lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kyllä, kyllä he kaikki pelastuivat


Siis oikeasti. Menkää katsomaan, he esittävät sitä vielä. Ja suosittelen todellakintodellakin lämpimästi, että myös menette. Miten kaikki tapahtui, lienee monelle tuttua. Miten näytelmä esitettiin, kuinka esiintyjät selvisivät, se on uutta, tärkeää ja oleellista. 

Vaahterateatteri, Sammatin ylpeys, esittää Lohjalla, Puu-Anttilan tiloissa Agatha Christien näytelmäsovituksen kirjasta EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT.  Joku ehkä muistaa saman tarinan nimellä Kymmenen pientä *******poikaa. 

Näytelmässä eletään toista maailmansotaa edeltävää aikaa, autiossa talossa yksinäisellä saarella, Iso-Britannian rannikolla. Myrsky riehuu ja katkaisee välillä alun perinkin vähäiset yhteydet mantereeseen ja muihin ihmisiin.


Saarelle on kutsuttu joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joilla kaikilla on jokin rikos tunnollaan. Kun vieraat ovat koolla, harkittu kosto alkaa toteutua ja vieraiden joukko pienenee, parin vuorokauden mittaisen oleskelun aikana kaikki kuolevat, jokainen omalla tavallaan. 

Tarinan juoni on klassinen ja monelle tuttu. Se on julkaistu kirjana, siitä on sovitettu näytelmiä ja elokuvia. Vaahterateatterin esitystä katsoessa alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten he sen tekevät, kuinka he osaavatkin, kuinka tarina etenee. Kokemus on häkellyttävä. 

Kaksi ja puoli tuntia repliikkien tykitystä, puhetta, tunteita laidasta laitaan, vaativa rasti ammattilaisellekin. Vaahterateatteri osaa ja onnistuu. Yksikään suoritus ei petä, suurimman vaikutuksen minuun teki Minna Pitkosen intensiivinen läsnäolo. Miesten joukosta erottuivat Seppo Lehtelä ja Jaakko Kivistö – ja Joni Pitkonen. 

Minna Pitkonen, kuva vuodelta 2016.
Joni Pitkonen, keväällä 2016.
Puu-Anttila on rakennettu kouluksi, kouluna ja oppilaitoksena se on pitkään toiminut. Itse en ole koskaan sitä käynyt ja olen taloon tutustunutkin vasta viime aikoina. Rakennus on ulkoa vaatimaton, melkein ankea, sisätilat ovat tunnelmalliset ja valoisat. Vanha koulun voimistelu- tai juhlasali näyttämöineen on oivallinen paikka yhden huoneen näytelmälle. Valot, pimennykset, kaikki toimi näyttämöllä, herraskaisen talon olohuoneessa. 

Toivottavasti Puu-Anttila myös säilyy. Tuskin missään kaupungissa on liikaa tilaa luovalle toiminnalle, näiden seinien sisällä on paljon taidetta.

Eeva Joenpelto kuvasi entistä Lohjaa kirjassaan Vetää kaikista ovista. Eeva Joenpelto, jonka koulu Puu-Anttila oli. Silloinkin, jo silloin, kaupunki oli talo, jossa tuntui vetävän kaikista suunnista – vai oliko kyseessä ennustus? Kirjailija tiesi, ettei modernin ajan puhuri asettuisi, yltyisi mieluumminkin. 

Vanhat talot ovat aarteita, joiden arvoa ei aina huomata ennen kuin ne on ehditty jyrätä maan tasalle… Manhattan-kompleksi näyttää vaivaavan monia kaupunkeja.  Ihmisenkokoisen mittakaavan tilalle kaavoitetaan yhä korkeampia kolosseja – jos ennen on ollut vetoista, nyt viima vonkuu elementtitalojen välisissä kuiluissa. Kaupungin ilme katoaa, jää toisarvoiseksi, kun betoni valtaa alaa ja rakennusmaata.  Paikan persoonallisuus ei säily, ellei sitä varjella ja vaalita, painakaa mieleenne.   



Myönnän, että olin näytelmän suhteen ennakkoluuloinen. Tiesin, että Vaahterateatteri on osaava ja pätevä, mutta tekstin suhteen minulla oli epäilyksiä. 

