Roskasodan henki, missä olet? 

Eikö roskaamista voida saada kuriin ihmistä kouluttamalla? 
Miksi kaikkialla ei voi olla toimivaa jätehuoltojärjestelmää? 

Muovi ei ole materiaaliongelma. Se on ihmisongelma. Valitettavasti. 


Kuvat eteläkorealaisen Choi Jeong Hwan taidenäyttelystä Kiasmassa kesällä 2016. 


lauantai 11. toukokuuta 2019

Tauno


Isä oli ostanut palan maata Myllykylästä ja sinne kesämökin.  
Naapurit tulivat ihmettelemään uutta puuelementeistä koottua taloa ja tapaamaan entistä ja samalla uutta naapurina. Siitä alkaen perheen kesälomat vietettiin Sammatissa. 
Kesälomien aikana tutustuin Taunoon. Olin ehkä kymmenvuotias, Tauno jo aikuinen. Melkein joka kesä näin Taunon. 

Tauno puhui epäselvästi, eri tavalla. Myöhemmin tulin tietämään, että syynä oli syntymässä saatu vamma. Taunon puheessa oli oma logiikkansa, jonka me serkkutytön kanssa nopeasti oivalsimme. Taunon puhe oli helpompaa ymmärtää kuin vaikka kontinkieli. Joskus, kun Tauno jutteli vanhempien kanssa, me pikkulikat tulkkasimme. Ei se silloin nololta tuntunut. 

Tauno ei koskaan lähtenyt pois kotimökistä. Hänestä tuli isänsä ja äitinsä apumies ja autonkuljettaja. Auto oli vankkaa itäpeltiä ja Tauno varmakätinen kuljettaja. Ongelmia tuli joskus, jos auto teki tenän ja Tauno joutui yksin selvittämään tilannetta. Aina hän kuitenkin selvisi kotiin. 

Taunon kotiin tuli Myllykylän ensimmäinen televisio. Iltaisin, kun ainoan kanavan ohjelma alkoi, kyläläiset vaelsivat katsomaan kuvaruutua. Viitseliäimmät ottivat selvää ohjelmistosta, moni tuli paikalle, kun tiesi testikuvan näkyvän ja kohta ohjelman alkavan. Keittiössä oli valot ja Signe-emäntä teki askareitaan, olohuoneessa ei ollut valoja, vain television mustavalkoinen – oikeastaan harmaa – pyöreäkulmainen ruutu. Sitä katseltiin, kunnes piti kipaista kotiin. 

Vanhempiensa kuoleman jälkeen Tauno eli mökissä yksin, löysi ystävän ja jäi taas yksin. Hiljainen, hymyilevä ja kaikille ystävällinen Tauno, joka ehti 84 vuoden ikään. 

Joskus Tauno tuli kesätorille myymään käsitöitään, huolellisesti katajasta veistettyjä voiveitsiä ja lastoja. Tauno neuvoi, että veitsi on aina ennen pöytään laittamista huuhdeltava kylmällä vedellä, silloin rasva ei tartu siihen liian tiukasti. Taunon kädenjälkeä on vieläkin keittiön laatikossa. 

Viimeisinä aikoina Taunon tupa näytti hiljaiselta, melkein hylätyltä. Voimat hiipuivat, elämä käpertyi kotimökkiin, naapurit auttoivat. Liikkuminen tuli vaikeammaksi, oli pakko mennä sairaalaan. 

Tauno on lähtenyt tästä maailmasta. Muistan hiljaisen miehen, erilaisen, ystävällisesti hymyilevän. Oman polkunsa Tauno kulki, ketään loukkaamatta, häiritsemättä, arvokkaan vaatimattomana. Luulen, että se olisi terveemmällekin miehelle hyvä saavutus. 

torstai 9. toukokuuta 2019

Valitettavasti ei edes uutinen


Monilla ihmisillä on tapana luottaa omaan 
ymmärrykseensä sitä lujemmin, 
mitä vähemmän sitä on.
Jukka Kemppisen blogikirjoitus 25.4.2019 



Valitettavasti ei edes uutinen 

Ennen vanhaan mainostoimistossa oli AD:n apuna peistareita (paste-up), copylla (copywriter) oli apuna sihteeri, oli puhtaaksipiirtäjiä ja hyvässä toimistossa oli oma latomo ja repro. Yhteyspäälliköt pitivät langat käsissään. Asioilla oli kiire, huomiseksi piti saada. 

