torstai 28. helmikuuta 2019

Kalevalanpäivä, tänään



Lippu on nostettu aamulla. Illalla, ennen juhlaan lähtemistä se lasketaan. Pitäähän paikkakunnan suurmiehen kunniaksi siniristi salkoon vetää.

Kalevalanpäiväksi, suomalaisen kulttuurin päiväksi on vakiintunut helmikuun 28. Päivä, jona Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan vuonna 1835 julkaistun version tai laitoksen esipuheen. Lönnrot oli Kajaanin piirilääkäri, valmis ammattilainen, jonka kirjallinen ura oli alkamassa. 


On sensaatio, monellakin tavalla, että 32-vuotias lääkäri, torpan poika saa aikaan kansalliseepoksen. Eepos tuntuu nuoren miehen työltä – vaikka sitä kutsutaankin nimellä Vanha Kalevala. Suosittelen, raikas lukukokemus. 

Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kokosi runoja, hän astui tupiin ja pirtteihin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista. 

Esipuheessa sanotaan: 
                      Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan. 


Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. Kokonaisuus on runsaampi, ehkä kypsempi, osittain erilainen. 

Uuden Kalevalan vuoteen osui toinenkin elämän kohokohta, heinäkuussa Lönnrot solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa. 


Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme. On oikein korostaa Kalevalan merkitystä eepoksena, mutta Elias Lönnrotin elämäntyön pelkistäminen vain Kalevalaksi ei tee oikeutta laaja-alaiselle tiedemiehelle. Lönnrotin elämäntyö avaa huikean näköalan suomalaiseen hengenviljelyyn.

Kalevala antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. Tärkeää on myös se, ettei Kalevala ole jäänyt kuolleeksi kirjaksi. Kalevalan säkeistä on versonut rikas kulttuurin kudos, joka elää ja uudistuu. 


Tänä iltana juhlitaan Kalevalaa Sammatin Sampaalassa.  Juhlapuhujana on taiteilija Pekka Kainulainen, moderni samaani. Odotan mielenkiinnolla Pekan esitystä. 

Pekan Amorphis-sanoituksista julkaistu runoteos on hieno kokonaisuus – sanoja ja kuvia, tekstit ovat kirjassa sekä suomeksi että englanniksi – oiva lahjakirja ja osoitus siitä, että kalevalainen maailma on alkuvoimainen ja elävä, tässäkin ajassa. 

Hyvää Kalevalanpäivää! 

Herännenkö, heittänenkö,
Luonenko, lopettanenko
Vai vasta alottanenko? 
Viel olis sa’an sanoja, 
Tuhat virren tutkimusta, 
Joit ei laula kaikki lapset, 
Ymmärrä yhet urohot, 
Eikä vaimot varsinkana. 

Vaan ei koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen. 
Eikä laulaja hyväkän
Laula tyyni virsiänsä. 
Mont’ on muutaki muretta,
Paljo huolta huommisesta. 
Nälkä mulla näin sanovi: 
Suut’ elä kullatta kuluta, 
Pieksä kieltä penningittä, 
Laulaja laki palavi, 
Runoin kulkku kuivettuvi
Vaan ei korvan kuunteliain. 

Vaan kuitenki, kaikitenki, 
Virren laulon, laulun laiton, 
Oksat karsin, tien osasin. 
Siitä sinne tie menevi,
Rata uusi urkenevi,
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille, 
Nuorisossa nousevassa,
Polvessa ylenevässä. 
                      Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet 







keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Kahdesta todellisuudesta ja elämässä viihtymisestä


Ei kuvatkaan aina onnistu.  Löytyi kamerasta lumileikkien jälkeen. 

Olimme ottaneet suunnan Etelä-Ruotsista kohti lauttasatamaa ja Suomea. Ajeltiin kesätöistä kotiin, pienellä vanhalla autolla, harjateltta ja kuluneet makuupussit takakontissa. 
Joka toiseen tolppaan oli nastattu juliste: Rösta på Gösta! Siitä tuli lopputaipaleen lällätys: rösta på gösta, rösta på gösta, rösta på gösta! 
Myöhemmin oivalsin, että kyseessä oli Gösta Bohman, ruotsalainen poliitikko. Pohjoisempana oli tolppiin nastattu muitakin kasvoja, mutta ei samalla tavalla rytmikkäitä riimejä. Autolautalla pääsimme eroon vaaleista. 

