Hiljaisuus

 

Myöhäisen illan väsynyt hiljaisuus. Iltakirjan ääressä, vain lehtien rapina seurana. Kun lamppu sammutetaan, väritkin sammuvat, tähti erottuu pihapuun latvuksesta, yö tulee lähelle, väsyneet silmät saa sulkea. 

Hiljaisuuden lahja, kiitos siitä. 

 

On kuin hiljaisuudesta olisi tullut katoava luonnonvara. Aina joku laite päällä, joku ääni talossa, aina joku soi tai puhua löpisee mediassa, enkä huomaa sulkea ämyreitä. Oma vika? Ääni on sumua, tapettia, jonka yksi tarkoitus on vaientaa muualta tuleva häly. Taistellaan tulella tulta vastaan? 

Ääntä on kai aina ollut, mutta silti: hiljaisuutta on ollut enemmän. Työnteko, liikkuminen, kulkeminen, arjen askareet ovat aina luoneet oman äänimaisemansa. Ihmisen puhe, joka saa virrata vapaasti, jota voi kuunnella rauhassa, keskustella, oppia, olla vuorovaikutuksessa. Puhua, lohduttaa, iloita.

 

Kuinka kauas kirkonkello kuului, kun sen kaikua ei liikenne häirinnyt? Miten otettiin vastaan hälytys, huuto, varoitus? Kuinka paljon maailmassa oli musiikkia? 

Jos ei olisi äänitapettia, jäisikö paitsi jostakin oleellisesta? Livahtaisiko joku tärkeä ohi? Putoaisiko? Mistä – keskustelusta, ajattelusta, elämän sykkeestä? 

 

Tietyissä tehtävissä on säädetty vaitiolovelvollisuus, mutta eihän se koske tyhjänpuhujia, vaikka heille se niin hyvin luontuisi. Niin monella on niin suuri pelko siitä, että jää ulkopuolelle, jos vetäytyy kuuntelemaan tai keskittymään, hiljaisuuteen, eikä jatkuvasti anna merkkejä olemassaolostaan. 

 

Olemmeko me ryöstäneet lapsiltamme hiljaisuuden? Videopeli räiskyy ja sähisee, terävät äänet leikkaavat tajuntaa. Kuuluuko lasten maailmaan oikeasti jatkuva melu ja häly? Onko keskittymisvaikeuksien taustalla jatkuva, levoton äänimaisema? Isoäitinä ihmettelen. 

 

On ääniä, jotka ovat elämän jalokiviä, ainutkertaisia elämyksiä. 

Ne nousevat hiljaisuuden keskeltä, odotuksen hetkistä, siitä, että on laittauduttu, asetuttu odottamaan ja kuulemaan, katsomaan, ottamaan vastaan. Konsertti, ooppera, taide. 

Palvelus, jonka sylissä sielu saa rauhoittua, levätä ja hiljentyä. 

Ääni, jonka ei tarvitse taistella muuta meteliä vastaan, joka saa olla omansa, luoda mielen maailmoja, antaa tärkeitä kokemuksia. 

 

On hiljaisuutta, joka on ilmeikästä ja puhuttelevaa. 

Suksien liike hangella, sauvojen kosketus lumeen, talvipuhuri ajatuksia raikastamassa. 

Poimurin rapina marjametsässä, tuuli puissa ja lintujen äänet, askeleet sammaleisella polulla. Hetket, jolloin saa oikaista selkänsä, katsella maisemaa, olla ja huokaista.  

Pienet askareet kesämökin pihakeittiössä, veden liike rannassa, linnut ja tulisijan ratina, tuuli, työn tutut äänet. Lupa olla omissa oloissaan, ajatella ja kuunnella. 

Anna metelin olla. 

Mikään todella tärkeä ei katoa, vaikka hetkeksi sulkisi ämyrit.

Toistan tätä välillä myös itselleni. 

 

Hiljaisuus on lahja, ota se vastaan. Kiitä. 

 

 

 

 

Kaavoista koukkuun ja kutimiin eli käsityöjuttu

On kuulemma muodikasta olla kiinnostunut käsitöistä. 

Päätin kokeilla, pysynkö aallonharjalla. 

 

Kaavoista koukkuun ja kutimiin 

 

Äiti ompeli suurimman osan vaatteistani. Pula-aikana se oli välttämättömyys, mutta myös siunaus. Opin siinä vieressä, äidin työtä seuraten ja pikkuhommia kokeillen. Sain omia tehtäviä, sain kokeilla uutta ompelukonettakin. Ensimmäinen kokonaan itse tehty vaate oli valkoinen hihaton pusero. 