Kun tietokoneet tulivat, monta nimikettä ja ammattia jäi historiaan. Asioilla oli edelleen kiire, heti piti saada, mieluiten jo eiliseksi. 

Muutoksesta selvittiin, mutta ala muuttui. Työn kuva pirstaloitui. Markkinoinnin keinovalikoima monipuolistui ja mainonnan ammattilaiset alkoivat toimia myös sähköisen median puolella. 
  
Tietotekniikan esiinmarssi ei todellakaan ole uutinen. Me elämme sähköisessä maailmassa. 
Tietotekniikan mahdollisuuksien nokkela ja osaava hyödyntäminen – sen pitäisi olla uutinen. 


Uutinen paikallislehden toimittajien irtisanomisista ei ollut yllätys. Yllätys oli se, että arvostettu lehtitalo saneerasi pois kaikki kylätoimittajat, pätevän joukon uutistyön osaajia. 

Kaupunkiin liitetyt kunnat ovat olleet ahtaalla. Niitä sysitään syrjäkyliksi ja ne joutuvat taistelemaan jokaisesta aikaisemmin aikaansaadusta edusta ja palvelusta. Itsenäisen kunnan aikana perustetut toimivat rakenteet halutaan väkisin ajaa alas. Nyt kylillä ei enää edes ole vakituista toimittajaa tukenaan. 

Palataanko tässä satunnaisten senttareiden aikaan, sata vuotta taaksepäin? 

Uutinen siitä, että painetut lehdet ovat vaikeuksissa, ei myöskään ole ollut uutinen. Paikallislehdet, jotka ovat investoineet painokoneisiin ja painetun lehden jakeluun, ovat joutuneet huomaamaan, että aikanaan tarkoituksenmukainen tekniikka on muuttunut painolastiksi kun tieto siirtyy verkkoon. Kustannuspaineiden täytyy olla melkoiset, mutta olisiko sittenkin pitänyt edetä tiedonvälitys edellä? 


Tiedonvälitys ei ole menettänyt merkitystään, päinvastoin, lisäksi sen rytmi on nopeutunut. 

Uutisia luetaan ja seurataan enemmän kuin koskaan. Niitä ei enää seurata painetusta lehdestä, vaan kuvaruudulta. Uutisten välitys ei ole enää pelkän selluloosan varassa. 

Tänään luukusta singahtanut lehti on jo ilmestyessään vanha, eilisen tuote. Lehden verkkosivulla on tänään uutisia, jotka painetaan vasta huomiseen numeroon. Ja vanha lehti, sehän tunnetusti kelpaa kalan kääreeksi tai saunapuiden sytykkeeksi. 

Se, mikä sytyttää uutisten kuluttajan, on luettavissa ja katseltavissa verkossa. Tuoreena. Tämän kehityksen ovat myös lehtien perinteiset liikevaihdon turvaajat, mainostajat huomanneet. 

Uutinen on uutinen, olipa julkaisukanava sähköinen tai painettu. Uutiset on kirjoitettava, editoitava, taustoitettava ja kuvitettava, oli kanava mikä tahansa. Digitaalinen julkaisu on saatava helposti omaksuttavaan muotoon. Kaikki tämä on toimittajien työtä. 

Toimittajan ammattitaito on tiedon välittämisen taitoa, kanavasta riippumatta. Nettilehtikin tarvitsee tekijänsä ja tekijöiden ammattitaidon. Kun tiedonvälitys nopeutuu, kanavan on oltava auki jatkuvasti. Siksi: mieluummin lisää kuin vähemmän tekijöitä. 

Digitaalinen uutisvirta on mahdollisuus. Tietoverkkoon mahtuu rajaton määrä tietoa. Sanojen lisäksi uutisessa voi olla kuvia, kaavioita, elävää kuvaa, ääntä, animaatioita. Maailma on visuaalisempi kuin koskaan. 

Kokonaisuuksien hallitseminen edellyttää taitoa. Toimittajan ammattitaitoa. 


