tiistai 9. elokuuta 2016

Mestarin viivat




Taidegraafikko, professori Simo Hannula 12.3.1932–2.8.2016

Viivat, jotka piirsivät maailman rosoisen kauneuden näkyviin, ovat valmiit. Mestari ei enää tartu työvälineisiin.
Professori Simo Hannula on lähtenyt, jäljellä ovat muistot ja taideteokset. Simo on yhä keskuudessamme, kuviensa, ajatustensa, muistojen kautta.

Taiteen tie kulkee tunteen, ajatuksen, ilmaisun ja totuuden kautta elämään.


Muistan taiteilijan, jolla oli hiljainen, lempeä olemus. Ensimmäisestä tapaamisesta viimeiseen, aina yhtä ystävällinen.
Muistan verkkaisen, rauhallisen jutustelun, mestarilla oli aikaa, vaikka päiviin mahtui monta tuntia yksinäistä puurtamista. Silmissä tuikki huumori ja elämän ymmärrys, samat sävyt, jotka löysin Simon kuvistakin.

Varttuneempi taiteentekijä osaa jo asettua oikeaan asentoon, jos aurinko sattuu päälle paistamaan tai jos myrskyn myllerrys yllättää.



Sammatin kodin ja ateljeen ilmapiiri kiehtoi ja kutsui katselemaan, kaikkia yksityiskohtia ei kerralla edes hahmottanut. Vanhat kellot, kauhat ja kapustat, jotka täyttivät ateljeen ja aittojen seiniä ja kattoja. Kauniit käsin tehdyt esineet, joihin aika ja ihmisen kosketus olivat patinoituneet. Sopusointu.
Jokainen ateljeen pöydän ääreen kootuista tuoleista oli omanlaisensa, erilainen, vanhojen talojen peruja kaikki.
-   -    Mutta eiväthän takapuoletkaan ole samanlaisia, tiesi isäntä.
Vieraille löytyi viihtyisää tilaa.

Ystävä on kultahippu kämmenellä, jota on taiten pideltävä, jottei se häviä maailman tuuliin.


Yksi ensimmäisistä tapaamisistamme oli haastattelu. Kävelimme pihamaalla, Simo esitteli  puutarhaansa, vadelmia ja aroniapensaita, kertoi vanhan vaarinmökin laajentamisesta taiteilijakodiksi, Koiranpoika koko ajan kintereillä. Puhuimme, tein muistiinpanoja, pysähdyimme juttelemaan saunakamarin penkeille ja puhuimme lisää. Koiranpoika puski päätään syliini, vaati taukoa kirjoittamiseen ja niin sain luvan rapsuttaa isoa irlantilaista.
Kun Koiranpojan aika päättyi, tuli vilkas ja virkeä Vili, joka ei paljon vieraista piitannut. Mutta koira piti talossa olla, isännän lähin työtoveri.

Kaikki hyvä vaatii vaivannäköä ja rakkautta.


Ateljee Hannulasta tuli nopeasti osa sammattilaista kulttuuria. Taideaittojen kesänäyttelyt olivat aina tapaus, taiteen ystävien vaelluskohde. Taide valloitti, mutta myös kauniisti entistetyt aitat olivat elämys, pehmoinen pihanurmi, jolla olisi voinut vaikka paljain jaloin astella.
Kun Simon voimat alkoivat hiipua, Pekka elvytti kesäisen näyttelyperinteen. Vilin seuraajana jatkoi uusi ateljeekoira, nyt Pekan perheestä.

Ihmisillä ei olisi varaa olla häijyjä, mutta silti niin monet elävät yli varojensa.


Eräänä syksynä paikallislehteen ilmestyi ilmoitus. Kohderyhmänä olivat sorsat, joille Simo lupasi jahtikauden ajaksi turvallisen pakopaikan pihalammeltaan. Luonnon ja eläinten ystävä halusi puolustaa pienempiään. Kaikkea maailmassa tapahtuvaa ei Simokaan hyväksynyt, miehuuden kuvissa protestit näkyivät tummina sävyinä.

Aarteina talletan muistot ja kuvat, jotka avaavat ikkunoita sydämeen. Mestarin viiva elää, lempeissä kuvissa, kirpeissä kannanotoissa, ajattelemaan haastavissa abstrakteissa sommitelmissa, elämässä.
Kiitos, Simo!



Aforismit on poimittu Simo Hannulan näyttelyluetteloista.