Olen kauan sitten nähnyt tämän – tai Christien toisen menestysnäytelmän, Hiirenloukun – en muista enää tarkasti kumman, siitä on niin kauan. Mieleeni on jäänyt takelteleva esitys, jonka tapahtumapaikkana oli hämärä kartano. 

Näytelmän suomennos oli lähinnä jonkinlainen konekäännös ja sellaisena uskomattoman kömpelö. Englantia suomalaisin sanoin: sanajärjestykset, puheenparret, käsitteet kuulostivat kankeilta eivätkä ammattinäyttelijät päässeet täysillä eläytymään, koska palikkatyylin repliikit tuntuivat syövän kaiken energian. Katsoja ei tule teatteriin arvioimaan tekstiä, vaan eläytymään, kokemaan tarinan. Kaikki, mikä on kokemuksen tiellä, on turhaa. 

Edellisestä Christie-kokemuksesta on aikaa ja itse olen monen englantilaisen sarjan ja elokuvan verran vanhempi. Olen nähnyt näinä vuosina paljon ja vielä enemmän kuvauksia brittiläisestä elämäntyylistä – tai oikeammin, siitä kertovia esityksiä. Olen ihaillut televisiosarjoja, joissa jokainen yksityiskohta on kohdallaan, huolella toteutettu. 


Vaahterateatteri yllätti, todella positiivisesti. ote piti loppuun asti.  Teksti sujui, hyvällä elävällä suomenkielellä. Replikointi oli ajoittain kuin miekkailua, melkein liian nopeaa, jotta sanoja tavoittaisi, niin vauhdikasta, että vastustaja hiljeni. Sitten tyyntä, pelon lamauttamaa puhetta, taidokkaita siirtymiä rytmistä toiseen. Suomennos oli luonteva, huomio kiintyi tapahtumiin, juoni vei mukanaan. 

Jokainen hahmo näytti oman roolihenkilönsä kuoleman. Oli helpotus todeta, että kaikki näyttelijät nousivat kuolleista loppukumarrusten alkaessa. Vaahterateatterin ensemble on loistava! Huikea! Hieno! Bravo! 

Mitä muuta voisikaan odottaa sammattilaiselta teatterilta: Lönnrotin luoma hyvän äidinkielen perinne velvoittaa. 
Käykää katsomassa. 
Vielä ehtii. 

En löytänyt ruusuja kiitoskukiksi, kai nämä kelpaavat?

Kotoutuminen edelleen vaiheessa?


Kun ensimmäisen kerran tulimme tänne radanvarteen – kosken halkomasta kaupungista – ensimmäinen rakennus, jonka olemassaoloon jollakin tavalla havahduin, oli puoliksi palanut puukoulu. Mustuneen puun äänetön huuto. 
Runneltu talovanhus seisoi sijoillaan kauan, kunnes sen tilalle nousi kerrostalotiheikkö. 

Me emme tulleet jäädäksemme, muutaman vuoden jakso, ehkä. 
Olin jättänyt mukavan työpaikan, luvannut painokkaasti, että tulisin raapimaan ovea, kunhan ensin.
Talouden suhdanteet muuttivat elämää ja
jonakin päivänä tajusimme, että olimme jääneet radan varteen.
Eipä sitä ovea, jota olisin halunnut raapia, enää olisi ollutkaan. Suhdanteet, sielläkin.
Oli alettava kotoutua. 


Toisinaan tuntuu, että kotoutuminen on edelleen vaiheessa. 
Johtuuko se kaupungista vai minusta? 

Aikaa sitten edesmennyt esimieheni, siellä kosken halkomassa kaupungissa, kärsi ongelmasta. Ongelmansa vuoksi hän osasi suunnistaa kotikaupungissaan erehtymättä, viinakauppojen mukaan. Se on lähellä sitä ja sitä Alkoa. Jos tiesit Alkot, osasit hänen neuvoillaan perille.

