Näytetään tekstit, joissa on tunniste äiti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äiti. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Mustat mekot


Siitä yhdestä puhelinsoitosta on jo neljäkymmentä vuotta. 
Isällä oli ankara uutinen, joka muutti koko elämän. 
Äiti oli kuollut.  

Oinoon Hanni tuli surunvalittelukäynnille. Kapeana, kalpeana, hauraana, niin kuin Hanni mielessäni aina oli. Tuolla hetkellä hän oli 71-vuotias, aikaa Hannilla oli vielä jäljellä. 
-       Kun äiti kuolee, tyttärestä tulee aikuinen, sanoi Hanni. Hänelle nämä sanat oli sanonut ompelija, jonka luokse Hanni oli heti äitinsä kuoleman jälkeen mennyt, surupukua laittamaan. 
En uskonut silloin, nyt jo uskon.  Vanhemman poismeno pakottaa kasvamaan aikuiseksi, hiljaa surren tai kivun kautta. Mutta mekin selvisimme. 

Hanni on ollut poissa jo kauan, vaikka hän saikin pitkän elämän. Vaatimattomana, hiljaisena, lapsuuskodin maisemassa. 

Surupuvun sovitukseen ei ollut aikaa, mutta onneksi kaapissa oli mustia vaatteita, niitä yhdistelemällä syntyi sopiva hautajaisasu. Surupukua ei enää olisi tarvinnut muistotilaisuuden jälkeen käyttää, mutta ei niissä tunnelmissa tehnyt mieli kovin värikkäästikään pukeutua. Värit palasivat vasta muutaman ajan kuluttua. Hanni taisi kylällä käydessään pukeutua mustiin läpi koko suruvuoden – en tiedä, mutta ennen niin oli tapa. 

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Äidit eivät mekkojaan voineet valita, oli otettava se, mikä parhaiten sopi, koko ajan vauhdilla kasvaville ja kuluttaville lapsille piti saada ehjää tai ainakin lämmintä päälle.
-       Musta mekko pitää olla, jos vaikka tulee hautajaisia, sanoi äiti joskus. 
Äidin paras mekko. Se oli aina se sama. 

Kun elämä koheni, äiti ompeli vanhan rinnalle uuden mustan mekon. Käyttöön ja varalle. Toinen must oli siisti valkoinen paitapusero. 

Uuden takin ostaminenkin oli ensin tarkkaa – ainoa päällysvaate ei voinut olla liian värikäs, sen piti sopia iloon ja suruun. Sitten, kun oli varaa useampaan takkiin, valittiin jo värejä. 

Joku ehti joskus jo ihmetellä, kuinka arkisesti minä surin äitiäni. Surun olisi pitänyt olla ylevämpää, hienompaa, ei arkisiin töihin tai mustiin mekkoihin pysähtyvää. Ihmettelijä on jo oman surunsa kohdannut, ehkä hänellekin ovat arjen asiat tulleet pintaan. Elämällä on taipumus olla arkista. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin järjestyvät. 

Äiti silitti paitoja ja opetti samalla, miten paidasta saa siistin ja sileän. Ja miten vastasilitetyn vaatteen pitää saada levähtää ja kuivua reilu tuokio henkarilla, ennen kuin se ripustetaan kaappiin. Kuinka pyykit mankeloidaan ja miten sileät lakanat pinotaan kaappiin. Samaan kaappiin, jonka hyllyillä, liinavaatteiden takana oli kätkössä parempi käsilaukku ja käsilaukussa tärkeät paperit ja pankkikirja. Rintaneula, joka kiinnitettiin parempaan pukuun.

Miten astiat pestään ja järjestetään kaappiin ja laatikoihin, miten lattia puunataan ja vaha kiillotetaan, miten maailmassa ollaan ja käyttäydytään…

Me isoäiti-ikäiset tyttäret, me, joille elämä on jo antanut tehtäviä ja toimia, aina me palaamme äitiemme vaiheisiin. Vaikka on saatu omat lapset, suloiset lapsenlapset ja eletty monta kymmentä vuotta aikuisen elämää, aina välillä me palaamme äidin luo. Sen äidin, jolle me tummina iltoina sytytämme kynttilän ja jonka antamia opetuksia me kertaamme, päivittäin. 

