Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kesä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. huhtikuuta 2023

Ensimmäiset


 

Ensimmäinen on ihme, sensaatio, aarre.  

Seuraavat ilahduttavat, lämmittävät. 

Kevät ottaa vauhtia ensimmäisistä leskenlehdistä, vuokoista.  

Maasta ponnistavat tulppaanit ja narsissit.

Keltainen perhonen tekee ison kaaren maan yllä. 

Ei maa niin marto ollutkaan, kuin lumen jälkeen näytti. 

 

Sitten ei enää olekaan kevät, vaan alkukesä, melkein kesä. 

Kukkia kaikkialla, sinisiä, valkoisia, kaikkialla. 

Ja varhainen valo herättää kesään, oikeaan kesään.

Valoisat päivät täynnä linnunlaulua, lyhenevät yöt, lämpimät päivät. 

Teinit seikkailevat jo paitasillaan.

Vielä en uskalla paljain jaloin nurmikolle. 

 

Valoa tulee lisää, joka päivä. 

 

Unohdan talven, unohdan pakkasen, järkeviin vaatteisiin sonnustautumisen, 

Rotevat kengät, liukuesteet, paksun pipon ja heijastimet. 

 

Jonakin päivänä, jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa 

Valon aika alkaa lyhentyä

Kesä hupenee, katoaa, värit kypsyvät

Eikä perhosmekolla enää tarkene.

Talvi kiertyy vastaan eikä anna armoa. 

Paksut tamineet on taas haettava kaapista. 

Sukset tarkastettava.

 

Kyllä minä sen tiedän. 

Mutta juuri nyt mietin, perhosmekkoa ja kevyttä paitaa.

Tänä päivänä, kun suvi on suloinen ja maa niin kaunis. 

 

Älkää muistuttako.

Kyllä minä tiedän.

Mutta ensin eletään kesä!

 




 

 

 

 

 

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Tämä vuoden aika on eläinkoltiaisten vuodenaika


Suurella järvellä on koettu kuoriutumisen ihmeitä. 
Suuri järvi ja pieni kamera ovat vajavainen yhdistelmä. Kaikkea en ole saanut kuvaan. 

Pienet siivekkäät ovat kuoriutuneet, pieniksi vikkeläliikkeisiksi siivekkäiksi. Osa on jo maailmalla, osa nauttii vielä ravintolapalveluista pesäpönttöjen ja pesien uumenissa. 

Kasvavan lapsen muonittaminen voi olla työlästä. Ravintoketjun pitää olla lähes katkeamaton. Vanhempi, olipa sieppo tai rastas tai tiainen, on lujilla, kun pitää löytää ravitsevaa muonaa kasvavan tarpeisiin. Siivet suihkivat ees-taas-ees-taas pesän ja avaran taivaan välillä.  Syö kuin lintu – siis mussuttaa tauotta, auringonnoususta iltaruskoon. 

Suuren järven rannalla on jo nähty sorsapoikue ja isokoskeloporukka ja joutsenperhe. On siis kuoriuduttu oikein urakalla. 


Uusin tuttavuus ovat lokinpoikaset. Illalla, uimareissun aikaan katselimme tulevia taivaanhalkojia. Lokinpoikanen – poika vai tyttö – on helppo kuvitella, jos et ole oikeasti nähnyt. 

Ajattele, että on liian iso ja hieman hutera höyhenpallo, joka osaa kävellä, uida ja torkkua. Tähän kivenharmaaseen palloon on joku asentanut liian pitkät, liian laihat ja varsin hontelot jalat. Ääni on pieni ja lentokurssi käymättä.  


Lentokurssi voi alkaa minä päivänä tahansa. Poikaset seisovat kiven korkeimmalla kohdalla, varpistavat jalat oikein pitkiksi ja räpyttelevät pikkuisia siipiään.  Vielä ei siiven alle ole saatu tuulta, ehkä siipienkin pitää vielä vähän kasvaa. 