Alkoja täällä ei ole kuin yksi, eikä siitä ole maamerkiksi. 
Täällä kanta-asukkaat suunnistavat purettujen talojen avulla. Siellä, missä ennen oli. Siellä, mistä purettiin se ja se. Palaneen talon paikalla. Siinä, missä oli vielä vähän aikaa sitten. Taloista puhutaan niillä nimillä, jotka joskus on ollut, etkä löydä niitä mistään kartasta. 
Ei tarvitse kuin tuntea historia, niin osaa helposti perille.  
Maisema muuttuu niin, ettei kanta-asukaskaan aina pysy vauhdissa. 
Kaupunkia rakennetaan, talot nousevat korkeuteen, väylät kasvavat tuulitunneleiksi. 
Vetää, kaikista suunnista.
Läpikulkupaikka?


Olenko ainoa, joka on kauan vierastanut ja kotoutuu hitaasti? 
Tässä kaupungissa moni on käymässä, lähtee, kunhan saa uran valmiiksi, elämän kuntoon, asunnon maksettua, työt tehtyä. Tuttavia ei enää näe kaupungilla, ovat muuttaneet jonnekin, jonka nimi on kotipaikka tai maalla tai kaupungissa tai juurilla. 

Minulla on toisen polven ystäviä. Sellaisia, joiden vanhemmat jo olivat vanhempieni ystäviä, kotona maalla, siellä. Täällä kaikki ovat ensimmäistä aaltoa. 

Kaupunki elää. Vanhat talot puretaan pois, tehdään uutta tilalle, luodaan uutta väliaikaista, puretaan aikanaan ja tuhotaan, uusitaan. Jatkuva liike, joka ei kunnioita pysyvyyttä.  Kiire, kiire, kiire, ei ehditä pysähtyä, pitää päteä, ei ehdi.


Onhan tässä puolensa: tuulenpieksämä kapea keskusta, kompakti ydin, palvelut tiiviissä pinossa, helppo kävellä kylän ydinosa päästä päähän. Keskusta laajenee, kaupat ja palvelut muuttavat korttelista toiseen. Silloin, kun tulimme tänne, oli monta lastenpukimoa ja lelukauppaa. Nyt niitä on enää vain muutama. 

Kun kaupunkia taas kerran rakennetaan uusiksi, asuntoja tulee lisää. Tyhjiksi jääneisiin liiketiloihin syntyy sisustusliikkeitä, niiden tarkoitus on varmaan auttaa uusia tulijoita kotoutumaan. Ehkä se muodikkailla verhoilla ja koristeilla onnistuukin? Tulevatko lelut ja vauvatarvikkeet seuraavassa aallossa takaisin? 

Asemalta pääsee usein ja nopeasti isompaan kaupunkiin. 
Mutta mikä paikka se on, joka hyvä vain siksi, että sieltä pääsee pois?  
Jos talosta pääsee ulos, ei se ole uutinen.
Jos olisi päinvastoin, se voisi olla. 

Olen ehkä alkanut kotoutua. 
Taidemuseo on hyvä. Kirjasto erinomainen.
Ja puistonpenkkiin on sentään töherretty love. 



perjantai 22. maaliskuuta 2019

Vanhaa, arvokasta



Kun mestari kaataa puun, veistää hirren ja rakentaa talon, lopputulos on sykähdyttävä. Kauniisti veistetty hirsi, kirveen jälki puun pinnalla, oksankohdista esiin tullut pihka, säiden ja ajan tuoma patina. 
Kuvaan usein vanhoja hirsiseiniä, kuluneita, aikaa nähneitä, taideteoksia. Kohtaan menneiden sukupolvien työnjäljen, yksilöllisen ja kauniin. 
Vanhan talon jokainen osa on ollut jonkun ihmisen tekemä. Hirressä voi olla puumerkki, muistissa perimätieto: tämän teki maankuulu rakentaja. 
Kohtaan ammoin ahertaneen mestarin hänen työnsä jäljessä.


Katselen elämää, jatkuvuutta. 
Joskus näkee saman perheen eri sukupolvia. On kiinnostavaa nähdä, kuinka kasvojen piirteet, liikkumisen tapa, eleet ja ilmeet toistuvat. Variaatioita on lukemattomia ja silti, yhdennäköisyyden voi tunnistaa. 
Taiteilija jatkaa edeltäjänsä työtä, poimii värejä ja muotoja. Perinteen päälle rakentuu uusi, josta hiljaa tarkastellen avautuu kerroksellisuutta, syvyyttä.

