Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänvalhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänvalhe. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Suodatin

Hiljaisen viikon lumisade muuttaa maisemaa, maalaa maan valkoiseksi, peittää pälviä ja kuraisia laikkuja. Sade on suodatin taivaan ja maan välillä, se pehmentää ääriviivat ja taltuttaa liian varhain pintaan rynnistävät värit. Keltaisen, krookusten sinisen. Kaikki on utuista.

Monessa elämässä on kestosuodatin, himmennin, aina päällä, rajoittamassa, kahlitsemassa. En minä oikeasti, mutta kun minä. Kyllä minä muuten, mutta kun.

On todellisia vaikeuksia ja vastuksia, joiden läpi tai yli pääsee vain ylivertaisella sisulla. Invaliditeetti, vamma, isättömyys, vieraus. Todella isot asiat eivät ole kepeästi heitettyjä puheita vaan pohdinnan paikka, kasvun paikka.

Mutta mitä pitäisi ajatella silloin, kun ihmisellä on valmiina kestoselitys kaikkeen, mikä elämässä ei mene tarkalleen ohjekirjan mukaan. Minä en koskaan saanut, meillä kotona sanottiin aina, minun perheeni ei antanut lupaa, en minä ole saanut oppia.

Ja millainen olisi elämän ohjekirja? Käytöksen kultainen kirja, jossa määritellään isäntäväen ja palkollisten asema, naapurien kanssa seurustelu tai väitöskaronkan istumajärjestys? Seitsemän veljestä, jossa jukuripäät oppivat yrityksen ja erehdysten kautta maalaisyhteisön säännöt ja kulttuurin? Joka naisen niksikirja, joka opettaa pulan ja puutteen riivaamille perheenäideille konstit ja temput, joilla elämästä tulee oikean näköistä ja tuoksuista, sisällöstä viis?

Epäoikeudenmukaiseksi koettu elämänkäänne ottaa vangikseen, polttaa röyhkeästi kaiken energian, jolle olisi paljon tarpeellisempaakin käyttöä. Kateus syö voimaa, jarruttaa ja kuihduttaa. Elämänkohtalosta tulee valhe, elämänvalhe. Kun minun ei koskaan ole sallittu…

Todellinen taistelija uhmaa kohtaloa ja uskaltaa nähdä koko kuvan. Todellinen taistelija osaa nollata tilanteen ja aloittaa uudestaan. Mitä siitä, mitä lapsuudesta puuttui. Aikuisena voi ottaa vahingon takaisin, opiskella uutta, luoda oman perinteen. Sanoa itselleen: tämä on minun elämäni, minä teen näin, sama se, mitä ennen oli tai ei ollut. Elämä on tässä, ei sitä tarvitse koko ajan selittää, vaan elää.

Toisto haalistaa. Monta kertaa pesty vaate menettää värejään, liian usein selitetty laiska selitys vie voimaa sen uskottavuudelta.

Keltainen opettaa. Se odottaa jo, pientareen leskenlehdissä, narsissien nupuissa, auringossa. Leskenlehti tietää, ettei se ikinä ole nähnyt lehteä ennen kuin sen on pitänyt puhjeta kukkaan, narsissi asuu kaukana kotoa. Mutta niissä on sitä ihanaa uhmaa, joka saa ne kukoistamaan ja uhmaamaan takatalven lumisadetta ja oikukasta kevätsäätä.

Uhmaa elämään, ystävät! Värejä, ei vaisua selittelyä.


maanantai 1. kesäkuuta 2015

Oikeasti minä olen


Kun pieni tyttö saa riittävän annoksen prinsessasatuja ja röyhelöitä, hän tietää itsekin olevansa ihan jotain muuta kuin on.
Jos tarina jatkuu, miten se jatkuu? Onko isä vallasta syösty komea kuningas, viattoman lapsen kaapannut rosvo vai sikopaimen, joka rakastui ihanaan kuningattareen? Onko äiti Kunigunda vai Pahatar vai Tuhkimo? Mielikuvitusleikin pohjalle katsova voi nähdä liiankin tarkan kuvan todellisuudesta.

Oikeasti minä olen … millaisen kohtalon päälle aikuisen pitää liimata peitetarina? Miksi?

Vanha, köyhä nainen puhuu auki ahdistustaan. Me olemme kyllä oikeasti aatelisia, niitä rikkaita, mutta näin tämä elämä on mennyt. Ei ne tiedä, ei kaikkea.
Ulkopuolisen oli vaikea nähdä, mikä juuri siinä elämässä olisi ollut pielessä. Tavallista, vaatimatonta, kyllä, mutta aika moni toive oli toteutunut ja rehellinen työnteko tuonut – ellei rikkautta, niin turvallisen elämänillan.

Minä olisin nuorena voinut – päässyt – saanut – mutta kun tämä, tuo, nuo, ne estivät. Ei ymmärretty, ei osattu, ei sallittu.

Elämänvalhe. Niin kestävä ja tinkimätön, että sen jo itsekin uskoo todeksi.
Minä olin nuorena. Minun piti nuorena. Minä oli kaunis, kaunein ja ihanin. Kuudenkymmenen vuoden jälkeen ei ole enää ketään, joka tuntisi ja tietäisi, korjaisi lausuman, kopauttaisi asiat kohdilleen. Jarru on ollut päällä niin pitkään, ettei sitä enää jarruksi miellä. Tunne vangitsee järjen, sillä tunne on aina voimakkaampi.

Entä jos elämänvalhe ei olekaan valhe, vaan perimmäinen totuus? Että asiat ovat niin, kuin asianomainen kertoo. Niin, että kaikki muu, koko elämä ympärillä on valhetta. Totuus piilee siellä takana.

Rehellisesti omana itsenään ei aina ole suotavaa olla. Kun pitää olla tehokas, positiivinen, kaunis, huoliteltu. Tuoda itsensä esiin aina parhaalla tavalla. Pukeutua oikein ja toivottuun rooliin, sillä asu on signaali, käsilaukku merkki tyylitajusta ja kengät, niin…  Luo kulissit, markkinoi itseäsi, niin me uskomme sinusta sen, mitä haluammekin uskoa.
Todellisuus voi olla pettymys, mutta antaa sen nyt vielä toistaiseksi olla.

Uimahallissa, löylyhuoneen puolella, kaikki on riisuttava. Alastomat, elämän kuluttamat naiset puhuvat kohtaloistaan, miehistään, vaiheistaan. Alastomuus on yhtä tehokas suoja kuin valeasu: tuskin me toisiamme vaatteet päällä edes tunnistaisimme. Ja alastomina, vain pieni pefletti pyrstön alla me olemme tasaveroisia. Löylyhuoneessa ei auta, vaikka olisi millaiset vuittonin vermeet, kun ne kuitenkin on jätettävä pukuhuoneen komeroon.

Oikeasti minä olen … jos se sitten jotakuta oikeasti kiinnostaa.
Oikeasti minä olen prinsessa.

Joskus tosin on molemmat kengät hukassa.