Ja kyllä, minunkin kaapissani on kaiken varalta musta mekko ja valkoinen paitapusero. 
Ne ei ikinä petä. 
Äiti tiesi. 


torstai 26. helmikuuta 2015

Äidit, kaikessa läsnä


Sammatin kirkko, etualalla Lönnrotien perhehauta. 

Kalevalanpäivänä ollaan myyttien, arkkityyppien äärellä. Kerrataan Väinämöisen, Ilmarisen ja Kullervon vaiheita. Lemminkäinen ja Joukahainen, uhmakkaat raikulipojat. Kyllikki, Aino ja Pohjolan tytär, rakkauden etsijät.
Ja lopuksi, vaan ei viimeiseksi, äidit. Uhrautuva, uuttera Lemminkäisen äiti, määrätietoinen Louhi, joka naittaa tyttärensä menestyvälle ammattimiehelle, yrittäjälle.

Sain kunnian vierailla Emilian kerhossa, kiitos siitä. Keskusteltiin Kalevalan henkilöistä. Jokainen sai kertoa, kuka olisi ja kenen luonteenpiirteitä löysi itsestään.
Löysimmehän me.  Pohjamateriaalina olivat Kalevalaseuran nettisivuilla julkaistut luonnekuvaukset, www.kalevalaseura.fi

Lemminkäisen luonnekuvauksessa korostuu rohkeus, avoimuus uusille haasteille. Mutta samalla Lemminkäistä harmittaa, kun äiti puuttuu hänen asioihinsa.

Ajatus lähti sivupolulle. Äitini kuolemasta on kauan, kymmeniä vuosia. Silti, toisinaan mietin, miten äiti olisi jossakin tilanteessa toiminut, millä tavoin ongelman ratkaissut, minkä vaihtoehdon valinnut. Äiti ei puutu minun asioihini, ei voikaan puuttua, mutta joskus minä omalla tavallani turvaudun äidin apuun, kysyn neuvoja. Onkohan kenelläkään muulla vastaavia ajatuksia?

Nämä viisaat, ihanat naiset vastasivat niin upeasti, että liikutuin kuunnellessani. Kyllä, pitkän elämän kokeneet, monta lasta kasvattaneet isoäidit ja isoisoäidit muistivat hekin omia äitejään. ’Äiti oli hyvä talousihminen ja taloudellinen, koti oli aina puhdas ja siisti.’  ’Äiti kasvatti meidät työntekoon, olen siitä kiitollinen’. Suhde äitiin oli kasvanut koko elämän ajan, muuttunut, mutta se oli olemassa vaikka äiti oli vain muistoissa. Joku muisti, miten elämä äidin viimeisinä aikoina muuttui, enää ei tarvinnut olla niin kiinni työnteossa, vaan lämpimälle läheisyydelle oli tullut tilaa.

Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama kansalliseepos. Jokainen kirjoittaja kirjoittaa aina samalla omasta itsestään ja uskon, että Eliaskin suodatti eepokseen omaa sieluaan. Valitsi runotoisinnoista ja säkeistä ne, jotka parhaiten vastasivat hänen käsityksiään. Kalevala on paitsi kuvaus Suomen kansan vanhoista ajoista, myös dokumentti Elias Lönnrotista.

Paikkarin torpan suuri perhe asui pienessä tuvassa, ahtaasti. Kuva suurmiehen äidistä, Ulrikasta on kaunis ja valoisa. Äiti piti huolta lapsistaan, kaikissa oloissa. Kun poika lähti piirilääkäriksi Kajaaniin, vanhemmat matkustivat mukana – vain äiti palasi myöhemmin kotiin Sammattiin.

Kalevalan kokoaja teki mittavan päivätyön suomalaisen sivistyksen hyväksi. Eläkevuosinaan hän uurasti sanakirjatyössä ja suomalaisen virsikirjan parissa. Perheen elämässä suru seurasi toistaan ja isä suuntasi energiansa työhön.