Vanha pellavainen pyyhe on nimikoitu, ohueksi hiutunut, ehkä omin käsin kangaspuissa kudottu. En enää vie pyyhettä keittiöön, en kuivaa sillä kristalleja, en käyttäisi keittiöliinana. 
Nimikirjaimet viittaavat tyttönimeen, vaatimattomaan lapsuudenkotiin, ensimmäiseen omaan kotiin. Nyt on minun vuoroni pestä ja ripustaa kuivumaan. 



Arki on ollut taidetta, huolella niukoista aineksista rakennettua ja vaalittua. Esineitä, jotka ovat olleet aina. 

Kohtaan tutut, jo poisnukkuneet heidän käsiensä kosketuksessa, siinä, mitä he ovat tehneet. 
Kuluneen kankaan rakenne erottuu valoa vasten läpikuultavana, säännöllisenä. Osaisinpa tehdä siitä jotain kaunista ja kunnioittavaa. 

Vanhempani ja isovanhempani ovat jo poissa. Vien kynttilän haudalle, samalla kiitän mielessäni tuttua seurakuntamestaria siitä, että jokainen käytävä kirkkomaalla on huolellisesti aurattu.



Nämä arjen osaajat, elämän ylläpitäjät, arvokkaat ihmiset. Osasinko olla oikein, pitää huolta, arvostaa? Osaanko olla tuttujen iäkkäiden ihmisten lähellä, puhua, kuunnella, auttaa? Joka aamu näen, kuinka naapuritaloon syttyvät valot, siellä he touhuavat, keittiössään, puhuvat ja juovat kahvit. Valot loistavat, kaikki on hyvin. 

Puhutaan vanhusten elämästä ja olemisesta. Ei kai se niin vaikeaa voi olla. Pitää osata arvostaa ja tukea. Pitää uskaltaa antaa, omasta sielustaan, jakaa. Ottaa vastaan elämän kokemus ja muistojen rikkaus. Kuunnella.  

Lopetetaan puhuminen, pseudopuuhastelu, unohdetaan byrokratia ja aletaan pitää huolta. Arkea se vain on, hyvää työtä. 
Patinaa meihin kaikkiin kertyy, jonakin päivänä aika alkaa näkyä jokaisessa, minussakin, sinussakin. Elämän laki, luonnollinen kulku. 
Ollaan olemassa, yhdessä.



Julkaistu aikaisemmin Keravan seurakunnan Usko Ilona -blogissa. 

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Ei se minulta pois ole


Jokainen aika kirjoittaa oman tarinansa. Eikä aika itsestään kirjoittaudu, ihminen siihen tarvitaan. Mitä useampi kirjoittaa, sitä runsaampi tarinasta tulee. 

Jokainen kirjoittaja kirjoittaa omasta itsestään. Samalla jokainen peilaa tekstissään omaa käsitystään toisista ihmisistä. Vaikeinta on silloin, kun vastaanottajat ovat kasvoton, heterogeeninen massa, suuri yleisö. Perustiedot vaihtelevat, mutta vielä enemmän on vaihtelua siinä, mikä oikeasti kiinnostaa. 
Luuleksä, etten mä tota tietäis? Ei vois vvvvvv vähempää kiinnostaa? Mitä sä tota samaa aina jauhat? Pidäksä mua ihan tyhmänä vai? 



Kun kohderyhmällä on profiili, sillä on myös kasvot ja sielu. Kotiseutuväki osaa arvostaa tarinoita vanhoista ajoista ja tavoista, hallitsee perustiedot paikkakunnan historiasta ja merkkihenkilöistä. Näin tiedän ja saatan sisäpiiripöhinässäni kirjoittaa niin, että aiheeseen vasta perehtyvä tuntee olonsa epävarmaksi, kun ei ymmärrä. 

