Näytetään tekstit, joissa on tunniste ompeleminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ompeleminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Mustat mekot


Siitä yhdestä puhelinsoitosta on jo neljäkymmentä vuotta. 
Isällä oli ankara uutinen, joka muutti koko elämän. 
Äiti oli kuollut.  

Oinoon Hanni tuli surunvalittelukäynnille. Kapeana, kalpeana, hauraana, niin kuin Hanni mielessäni aina oli. Tuolla hetkellä hän oli 71-vuotias, aikaa Hannilla oli vielä jäljellä. 
-       Kun äiti kuolee, tyttärestä tulee aikuinen, sanoi Hanni. Hänelle nämä sanat oli sanonut ompelija, jonka luokse Hanni oli heti äitinsä kuoleman jälkeen mennyt, surupukua laittamaan. 
En uskonut silloin, nyt jo uskon.  Vanhemman poismeno pakottaa kasvamaan aikuiseksi, hiljaa surren tai kivun kautta. Mutta mekin selvisimme. 

Hanni on ollut poissa jo kauan, vaikka hän saikin pitkän elämän. Vaatimattomana, hiljaisena, lapsuuskodin maisemassa. 

Surupuvun sovitukseen ei ollut aikaa, mutta onneksi kaapissa oli mustia vaatteita, niitä yhdistelemällä syntyi sopiva hautajaisasu. Surupukua ei enää olisi tarvinnut muistotilaisuuden jälkeen käyttää, mutta ei niissä tunnelmissa tehnyt mieli kovin värikkäästikään pukeutua. Värit palasivat vasta muutaman ajan kuluttua. Hanni taisi kylällä käydessään pukeutua mustiin läpi koko suruvuoden – en tiedä, mutta ennen niin oli tapa. 

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Äidit eivät mekkojaan voineet valita, oli otettava se, mikä parhaiten sopi, koko ajan vauhdilla kasvaville ja kuluttaville lapsille piti saada ehjää tai ainakin lämmintä päälle.
-       Musta mekko pitää olla, jos vaikka tulee hautajaisia, sanoi äiti joskus. 
Äidin paras mekko. Se oli aina se sama. 

Kun elämä koheni, äiti ompeli vanhan rinnalle uuden mustan mekon. Käyttöön ja varalle. Toinen must oli siisti valkoinen paitapusero. 

Uuden takin ostaminenkin oli ensin tarkkaa – ainoa päällysvaate ei voinut olla liian värikäs, sen piti sopia iloon ja suruun. Sitten, kun oli varaa useampaan takkiin, valittiin jo värejä. 

Joku ehti joskus jo ihmetellä, kuinka arkisesti minä surin äitiäni. Surun olisi pitänyt olla ylevämpää, hienompaa, ei arkisiin töihin tai mustiin mekkoihin pysähtyvää. Ihmettelijä on jo oman surunsa kohdannut, ehkä hänellekin ovat arjen asiat tulleet pintaan. Elämällä on taipumus olla arkista. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin järjestyvät. 

Äiti silitti paitoja ja opetti samalla, miten paidasta saa siistin ja sileän. Ja miten vastasilitetyn vaatteen pitää saada levähtää ja kuivua reilu tuokio henkarilla, ennen kuin se ripustetaan kaappiin. Kuinka pyykit mankeloidaan ja miten sileät lakanat pinotaan kaappiin. Samaan kaappiin, jonka hyllyillä, liinavaatteiden takana oli kätkössä parempi käsilaukku ja käsilaukussa tärkeät paperit ja pankkikirja. Rintaneula, joka kiinnitettiin parempaan pukuun.

Miten astiat pestään ja järjestetään kaappiin ja laatikoihin, miten lattia puunataan ja vaha kiillotetaan, miten maailmassa ollaan ja käyttäydytään…

Me isoäiti-ikäiset tyttäret, me, joille elämä on jo antanut tehtäviä ja toimia, aina me palaamme äitiemme vaiheisiin. Vaikka on saatu omat lapset, suloiset lapsenlapset ja eletty monta kymmentä vuotta aikuisen elämää, aina välillä me palaamme äidin luo. Sen äidin, jolle me tummina iltoina sytytämme kynttilän ja jonka antamia opetuksia me kertaamme, päivittäin. 

Ja kyllä, minunkin kaapissani on kaiken varalta musta mekko ja valkoinen paitapusero. 
Ne ei ikinä petä. 
Äiti tiesi. 


perjantai 21. elokuuta 2015

Mekkomeininkiä


Kevät tuli, ja lupaus kesästä. Katselin kaappiani ja totesin, että kaikki tamineet eivät enää ole uudenveroisia. Haalistuneet omia aikojaan, mokomat. Ompelin palttinasta uuden mekkosen.