Sammatin jääkaruselli  10.2.2019  Toimi ja pyöri. 
Vaalit lähestyvät. Sen jälkeen, kun liityttiin Euroopan Unioniin, on tuntunut, että melkein aina on joku valinta menossa. Tai sitten: vaalit osuvat paremmin tajuntaan kuin nuorempana. 

Todellisuuksia on kaksi. Tavallinen arkinen Suomi ja poliitikkojen Minä-minä-minä -maa. Minä-minä-minä -maan kaikki asukkaat tulevat näkyviin, kun ehdokaslistoja asetetaan. Nekin, jotka ovat piilossa vaalien välissä. Minä teen, minä lupaan, minä hoidan, minä, minä, minä ja juu, meidän puolue. Puolueiden välillä on hämmentävän vähän eroja, niitä ei aina huomaa, kun jokainen ehdokas aloittaa vähintäänkin joka toisen repliikkinsä yksikön ensimmäisellä persoonalla. Minä. 

Minä-minä-minä -maalaisten laariin sataa mannaa, kun huolestutaan vanhusten hoidosta, veroista, maksuista, ravistuvista rautateistä, silloista, tunneleista, metsänhakkuista, mistä vaan. Voi röyhistää rintaa ja kertoa, että kyllä minä. Arvatkaa, mikä on meidän puolueen lempisana, oikein, minä. Minä minä minä. 

Ja sitten, jossain taka-alalla on kansa, joka kaiken tämän lystin maksaa. Kansa, jonka varoja poltetaan surutta erilaisiin hankkeisiin ja haaveisiin. Se on toinen, arkisempi todellisuus.

Kansa maksaa, poliitikot eivät maksa. Eivät aina edes kampanjoitaan. Eivätkä aina edes kunnolla erotu toisistaan, vaikka pyrky on melkoinen. 

Niin että jos oikeasti vieläkin haluat, että kirjoittaisin poliittisen kiistakirjoituksen…  Ei onnistu, ei edes nukkuvien puolueelle, vaikka se kaikkein suurin ryhmä taitaa ollakin. 

Pieni moottori saa ison jäälautan pyörimään.
Politiikka ei ole ainoa laji, jonka kanssa on ollut vastatuulta. 
Lupaavan oloinen työ ei edennyt niin kuin piti. Lopulta annoin periksi ja luovutin, erosimme asiallisissa väleissä. Se lienee kohtuullinen tulos. 
Mietin, olenko ainoa. Ehkä en, sillä jokainen tilanne on ainutkertainen ja se, että aina ei suju, ei todista mitään muuta kuin sen, että aina ei suju. 

Jos putkiremontti voi olla hankala aikataulutettava ja valvottava, mitä sitten on luova työ, jossa operoidaan tiedolla, taidolla ja tunteella. Ennen kaikkea, tunteella. 
Jos kemiat eivät sovi yhteen, ne eivät sovi. On reaktioita, jotka päättyvät räjähdyksiin, on myös niitä, joiden tuloksena on vain alistunutta, vaimeaa sihinää.

Kirmusjärven jäältä. Jääkaruselli on Janne Käpylehdon keksintö. Se toimii.
Kirsti Paakkanen täytti 90 vuotta ja uudistaa lehtien mukaan kotiaan. Onneksi olkoon. 
Olin kauan sitten tapahtumassa, johon oli saatu puhujaksi Kirsti Paakkanen. En edes muista, elettiinkö Womenan vai Marimekon aikaa. Se, mikä jäi ruotoon, olivat hänen sanansa siitä, että työpaikka ei ole lepokoti, jossa pitää aina viihtyä ja että työssä ei aina tarvitse olla kivaa. 

Mietin välillä, onko toisen ihmisen työ enää ollenkaan pyhää ja kunnioitettavaa. Osataanko ammattitaitoa arvostaa ja antaa työrauha? Osaavatko ne, joilla vastuu on, käyttäytyä vastuunsa edellyttämällä tavalla? Hoitaa heille uskottuja resursseja järkevästi. Esimerkiksi politiikassa.  

Jossittelua ja selittelyä. Ei aina voi olla kivaa. 

Jutun kuvina otoksia Janne Käpylehdon Sammartin Kirmusjärvelle rakentamasta jääkarusellista. Jääkaruselli on ajankohtainen juuri nyt, vaikka loskakeli estikin maailmanennätyksen tekemisen. Kalevalan 170-vuotispäivän kunniaksi.