Kohderyhmän profiili voi olla myös ansa. Ihmiset ovat perusluonteeltaan monitahoisia ja särmikkäitä.  Meillä maallikoilla on oma mielikuvamme seurakuntaväestä, siitä, mitä se tietää entuudestaan ja mitä se hyväksyy. Hei baby, ei niillä kaikilla ole nutturaa! Hei, ne tietävät paljon myös muusta kuin vain omasta jutustaan! 

Ai sinä kirjoitat siitä? Tiedätkö, sekin kirjoittaa…  En tiennyt, mutta tiedän, etteivät meidän näkemyksemme voi kaikessa olla yhteneviä. 


Koulussa olin joskus ihan hukassa vieraskielisten sanojen kanssa. Ruotsin ingenjör suomentui kokeeseen ensin tyhjäntoimittajaksi, kunnes tunnin lopussa tajusin, että kyseessä on insinööri ja niin koepaperi joutui ankaran kumittamisen kohteeksi, suttua tuli, onneksi ei reikiä. Nyt naurattaa ja uskaltaa jo kertoa, silloin ei huvittanut, nolotti kamalasti.  

Tarkista, tarkista vielä kerran ja lue vielä huomenna tai tunnin kuluttua uudelleen ja lähetä vasta sitten. Ja siltikin voi tulla pieniä tai isoja vihreitä. Insinöörit voivat olla tässä parhaita kumppaneita, tarkkoja tarkastajia. 

Jos joku aihe on tärkeä ja polttavan kiinnostava, ei ole mitään takarajaa sille, kuinka paljon tietoa aiheesta haluaa omaksua. Asiantuntija osaa lukea kriittisesti ja suodattaa epäoleellisen, mutta myös oppia uutta. 


Pitääkö aina olla positiivinen, todistaa rakkautta? Kannustuksella ja positiivisuudella saa enemmän aikaan kuin ankaralla moitteella, mutta kyllä epäkohtiinkin saa ja pitää kiinnittää huomiota. Rakentavasti, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. Karstat rikki räjäyttämällä, ellei muu auta. 

Ja kun yhä useampi kirjoittaa ja kun yhä useammalla on joku julkaisukanava käytössään – niin kuin minulla juuri nyt tämä blogi, eikö se ole hyvä asia. 
Sensuuri ei johda mihinkään, moniäänisyys on rikkautta. Yhä useampi saa ajatuksensa kuuluviin. Asiat kerrotaan eri käsialoilla, eri näkökulmista. On vain luotettava omaan kirjoittamiseensa ja ääneensä ja annettava tilaa toisillekin. 

Ei se minulta pois ole, se on rikkautta. 



Jutun otsikkokuvassa Kansallismuseon uhrikivi, muut otokset Anu Pentikin keramiikkatöistä Taidehallissa 2017 ja Posion Pentikmäellä. 

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Wardin keltainen ja kaikki muut värit


Rafael Wardin Kultaranta-sarjaa 

Aloitan kierrokseni yläkerrasta. En tiedä, mikä on oikea tapa, minulle taitaa olla luontevinta tämä, eteneminen kakkoskerroksesta kohti pohjakerroksen saleja. 

Katson taidetta, jään kiinni väreihin. Nainen on asettunut istumaan, neule käsissään. Ei neuletta, ei sen yksityiskohtia, vain naisen hahmo ja hahmoa hellivä Rafael Wardin keltainen. On hyvä lähteä liikkeelle Wardin heleistä väreistä. Taiteilijan katse tavoittaa puutarhan raikkaat sävyt, kesän ja Kultarannan. 

Neulova nainen, Rafael Wardin väreissä

Samalla tavalla lempeä värimaailma tulee uudelleen vastaan pohjakerroksessa, Göran Augustsonin abstrakteissa maalauksissa. Syyskaupunki, Jazzmuusikko – jokaisella teoksella on nimi, joka antaa viitteen tulkinnasta. Voisiko sen tulkita toisinkin? Mitä taiteilija siitä ajattelisi? 

Göran Augustson, syksyinen kaupunki 
Nainen imettää, tukee lapsen asentoa, keskittyy. Katson kuvaa, jään kiinni aiheeseen. Naisen otteessa on hellyyttä, äidillistä varmuutta. Noin meitä suuria ikäluokkia hoivattiin. Samanlainen hieman sisäänpäin kääntyneen ilmeen voi yhä uudelleen nähdä nuoren äidin kasvoilla, kun pieni ihminen tyyntyy nauttimaan läheisyydestä ja kasvulleen välttämättömästä ateriasta. Veikko Vionojan harmoniaa. 