 

Käytimme kaavoja, sovitimme, teimme muutoksia. Usein piti jotain korjata, keskenkasvuiselle eivät valmiit kaavat sellaisenaan sopineet. Eivät ne aina sovi vieläkään. Opin ompelemaan, leikkaamaankin, yhteiset sovitushetket jatkuivat äidin kuolemaan asti. Neuleisiin emme yhdessä ehtineet perehtyä. 

Virkkaaminen ja neulominen alkoi alakoulussa, keskikoulussa jatkettiin. Lapaset ja sukat, karheasta langasta. Lapanen oli ihan näköinen, mutta päättelyvaiheessa yksi pisto oli jäänyt näkyviin lapasen oikealle puolelle! Muistan vieläkin, miten opettaja torui. 

 

Virkkuutyöt alkoivat onnistua, vaikka en löytänyt valmiita malleja. Tai ehkä juuri siksi. Mittailin vaatteita ja kaavoja, mittailin itseäni, joskus se oli hankalaa. Vertasin kaavoihin, vertasin malleihin, jotka löytyivät vaatekaapista. Koukku suihki oikean muotoisia kappaleita - epäonnistuneet on vähin äänin purettu, kun niitä on ensin äänekkäästi manailtu.

 

Neuleohjeita noudattaen syntyi kummallisia tuloksia: roikkuvia hihanistutuksia, liian lyhyitä miehustoja. Kovin monia yrityksiä en jaksanut tehdä. Kun tein vaatteita omien ideoideni mukaan, sekin työ alkoi sujua. Olen siis edennyt kaavoista koukun kautta kutimiin. 

Lukion aikaan olin kesätöissä Saksassa. Pensionaatin naiset neuloivat vapaahetkinään, pyöröpuikoilla. Puhe kulki yhtä liukkaasti kuin puikotkin. Puseroita syntyi, alhaalta ylös, ylhäältä alas. Vauhdilla ja saumattomina. 

Tässäpä idea! Karsastin työläämpiä nurjia silmukoita enkä saanut vaatteen saumoja ikinä siistin näköisiksi. Jos nurjaa olisi vain ihan vähän, eikä saumoja melkein ollenkaan, ehkä osaisin. Piti ostaa pyöröpuikot.

 

Brigitte-lehdessä oli ohje, jonka turvin aloin harjoitella.  Ylhäältä alas, kaarroke, hihat, helmaa niin pitkästi kuin lankaa riitti. Se villapaita on edelleen tallessa, enemmän nostalgian kuin tarpeen vuoksi. Brigitte ilmestyy yhä, neuleohjeita tuntuu tursuvan joka mediasta. 

Lapsen pipo, työn alla, automatkalla.

Neulojan työvälineet  

Pyöröpuikkoja, eri pituisia, eri paksuisia. Mittalevy, jolla voi tarkistaa pyöröpuikkojen koon. Joskus pitää olla ohjekokoa puolta numeroa tai numeroa isompi puikko – suljetusta neuleesta tulee tasaisempaa, mutta myös tiiviimpää. Pyöröpuikoilla voi neuloa kaikkea sitä, mitä suorilla puikoillakin, mutta ei tarvitse pelätä silmukoiden putoilevan. Suoria puikkoja minulla on enää yhdet. Sukkapuikkoja on toki useammat. 

Pyöröpuikoilla mahtuu neulomaan ahtaammassakin nurkassa, kun puikonpäät eivät huido naapureita.

 

Mittanauha on tärkeä. Työtä pitää aina välillä mitata, vaikka elämä onkin opettanut tuntemaan omat ääriviivansa. Työtä voi verrata malliin tai mallivaatteeseen. 

Aloitan neuleen mieluiten ylhäältä. Suljetun neuleen aloituskohtaan laitan tarvittaessa silmukkamerkin, omassa neulekassissani se on tavallinen hakaneula. Silmukkamerkkejä alkoi tulla vasta sitten, kun olin jo pitkällä. Hyvät hakaneulat ajavat saman asian. Virkkuukoukku on kätevä silmukoiden nostamiseen, kanavaneula toimii päättelytehtävissä. 

 

Olen tehnyt kaarrokemalleja ja raglanhihoja. Paitoja, jakkuja, kaulureita ja pipoja, välillä värkkäilen sukkia ja lapasia. 