Kevät meni, mutta kesä antoi odottaa itseään. Ompelin vielä toisenkin mekkosen. Jospa se houkuttelisi kesän… Ei siinä ollut taikaa. Vasta kolmas kesänvärinen mekkonen houkutteli helteen, mutta sitten oli jo tarvis varata mukaan koleina päivinä kesää odotellessa neulottu jakkunen, pikkumekon lämpökerros. Päivänsydän on vielä lämmin, mutta ilta viilenee nopeasti.

Tämä mekkojen määrä suhteutettuna hellepäivien tai edes kunnon kesäpäivien määrään – tiedän, jako ei mene millään matematiikalla tasan. Enkä edes yritä arvailla, kuinka vaarallinen huume kesämekot ovat. Talvi on pitempi, mutta siitä selviää vähemmällä. Loogista? Ei tietenkään!

Älkää sanoko, että pukeutuminen ei ole tärkeää tai sillä ei ole väliä. Tai jos sanotte, sanokaa se hyvillä mielin. Aina tulee tilanteita, jolloin tällainen lause on lempeintä ja tahdikkainta, mitä voi toiselle sanoa. Vaikka syyllistyisikin samalla sanomaan valkoisen valheen tai muunnettua totuutta.

Ystävä puhuu joskus ruumispeilistä. Siis sellaisesta, jossa ihminen näkyy kokonaan. Sellainen pitää hänen mielestään kaikilla olla. Ellei ole, se saattaa näkyä ihmisestä.



Pukeutumisella on merkitystä. Muodostamme mielikuvan persoonallisuudesta ulkoisen hahmon perusteella. Ensi vaikutelma on muoto, väri, kokonaisuus. Ihminen, jonka liikkuminen, passiivisuus tai eloisuus, asun liike vartalon liikettä myötäillen tai sitä vastaan, omat ja vaatteen värit, kaikki se näkyy ensin, sitten vasta tulevat silmät, hymy, käsien kieli.

Kun ensivaikutelma on saatu, vaatteilla ei ole sillä tavoin väliä. Mutta ensin on mekko, vasta sen jälkeen tulee tuntematon ihminen, johon mahdollisesti tutustun. Mekosta saan ensimmäisen vaikutelman. Mekko voi olla oven avaaja: yksi niistä maailman pienistä asioista, joilla saa keskustelun luontevaan alkuun. Loppuuko puhe siihen vai jatkuuko uskomattomiin sfääreihin – se on sitten jo kokonaan toinen juttu.

Pukeutuminen ja tyyli ovat eri asia kuin muoti. Kun on käynyt läpi minit ja maksit, opit ja popit, tietää jo omat ääriviivansa ja tuntee omat värinsä. Ja osaa pysyä siinä, mikä tuntuu omalta ja sopivalta. Vaikka joku väri tai kuosi ei olisikaan muotia, sen ei silti tarvitse olla tyylitöntä. Kun ihminen on itsensä näköinen ja sinut olemuksensa kanssa, se on kaunista ja sopivaa.


Kulunut kesä on tavallaan ollut armollinen, sillä helteet ovat olleet minimissä. Isot hikiset miehetkin ovat joutuneet kiskomaan vartalonsa suojaksi paidan ja jalkoihinsa sukat.

Siihen aikaan, kun ruuhkajuna oli lähes jokapäiväinen kulkuneuvo, opin rakastamaan jakkua. Jakkua, jonka saattoi pukea päälleen ennen kuin istui junan penkille, paikalle, jolla äsken ehkä oli ollut joku hikinen, paidaton wanna-be-adonis. Tai joku muu, lähes paidaton, mikroshortsinen. Tunsin, kuinka vaate varjeli yksityisyyttäni, ihoani. Olisin tarjennut vähemmälläkin, mutta sieluni ei. Olenko vanhanaikainen? Ehkä, mutta minä olen vanhanaikaisessa iässä. Kun minä olin lapsi, aikuiset lähtivät  kesälomalle popliinitakki päällä tai vähintään takki käsivarrelle laskostettuna. Suoja oli lähellä, yksityisyyden peite.

Sääli, että on meillä hellepäiviä ja aurinkoisia päiviä  kovin niukasti. Me emme ehdi tottua ja sopeutua lämpöön, eikä meille kehity kesäpukeutumisen kulttuuria. Me emme opi kukoistamaan emmekä näkemään kukoistusta toisissamme. Kesäistä  pukeutumiskulttuuria ei todellakaan ole se, että vain heitetään talvitamineet pois ja ollaan paljaaltaan kaikkien silmissä.

Kohta on taas talvi ja talvi on omalla tavallaan lohdullinen vuodenaika. Silloin kaikkien on pakko pukeutua, eivätkä pahimmat tyylikömmähdykset heti näy. Myöhäissyksykin on armollista aikaa: ulkona on niin hämärää, etteivät kaikki ongelmat käy silmiin.

Mutta vielä, vielä on kesää, vielä saa kukoistaa!