Painetulla sanalla on paikkansa, mukavuusalueensa. En kaipaa painettua päivälehteä, mutta otan mielelläni käteen kiiltävän naistenlehden, rentoudun kuvien maailmoissa. Painettu aikakauslehti on pala hiljaisuutta, sen kautta voi hetkeksi irrottautua kuvaruutujen välkkeestä. Luen mielelläni painettua kirjaa, esimerkiksi siksi, että tietokoneruudulla ei tekstiä aina voi alleviivata. Painettu sana pätee vieläkin, etenkin silloin, kun sillä on pysyvämpää käyttöä. 

Vaikka lukemisen inflaatiosta puhutaan, me luemme yhä enemmän, enemmän kuin heti hoksaisikaan. Me luemme tekstejä ruudulta, lähetämme sähköpostia, katsomme netistä käyttöohjeita, toimimme sähköisesti viranomaisten kanssa. 

Mainostoimisto, jossa olin monta vuotta, muuttui työvuosien aikana meluisasta konttorista hiljaiseksi verstaaksi, jossa jokainen puursi omien koneidensa ääressä. Asiakkaiden kanssa keskusteltiin sähköpostin välityksellä, ei enää luuriin huutaen. Luettiin ja kirjoitettiin, sillä se oli asioiden hoitamisen kannalta tehokkaampaa ja nopeampaa.  

Kirjoittajan ammattitaidolla on käyttöä ja kysyntää, sillä maailma tarvitsee havainnollistajansa, tulkkinsa. Samalla yhä vaikeampaa on löytää työlle maksajia ja kustantajia, koska ’jokainenhan osaa’. Ei osaa. Valitettavasti. Kirjoittaminen on pitkä ammatti, jota ei hetkessä opita, vaikka lahjakkuutta ja haluja olisi. 

Tsemppiä, hyvät toimittajat! 

PS.  En tiedä, sopiiko alun sitaatti tähän asiayhteyteen. Enkä tiedä, ketä Kemppinen tarkoittaa. Ehkä lukijani tietävät tai huomaavat. Mutta oli se nyt vaan niin osuva. 


Kirjoituksen jäsentämiseksi liitetyt kuvat juhannukselta 2018. 

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Saako esineisiin kiintyä?



Meidän perheen hyrysysy taitaa olla entinen. Tampereen moottoritien kaide viimeisteli auton ulkoasun ja paljon hyvää tekniikkaa meni tärviölle.
Sääli, kun oli vasta pestykin, pahoitteli Tampereen kirjeenvaihtaja. 
Vastasin: Sääli, olisi se vielä kelvannut meille, vaikka kuraisenakin. 
Peltiä se vain on, lausui kaverikuoro. Hyvä, että selvisitte ehjinä. 
Varjelusta ja suojelusta oli matkassa paljon, kiitos siitä. 

Esineisiin on tapana kiintyä, vaikka ne olisivatkin peltiä, muovia, kumia ja muita aineita. Auton oven mittasuhteet oppii ja sitten ei enää joka kerta lyö päätänsä ovenkamanaan, vaan osaa oikeassa kohdassa vähän kumartua. Takakontin kapasiteetti tulee testattua mökkireissuilla ja muutenkin. Istuinlämmittimen säädöt oppii kun tarpeeksi kauan istuu. Radioasemat saa turhia hakematta. Tutussa on aina helpompi olla. 


Oltiin maailmalla, yritettiin esiintyä fiksusti ja pakattiin isompi matkalaukku. Suurimman osan ajasta matkalaukku seikkaili omilla retkillään ja me sinnittelimme käsimatkatavaroiden avulla. Kun loppu alkoi häämöttää ja tilanteeseen alkoi jotenkin sopeutua, iso matkalaukku tuli ehjänä takaisin.

Siinähän sinä taas olet, sanoin pullealle pakaasille. 
Siinähän sinäkin vielä olet, sanoin mekolle, jonka olin silittänyt ja tärkännyt iltamenoa varten. Sinä selvisit! Ja oli oikein, että luotin siihen, että sinä pidät pintasi ryppyilemättä. Olet sen aina tehnyt. 
Siinähän sinä, helminauha, joka kauan sitten jäi anopin jäämistöstä – ja rintaneula – ei uusia eikä aitoja, mutta mainioita kapistuksia, kun pitää näyttää fiinimmältä tai kun pitää kiinnittää huivi leninkiin. Sellaisia värkkejä, joihin oli oppinut luottamaan. Olin jo ollut valmis luopumaan, osasta olisin voinutkin luopua – mutta hyvä, ettei mikään jäänyt kirvelemään. 