Veikko Vionojan kuvaus äitiydestä
Katson oksia, niiden muodostamia kuvioita, katson värejä. Puista on esillä monta komeaa muotokuvaa, hongat miellyttävät eniten. Inari Krohnin honkapuu, samanlainen kuin petäjä lapsuudenikkunani takana. Katselin sitä usein, ennen unta. Yhä edelleen viihdyn paikoissa, joissa voin katsella puita ikkunani takana. Niiden ryhtiä, värejä, tuulen vaihtelevaa liikettä oksissa. 


Inari Krohn, puiden muotokuvia
Keravan taidemuseossa, Sinkassa on toukokuun alkuun asti esillä Rolando ja Siv Pieraccinin taidekokoelmaan kuuluvia teoksia. Kokoelma on laaja, 1600 grafiikanlehteä, maalauksia, piirroksia ja luonnoksia. Voi vain toivoa, että niitä esiteltäisiin tulevaisuudessa lisää. Keravan taidemuseo on saanut uskomattoman aarteen. 

Kaskipuron kuvaaminen epäonnistuu, kuvaaja tuppautuu mukaan. 

Grafiikka mielletään mustavalkoiseksi, jyrkkien kontrastien taiteeksi. Pelkistyneimmillään se sitä onkin – näyttelyn alussa, keskikerroksen pienessä kabinetissa on kokoelma Pentti Kaskipuron töitä, myös tuttuja sipuleita. Kaskipuro on mestari, mutta myös mestareiden opettaja, monet näyttelyn taiteilijoista ovat saaneet häneltä perusoppinsa. 

Elina Luukanen ja Alvar Aallon hieno Paimion parantola

Hannu Hyrskeen muotokuvia - nämä pitää nähdä, ei kuvata.

Taiteilija kohtaa toisen taiteilijan – eri tasoilla. Kaskipuro kohtaa oppilaansa, oppilaat mestarinsa. Elina Luukanen kuvaa Alvar Aallon elävää viivaa Paimion parantolan rakenteissa, Hannu Hyrskeen muotokuvat tuovat mieleen muistumia vanhojen mestareiden töistä. Inari Krohn kuvaa maisemaa, vanhojen mestareiden rakentamaa. 

Marjatta Hanhijoki 

Taiteilija kohtaa maiseman – Vionojan grafiikanledillä oleva esineiden levollisuus jatkuu Marjatta Hanhijoen hailuotolaisten ihmisten kuvissa, rauhallisissa, hetkeen pysähtyneissä. Joku poseeraa istuen, toinen on työntänyt kädet hiuksiinsa, kuin unohtuneena ajatuksiin ja tullut samalla kuvatuksi. Akvarellien, sisäkuvien, värit kertovat hiljaisesta kesäpäivästä, pysähtyneestä hetkestä, jolloin ainoa liike on pölyhiukkasten leijailu valojuovassa. 

Värikäs sarja Paul Osipowin grafiikkaa 
Taiteilija kohtaa värin: tätäkin on grafiikka. Paul Osipowin voimavärejä, Lars-Gunnar Nordströmin tarkkaan piirrettyjä, täsmällisiä pintoja. Jännitteitä, kontrasteja. 

Lars-Gunnar Nordström - ei ehkä ihan kaikkein tutuin käsiala

Paul Osipowin Ruotsalainen sarja palaa mustavalkoiseen, näyttää aiheella leikittelyn ja kokeilun. Tätä kokonaisuutta ei soisi pilkottavan osiin, ei ainakaan lähiöyksiön mittasuhteisiin. 


Alakerran saleissa viihtyvät Esa Riipan esineet, tutut, satumaiset, maisemaan asettuneet, melkein elävät. Vanhan maitokannun kuviot sulautuvat syyslehtiin. Kosketuksista, tuhansista pesuista hiutuneet kuviot, väsyneet niin kuin maahan pudonnut, loppuun palvellut vehreys. 