Äiti pelasti Lemminkäisen elämälle. Emilian kerhon äidit ja isoäidit olivat tehneet täyden työpäivän perheittensä hyväksi, mutta edelleenkin, heillä oli lämpimiä ajatuksia äideistään. Ja äidit, juuri nämä suomalaiset äidit ovat tehneet pieniä ja isoja ihmeitä.

Kalevalan päivänä äidit ovat läsnä ja tärkeitä.
Sillä ilman äitejä eivät Lemminkäiset selviytyisi.

Kajaanin Elias kesällä 2014. 

lauantai 2. marraskuuta 2013

34 vuotta sitten




Isä soitti. Äiti oli varhain aamulla kuollut. Hän oli saanut kohtauksen, mutta elvytys ei ollut auttanut. Äiti oli poissa. Minun oma, ainoa äitini.

Yli puolet elämästäni olen ollut äiditön, viimeiset vuodet täysorpo. Olen elänyt jo pitempään kuin äitini koskaan ehti elää.

Päivä, jona äiti kuoli, oli kaunis ja aurinkoinen. Hämeenpuiston vaahteroiden lehdet olivat pudonneet, niiden keltainen loimu peitti maan. Rapeana kahisevat lehdet kerättiin pois, ennen kuin ne maatuivat ruskeaksi massaksi. Ilma oli raikas ja vaikka oli syksy, tuntui siltä, että maailmassa kaikki olisi mahdollista ja oikein, kunhan vain tarttuu toimeen ja tekee. Sitten soi puhelin.

* * *

Päivä, jona äitini siunattiin haudan lepoon, oli viileä, pilvipoutainen. Seuraavana aamuna, kun menimme keräämään muistokortteja ja seppelenauhoja, haudan kukkaset olivat kuurassa. Pakkasen jälkeen ne alkoivat nopeasti lakastua.

Niinä päivänä, kun isän kanssa järjestelimme hautajaisia, meille kehittyi yhteinen sanaton kieli. Monta asiaa kumpikin oli ajatellut samalla tavalla eikä juuri mistään tarvinnut pitkään neuvotella. Tehtäisiinkö näin, tehdään vaan. Siniset vai punaiset kukat? Orvokit, tummansiniset. Tämä vai tämä? Toinen viittasi kädellä oman valintansa, silmät märkinä.

Se kieli ja yhteys säilyi ja lujittui. Me, jotka olimme aina olleet läheiset, tulimme vielä läheisemmiksi.

* * *

Suru, jonka silloin saimme, on yhä olemassa. Mutta suru on muuttunut, aluksi sielua jyränneestä kokemuksesta on tullut voimavara. Kesti pitkään, ennen kuin surun osasi oivaltaa lahjaksi. Kyllä se ohi menee, sanottiin. Onneksi ei niin ole käynyt. Kyllä sinä osaat jatkaa, suru muuttuu, sanottiin myös. Niin myös kävi. Ihmiselle voi kirjoittaa muistokirjoituksen, surulle ei.

Elämä toi uutta, uusia kohtaamisia. Joskus ajattelen – mitähän äiti olisi tähän sanonut – mitä äiti olisi tästä ajatellut -– olisiko äiti tämän hyväksynyt? Ja samalla pohdin omaa suhdetta lapsiini. Luotanko lapseen – kun kysymys oikeasti on siitä, osaanko luottaa siihen, että olen äitinä tehnyt parhaani, antanut oikeat suuntaviitat.

Vaikka äiti olisi olemassa, äiti ei voi olla läsnä kaikessa lapsensa elämässä. On vain luotettava siihen, että on antanut riittävät tiedot ja taidot niin, että lapsi osaa valita. Valita oikein tai valita niin, että lopputulos on hänen kannaltaan paras ja oikeaan suuntaan vievä. On luotettava siihenkin, että lapsi osaa ottaa virheistään opiksi.

Vieläkin on kaapeissa äidin mankeloimia liinavaatteita. Niitä, jotka olivat isän mielestä liian hienoja arkikäyttöön. Ja sielun sopukassa muistoja, joita muistetaan arkena ja pyhänä. Hienoja ja sileitä.