 

Neuleohjeissa kerrotaan, millaisia (pyörö)puikkoja tarvitaan ja miten monta. Omissa töissäni on usein enemmän puikkoja kiinni kuin ohjeissa.  Kun tarpeeksi kauan harrastaa pyöröpuikoilla neulomista, niitä alkaa kertyä varastoon, vaikka ei tarvitsisikaan. Hyviä työvälineitä ei koskaan ole liikaa eivätkä ne käytössä kulu, ensimmäinen pyörökin on vielä tallella. 

Mittaan ja lasken… ja lasken vielä kerran

 

Neulominen edellyttää laskemista. Olen seiskan matemaatikko (lyhyt oppimäärä rimaa hipoen), mutta neuletöissä olen alistunut laskemiseen. Kaarrokkeita, raglanlinjojen etäisyyksiä, kuvioita, laskutehtävää riittää. 

Ihmisellä on kaksi kättä ja jalkaa ja siksi on osattava tehdä parillisia neuleen osasia: miehustan kappaleet ja hihat, sukat ja lapaset. Osien on oltava kooltaan täsmälleen samanlaisia, hihojen yhtä  pitkät ja leveät ja niin edelleen. Peilikuvina tehtävissä osioissa pitää olla yhtä monta silmukkaa oikealle ja vasemmalle. 

Helppoa? Välillä melkein työlästä, mutta välttämätöntä. Toisinaan kirjoitan lukuja muistiin… samalla tarkistan, vastaako tekeleeni neuletiheys lankakerän vyötteessä ilmoitettua.  

Omia, toisille neulojille avautuvia ja noudatettavia ohjeita en  ole oppinut kirjoittamaan. Lehtien ohjeista omaksun lähinnä periaatteita ja työtapoja, mitoitukset teen itse, ompelutyöstä saaduin opein. 

En siis ole kovin hyvä neuleohjeiden soveltaja, joten: tasapeli. 

 

Pitää olla asennetta

 

Kun oppii tekniikan, saa alkaa soveltaa sitä. Neulevaatteen mittasuhteita pitää tarkastella samalla tavalla kuin kankaasta leikattavan vaatteen muotoa, vaikka saksia ei voisikaan käyttää. 

Työ neuvoo tekijäänsä ja tekemällä oppii. 

Jokaisessa keskeneräisessä neuleessa on lanka, josta voi vetää ja purkaa ja keriä ja aloittaa uudelleen, jos työ ei tunnu onnistuvan. 

Kukaan kohtelias ihminen ei kysy, kuinka monta kertaa joku kohta on tehty, ellei lanka ole tuhraantunut tosi likaiseksi. Varovainen käy siksi työhön puhtain käsin. 

 

Isojen kappaleiden neulominen ohuesta langasta voi olla melkoinen kärsivällisyysharjoitus. Työ tuntuu tuskalta, eikä näytä etenevän ollenkaan. Televisio auttaa, nykyisten ohjelmien säestyksellä on helppo neuloa. Äänikirjat tai radio toimivat myös.

 

Joka on joskus toiminut järjestöissä, tietää, miten oleellisia ovat työjärjestyskysymykset. Ovelalla työjärjestyksellä puheenjohtaja voi halutessaan vesittää hyvänkin asian, ellei kukaan huomaa ja väitä vastaan.

 

Yhtä kriittisellä otteella pitää suhtautua kaikenlaisiin käsityöohjeisiin ja niiden työjärjestyksiin. Ne ovat suosituksia ja ehdotuksia, syytä lukea, mutta aiheellista samalla ajatella itse. Väittää vastaan ja tehdä niin kuin hyvä tulee. Harva meistä on vakiomittainen tai mallinen, mallilehden kaavakuvakin on vain hahmotelma. 

Miksi neulominen on tärkeää?

 

Jos tavoitteena ei ole oman mielen ja maun mukainen vaatekappale, ei ehkä kannata yrittää. Neulomiseen ja virkkaamiseen palaa aikaa ja hyvät materiaalit maksavat. 

Harjoituskappaleita saattaa tulla, sillä kukaan ei koskaan onnistu kaikessa. Paitsi ehkä harjoituskappaleiden purkamisessa tai piilottamisessa. 

 

On varmaan helpompaa säätää neuletyötä, kuin tehdä nopeita muutoksia omaan vartaloon. Neuletta voi kuositella, sovittaa mitat mieleisekseen. 

On vapaus valita omia värejä – sillä muotikin on vain suositus tai ehdotus, ei laki.  

 

Ja pyöröpuikkojen puolesta: mitäpä ei itseoppinut neuloja tekisi, päästäkseen eroon saumojen virittelystä! 

 

Puikotellaan!