Lokipoikia (tai tyttöjä) on tietysti ollut aina, älkääkä edes yrittäkö kysyä, kumpi oli ensin, muna vai lokki. Me emme ole aina olleet hollilla. Jos epäilette, voitte saada nakkauksen nokasta. Me emme aina ole olleet paikalla, mutta lokkimuorin haudontasessio on nähty useamminkin, sillä se kestää ja kestää. Poikasvaihe on ollut kokematta ja siksi sen kesto on toistaiseksi arvoitus. 

Lokkimuori on paikalla uskollisesti ja valvoo pesuettaan. Tenavat taitavat olla rehvakkaita esiteinejä eli parhaassa apinaiässä, sellaisia koltiaisia onkin valvottava tarkasti. 
Silti, on monta hetkeä, jolloin ainoa turva pienelle on kivenharmaa suojaväri. 


Pari päivää ja helteistä yötä oltiin kaupungissa. Koti kuoriutui remonttisuojauksesta ja alkoi paluu normaalitilaan. Keittiö muuttui työleiriksi. 

Kuvitelkaa kuuma kesäpäivä, kuvitelkaa aamusta iltaan asti puksuttava astianpesukone. Pölyiset astiat oli kaikki kertaalleen pestävä, vaikkakin pikaohjelmalla. Työ helpottui, kun lattiatilaa alkoi vapautua. Vuosisadan hellepäivä – sisätöissä. On siellä jo ihan asutun oloista. 


Kaupungilla kulkiessa huomasi, että kuoriutuminen oli päässyt hyvään vauhtiin. Oli jätetty toppatakit, turkit, pipot, yrmyt ilmeet ja järeät jalkineet… pukeuduttu hymyyn, astuttu aurinkoon. Erilaista kuin muutama kuukausi sitten, kun karanteeni ja tautinen aika pyyhkäisi kylät tyhjiksi. 

Karvaisia kavereita, tatskoja, tiukkaa ja telttaa, lätsällä kruunattuja ja paljaspäitä. Talvitamineistaan kuoriutunut kaupunkilainen on melkein yhtä eksoottinen otus kuin hontelojalkainen lokinpoika. 
  
Pysykää edelleenkin terveinä! 








maanantai 2. heinäkuuta 2018

Tuuli, tuuli, sade



Koillisesta puhaltaa, aallot vyöryvät järvenselältä suoraan saunarantaan. Aamu-uinnilla tulee merellinen tunnelma, kun aallot melkein peittävät näkökentän. Vesi velloo ja vastustaa uimaliikkeitä. Pulssi nousee lyhyelläkin pyrähdyksellä. 


Puiden oksat yrittävät myötäillä tuulta, välillä kaikki on vaakasuorassa, puuska karsii armotta kuolleet oksat ja viskoo niitä kaikkialle. Lokeilla ja joutsenilla on vaikeuksia pitää vakaa lentoasentonsa, kohta ne kai kiepsahtavat selälleen, kun myteri riepottaa.


Saunapolulla eteen tömähtää kuiva koivunoksa, metrin päähän. Olisi se voinut…  Juuri kun me keräsimme kaiken ja silppusimme. Puuhakkeesta puuhattu polku on paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Kesäkeittiö pysyy kylmänä. 


Suomen kesä on normalisoitunut. Alkukesän helteiden jälkeen on viileämmän tuntuista kuin se oikeasti onkaan, pitää taas kaivaa esiin mökkitoppatakit ja pipot, kiskoa villasukat jalkaan. Näinhän se on ennenkin mennyt. Bikinit hapertuvat reissurepussa käyttämättöminä. Hyttyset pyrkivät sisätiloihin, ulkona ei ole työrauhaa. 


Sääennusteet ovat normalisoituneet. Luvataan varman päälle tuulta, tuulta, sadetta. Meteorologit luottavat kai siihen, että kyllä me huomaamme, jos oikeasti saadaan kaunis sää. 


Katselen järven pintaa, vaihtelevaa harmautta, koko ajan liikkeessä olevaa pintaa, vaahtopäitä. Ikkunasta ne näyttävät upeilta, kun aurinko uskaltautuu esiin, katselen hopeista virtaa. Sitten taas, harmaa tina tai teräs. 