Esa Riipan maitokannu
Raimo Kanervan töissä on tutut aiheet, kukat, linnut, luonto, joka yllättää urbaanin. Onko siitä jo noin kauan, kun mestari lähti? 

Raimo Kanerva, tamperelainen mestari
Näyttely päättyy minun osaltani Juhana Blomstedtin ankaraan, tinkimättömään modernismiin. Jyrkkiin rajauksiin, hallittuihin muotoihin, kuviin, joista kaikki ylimääräinen on jäänyt pois. 


Hieno kokonaisuus, Keravan taidemuseo Sinkassa. Avoinna toukokuun alkuun. 
Muistan joskus miettineeni, miksi taidemuseo muutti Savion vanhan kumitehtaan varastohalleista keskelle kaupunkia. Olisiko Saviolla ollut enemmän tilaa? Ehkä, mutta hienosti tämäkin tila toimii. Ajankohtaisen, elävän museon paikka on keskellä kaupunkia, siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat. 

Musiikkia taiteelle ja taiteesta
Onko kaupunki viidakko? Ei ehkä pieni, urbaaniksi kurottava radanvarsikaupunki. Mutta viidakkokin on kaupungissa, Juhani Linnovaaran luomana. Viidakossa elelee punainen käärme tai mato, utelias, humoristinen. 

Käykää vaikka katsomassa. 



lauantai 2. maaliskuuta 2019

Talvi, joko se nyt oli?


Otetaan yksi kupillinen kiehuvan kuumaa vettä ja aivan tavallinen pakkaspäivä. Mitä kuumempaa vesi ja mitä kylmempää pakkanen, sitä parempi. Kannetaan kuppi pihalle ja heitetään vesi ilmaan. Tuloksena on höyrypilvi, joka hitaasti laskeutuu ja vähitellen palaa entiseen olomuotoonsa, mikä se sitten onkaan ollut. Kokeen voi toistaa niin monta kertaa kuin haluaa. Siis jos ilma on riittävän kylmä. Ei siitä niin kauan ole, kun vielä oli…

Pakkanen, talvi, missä sinä luuraat? 


Kävimme etsimässä talvea Lapistakin, siellä sitä oli jonkin verran enemmän jäljellä. Lumen niukkuutta valittelivat, puoli metriä on metrisiin hankiin tottuneelle vähän. Puoli metriä on ollut vaihteleviin lumioloihin tottuneessa etelässä paljon. 

Lumen määrä on siis suhteellisen suhteellinen käsite. Latujen rakentaja manailee materiaalin puutetta, jyrkät laskut on ollut tapana loiventaa sopivalla lumikerroksella, nyt se ei aina ole onnistunut. 


Järvet ovat jäätyneet koko maassa, mutta melkein kaikkialla varoitellaan pilkkimiehiä ja muita jääurheilijoita siitä, että teräsjään päällä voi olla kerros vettä tai sohjoa. Vettä siis molemmin puolin jääkantta – kuulostaa epävarmalta. Pohjoisesta etelään ajaessa huomasi, miten järvien pinnat – elleivät ihan lainehtineet, niin kuitenkin, olivat veden peittämiä. 


Rinneravintolassa odotellaan toiveikkaina kevätkelejä. 

Etelän hanget ovat huvenneet vauhdilla. Niiden alla vaanii liukas jäinen kaljama, joka auringon lämmittäessä pintaa syö kaiken päivän aikana ripotellun hiekoitushiekan sisäänsä. Älkää ihmetelkö, että mummi töpöttelee pienin askelin. Lapin lumisilla teillä saattoi askeltaa hieman rennommin. 


Aurinko lämmittää ja olen jo kuivannut kesään ensimmäisen lakanapyykin ulkosalla. Ihan sataprosenttisen kuivaa en saanut, mutta sataprosenttisen raikasta. Kevättuuli osaa asiansa. 

Kevät hiipii maisemaan, sulattaa pälviä ja pyyhkii lumet puiden oksilta. Talvi tulee varmaan vielä takaisin, mutta onko se takatalvi vai talvisen sään ryhtiliike? 
Kevät, siihen on alettava asennoitua…