Minulla on taipumus kiintyä tavaroihin ja joskus mietin, onko se edes oikein. 

On muistoesineitä, joita on tullut ja joiden saamisesta en ole aluksi osannut oikein edes iloita. Ajan kanssa niihin liittyy sisältöä – tai ei.


Matkamuistot ovat luku sinänsä – lienevät tosin jo katoavaa perinnettä. Olen käynyt kodeissa, joiden kotialttarina on vitriiniin sijoitettu nukkekokoelma, kaikista koetuista maista ja paikoista kansallispukunukke, tehän tiedätte. Nuket ja viiden millin pölyhuntu niiden yllä…  

On meilläkin. Jerusalemin portilta pikkupojalta ostettu kamelikaravaani, puusta veistetty. Muistan sen pikkupojan, innokkaan, tummasilmäisen, madam, madam… Muutun vastustuskyvyttömäksi, kun joku kaunis pieni olento sanoo ja anoo kunnioittavasti: madame. Ne taitavat tietää sen.
On kiviä ja simpukoita ja jotain, laatikossa piilossa. Piilossa pölyltä. 

Matkan muistaa ja paikan muistaa, jos siinä on jotain mieleen painuvaa, muistaa ilman apuvälineitäkin. On esineitä, jotka ovat kauniita ja kauniisti tehtyjä ja jotka tekee mieli hankkia ja omistaa, mutta muistoa vain muiston vuoksi, ei kiitos. Antaa unohtua, jos ei tartu sieluun. 


Sitten on esineitä, joiden painokin on melkein tuplaantunut, kun niihin liittyy niin monta mielen kuvaa ja niin paljon tunnetta. Koru, joka äidillä oli aina. Kirja, jonka kummitäti antoi kesämökkinsä kirjahyllystä, kun sai tietää, että olin oppinut lukemaan. Rannerengas, jonka täti osti, kun olin päässyt ylioppilaaksi. Kaikille sukulaistytöille oli luvassa samanlainen, mutta vain, jos sai valkolakin. Kaikkein arvokkaimmat eivät koskaan pääse mukaan maailmalle, niitä vaalitaan muuten. 

Ja kaikki ne esineet, jotka ovat osa arjen sujumista. Kolhiintuneet juomalasit, jotka hennottiin heittää pois vasta sitten, kun se asunto, jossa niitä oli käytetty, myytiin. Olihan ne, rumat ja kamalat, mutta kun ne unissaankin löysi omalta paikaltaan… 

Maailma on täynnä kauppalopoja ja tyrkyttäjiä, joka lähtöön.
Esineeseen voi kiintyä ja esine voi olla linkki johonkin, mikä on kallista ja arvokasta ja muuten kadonnutta. Tärkeää ja arvokasta esinettä ei voi ostaa markkinatorilta – ainakaan ostamalla ostaa saadakseen jotain arvokasta – sen saa lahjaksi tai se muuttuu lahjaksi, kun aika kultaa muistoja.






torstai 2. toukokuuta 2019

Leipää, elämää


Jokainen matka on löytöretki. 
Joka lähtee rohkeasti, voi kohdata jotain tärkeää. 
Oppia omat ääriviivansa. 



Leipää, elämää 

Kaikki oli joustavaa, avaraa, lähimmäisen ajatusten ja mielen vapautta kunnioittavaa. Oli vapautta ja tilaa. Oli helppo olla ja nauttia vain.
Ruokaa riitti. Kiertelin noutopöytää, kertasin ruokamuistoja, tutkin uusia makuja, en vastustanut houkuttelevia värejä ja tuoksuja. Vielä tuota ja tuota, tuotakin voisi maistaa… Lautanen kertyi kukkuroilleen, kuin vahingossa. Katsoin ympärilleni: syövätkö kaikki samalla tavalla, herkusta toiseen surffaillen… Vaikutanko ihan tolkuttomalta rohmulta? Ehkä en, samanlaisia annoksia oli naapuripöydissäkin. 

Parin päivän jälkeen alitajuntani tai järkeni alkoi uskoa, ettei ruoka loppuisi ja että huomennakin olisi uusia makuja tarjolla. Opin kokoamaan lautaselleni edes hieman kohtuullisempia annoksia. Jälkiruokapöydän ääressä harkinta oli vaikeinta. 