Tuuli oikolukee maisemaa. Karsii turhat ja asettaa järjestykseen tärkeät. Kirjoittajan pitää välillä antaa tuulen käydä tekstissään ja pyyhkiä pois ylimääräiset, paisuttelevat sanat, panna asiat uuteen järjestykseen. 



sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kesäyön pimeys



 Myrskyisen yön pimeys tuntuu läpitunkemattomalta. Tuuli temmeltää puiden latvoissa, sen kuulee, vaikka ei aina näe.

Mielessä on kohtaaminen ystävän kanssa. Puhuttiin, muistettiin, kuunneltiin. Puhuttiin siitä, miltä tuntui, kun diagnoosi varmistui ja elämä oli ajateltava uudelleen. Tunne on varmaan aluksi ollut samanlainen kuin myrskyisenä yönä, kaikkialla pimeys vastassa.

Pimeyden katkaisee leimahdus, joka saa puiden siluetit piirtymään tarkkoina, ohimenevinä kuvina. Jyrisee, lasketaan sekunteja, niitä onneksi on. Taivas leimuaa vuoroin pohjoisen puolella, vuoroin etelässä. Onko oma tupa laajan myrskyrintaman alla vai kahden kilpaa juoksevan rintaman välissä, tilannetta on pimeän keskellä vaikea hahmottaa.


Elämä ei aina etene tasaisesti. Kohtalo voi olla sattumanvarainen, epälooginen. Järkytyksen jälkeen voi tulla toinen. Jonakin hetkenä alkaa hiljaisuus, näennäinen tapahtumattomuus, kun alitajunta käsittelee asioita.

Vaikeinta on päästää otteensa ja antaa ajan kulua, aina ei siihen edes ole mahdollisuutta. Kun sielu on ottanut leponsa ja hyödyntänyt sen, kaiken näkee selvemmin ja osaa toimia.  Myrskyllä on aikataulunsa, aivan niin kuin tunne-elämän myrskyilläkin.

Salama on valoa. Kirkas välähdys saattaa auttaa näkemään tarkemmin. Elämän ankarasta käänteestä löytyy myös mahdollisuus. Se, mistä oli luovuttava, antoi tilaa jollekin muulle, uudelle.  Voimavara, jonka on jäänyt piiloon, nousee arjen takaa esiin. Uudessa tilanteessa on uuden siemen, tehtävät ja vastuut jaetaan uudelleen ja vähitellen kaikki on taas kohdillaan.


Vihdoin rajuilma alkaa siirtyä kohti itää, pimeys on taas tuttua elokuun yön tummuutta. Puiden hahmoja voi erottaa, vaikka kontrastia tummien puiden ja tummansinisen taivaan välillä ei juuri olekaan. Latvusten liike rauhoittuu vähitellen.

Järkytysten ja surun käsittelyä ei kukaan voi ennalta harjoitella. Elämä on toisinaan kuin rajuilma, täynnä surua, pelkoa ja uusia ajatuksia. Sateen jälkeen taivas on kirkas, sateen jälkeen sammaleiset kivetkin hohtavat kirkkaan vihreinä.



Aamulla uimassa käydessä huomaa, miten saunapoukaman vesi on viilentynyt tuntuvasti. Niin käy aina, kun tuuli on saanut vedet liikkeelle. Puut taipuvat tuulessa, tuulee, mutta ei enää myrskyä.

Luen somepäivityksiä. Myrsky ei taaskaan ole kaikkialla ollut tasalaatuinen. Koko maata on varoitettu, mutta ukkosrintamien välille on jäänyt tyyniä jaksoja. Kaikille ei ole satanut samalla tavalla. Luonnonilmiöt osaavat olla arvaamattomia.

Ei elämäkään aina ole tasalaatuista, älkää surko.




keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kiirettä pitää

  
Kiirettä pitää.
Aamusta iltaan huolta ja huolehtimista, hoitamista ja muonittamista.
Ei taukoja.


Pari päivää mökillä ja sielu tottuu lähes kellottomaan olotilaan.

Noustaan, kun aurinko on jo korkealla. Jos aamuyöllä herää ja käy pihan perällä, pikkulintu kuusen latvassa kommentoi äänekkäästi. Mitäs siinä köpsyttelet, mene vielä nukkumaan, minä hoidan tähystyksen.

Jos ei aamutee herätä, aamun uintireissu tekee sen varmasti. Kolean alkukesän vesi on yhtä raikasta kuin ilmakin. Uinnin jälkeen iholla kihelmöi.


Muonitetaan, kun nälättää. Tyydytään yksinkertaiseen.
Välillä on jo ehditty juoda maailmanparannuskahvit ja kuunnella linnunlaulua. Kun tulee vaakasuora vesikuuro, pidetään tuumaustauko, joskus tunti. Ainakaan elämä ei ole kuivaa, vaikka välillä hiukan koleaa.

Tiskivesi kestää lämmetä, vaikka on hyvät tulet alla, kylmä tuuli yrittää viilentää sen, minkä tuli yrittää saada kiehumaan. Ehtii valvoa tulta ja järjestellä kipot valmiiksi, kantaa vedet ja seurustella sorsanpoikien kanssa. Pieniä ne vielä ovat, arkoja, eivät antaudu juttusille. Ei niin pienten kuulukaan kaikkien vieraiden kanssa höpöttää, emon lähellä on paras olla.


Illansuussa lämmitetään sauna. Viileä veden kosketus lämpöisten löylyjen jälkeen. Pitkään ei tee mieli uida, muutama veto ja se on siinä. Autuas olotila saunan terassilla.

Illalla pientä einettä ja evästä. Veden pinta rauhoittuu, malttaa heijastaa iltaruskon sävyjä.



Kiirettä pitää.
Kirjosieppo lentää koko valoisan päivän ajan pesälle, metsään, pesälle, metsään, pesälle.
Naapurin siivekäs pariskunta elää yksiössään ruuhkakuukautta.

Niillä on koko ajan kiire.
Ei taukoja. 


keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Hetket puiden alla, kesä



Puut ovat jo hereillä, samoin valo. Huomenta, tuttu honka. Tutkin oksien kruunua, kipuan katseellani oksanhankoja taivaan väreihin. Kuuntelen tuulta ja lintuja oksilla, aamun heräämistä. Päivä on lahja, avattu vasta yhdeltä nurkaltaan.


Pienin tuhisee päiväunta, unisadun ja juttelun jälkeen. Maailma on uusi sille, jonka askeleet ovat ensimmäiset. Katselen unenlämpöisiä poskia, viivyn tyynen hengityksen äärellä – huoneessa, joka juuri oli tulvillaan pienen puheen pilpatusta.
Voimasanoja mummin sydämelle. Hiljaisia askareita. Ei kiirettä, vielä.


Sylillinen kesää. Tuulenraikasta, tuoretta, puhdasta. Vastaleikattu nurmikko. Ensimmäinen sato on valoa, värejä, tunnetta. Ja kohta, sadonkorjuu alkaa todella. Rapsakat raparperit, uudet perunat, tomaatit, ensimmäiset maut.


Varjot pihamaalla, vaahtera levittää lehtensä. Kuuntelen tuulta. Kiihkeän intohimoinen, verkkaisen keimaileva, ryöpsähtelevä vihreys, joka voimistuu kohti syksyä.



Viileän veden karheus, iholle nouseva lämpö. Puhdas, lempeä tunne. Aurinko viipyy horisontissa kauan, laskeutuu verkkaan ja jättää taakseen värien hehkun. Päivä jää valon ja sinisen yön syliin. Tuuli, linnut, puut vaikenevat. Huomenna, aamu herää honkapuun oksilla.


Missä ne ovat olleet, hetket? Oliko niitä, kun elämä eteni laukka-askelin, kun jokaisen työn jälkeen tulleen tyhjän tuokion täytti ajatus seuraavasta työstä. Alituinen pakko saada maailma valmiiksi, vaikka koskaan se ei sellaiseksi tulisi. 
Tiedän, että tarvitsen hetkiä, joina maailma hengittää kevyemmin, rauhallisemmin.


Onnellista juhannuksen aikaa, keskikesän vehreää juhlaa!