Katselin matkatovereita. Ei näyttänyt olevan ollenkaan kiusallista lapata lautaselle korkea keko, syödä osa ja jättää loput pois vietäväksi. Alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että liian suuri osa kaikesta valittavaksi tuodusta ruoasta meni jonnekin, jätteeksi tai – poistoon. Hävikkiä, ajattelemattomuutta? 
  



Pula-aikana varttuneen kotikasvatukseen kuuluu, että lautanen syödään tyhjäksi, vaikka ei aina niin maistuisikaan. Ruoalla ei leikitä, ei missään tilanteessa. Homeista leipää syövälle on luvassa kaunis lauluääni. Elämä on niukkaa ja tarkkaa, kaikki mahdollinen on käytettävä hyväksi. 

Kun elämisen taso vähitellen koheni, pahimmista tottumuksista päästiin eroon, homeinen leipä jouti jätteeksi ja myöhemmin biojätteeksi. 
Mutta yhä edelleen, runsauden aikakaudellakin, ruoalla leikkiminen, ruoan tuhlaaminen tuntuu sielua myöten pahalta. Ruoka ja leipä, ne ovat tässä sama asia. 

Leipä ei ole vain kypsennettyä taikinaa, se on maan antimista arvokkaimpia. Ennen vilja oli itse korjattua, myllytettyä ja huolella säilytettyä. Leipominen oli – ja on yhä – jyvän tarinan loppuhuipennus. Vieläkin tiedämme tarkkaan, millaisen työn takana leipä on, mistä se tulee. 

Leivän kunnioitus näkyi ristinmerkissä, jolla emäntä siunasi taikinan. Se painettiin kämmenselällä jauhoiseen pintaan ennen kuin taikina jäi tekeytymään, nousemaan ja valmistumaan. 


Leivon yhä harvemmin kotona. Lasten ollessa pieniä joku leipomus oli usein työn alla, joskus jopa päivittäin, sillä tuore sämpylä tai pulla tekin aina hyvin kauppansa. Kun esikoinen muutti omilleen, huomasin, miten leipää alkoi jäädä yli, homehtua, pullat kuivuivat kaapissa. Oli tarkistettava ostotottumuksia. Kun kuopuskin lähti, kulutus väheni entisestään. Enää en osannutkaan tehdä niin pientä taikinaa, että se olisi tehnyt tuoreeltaan kauppansa. 

Leipä ja hyvä ruoka ovat elämän perusasioita. Olen tyytyväinen, kun on varaa ostaa ruokapöytään kaikkea sitä, mitä haluaa ja pitää oikeana. Muita ostoksia pitää välillä harkita. Jos valitsee täysipainoista ruokaa, ei tarvitse kantaa kotiin turhaa – tyhjiä kaloreita, jotka oikeasti ovatkin täysiä. En voi väittää olevani täydellinen tai virheetön näissä asioissa, mutta jatkan yrittämistä. 


Puoliksi syöty annos, pizzan palanen, josta suurin osa jää lautaselle odottamaan tarjoilijaa, joka tyynin ilmein korjaa pois ylimääräiset – jonnekin. Minne tämä kaikki ylimääräinen, kerran maistettu muona päätyy? Teollistuneessa, kaupunkimaisessa ympäristössä. Kuinka paljon energiaa ja ravintoarvoja tuhlaantuu, suurpiirteisen ruokakulttuurin vuoksi. 

Lapsuuden kesinä, maalla, päästiin joskus aterialle sukulaisten pöytään. Perunoita oli keitetty reilu kattilallinen. Jokainen sai valita haluamansa määrän. Jos haarukkaan tarttui huonolaatuinen mukula, se pantiin sivuun. Kun ateria oli päättynyt, tähteet koottiin yhteen ja navetan nurkassa asustava possu sai taas vaihtelua ruokavalioonsa. Mikään ei mennyt hukkaan, ei edes se rupinen peruna. 

Kaikkein pyhin pöydän antimista on aina ollut leipä. Leipä, elämän säilyttäjä. Leipää on kunnioitettava. Se on annettu meille ravinnoksi, jokainen muru. Leipää ei saa turhaan heittää pois eikä kohdella väärin. Leipä on elämää. Jumalanviljaa. 

Leivän sunnuntai 2016 Sammatin kirkossa.