Saapasjalkaiset kesämetsässä

Taas ne olivat liikkeellä, isot ja ne pienemmät. Pienet saappaat vilistivät polulla, joka oli jo tullut vähän tutummaksi. Saappaatkin olivat talven jälkeen hiukan kasvaneet.

Peura, jonka jäljet olivat painuneet lumeen, asui edelleen samoissa maisemissa. Tällä kertaa ei nähty jälkiä, mutta kerran huomattiin ruskean turkin vilahdus puiden lomassa, kun arka naapuri säikkyi tulijoita.

Kalliolla jäkälä oli kuivaa ja kovaa, se rahisi saappaan alla. Oli ollut monta tuulista päivää ja puista pudonneet kuivat oksat rapsahtelivat askelissa. Vanhan hongan alimmat oksat olivat jo harmaat ja kyhmyräiset: jonakin tuulisena päivänä sen olisi luovuttava niistä. Hongan ylimmät oksat olivat vihreät ja ne tavoittivat taivasta ja valkoisia pilviä.

Pieni kulkija otti repustaan juomapullon ja istui kivelle nauttimaan metsän ja lintujen äänistä.

Vaikka metsä oli paikoin tiheä ja vihreä, auringon säteet löysivät tien latvojen lomasta ja mustikanvarvut nauttivat kirkkaasta valosta.

Korkeammalla mäellä, suuren hongan juurella kukki puolukka. Pikkuiselle se oli lupaus syysretkestä: mustikat ja puolukat maistuvat makoisalta suoraan mättäältä suuhun poimittuina.

Kotimatkalla ehdittiin vielä ihmetellä isoa muurahaispesää. Metsän pienet ahertajat olivat täydessä työn touhussa, kun saapasjalkaiset lähtivät kotiin.

Saapasjalkaiset

Ensin tulivat isot, sitten toiset isot.

Hetken kuluttua saapuivat ihan pikkuiset, punaisten kumisaappaiden jäljet ja niiden rinnalla vähän isommat.

Kuljettiin kevätmetsän viimeisillä lumilämpäreilla ja pälvissä ja jälkiä tuli koko ajan lisää. Oli niitä joku tehnyt jo aikaisemminkin: tuossa oli kauris pomppinut, ihan hiljan, ja tuolla oli peuran jälkiä. Pupukin oli seikkaillut kevätmetsässä, mutta kaikkien pupua kevyempien otusten jäljet eivät olleet kinoksen karheaan pintaan enää painuneet.

Kun saapasjalkaisten vierailu oli ohi, metsänväki huokasi helpotuksesta, ehkä joku kävi nuuhkaisemassa jälkiä ja elämä suurten kuusien ja käkkyräoksaisten honkien katveessa jatkui vakaalla tavallaan. Jälkiä suli näkyviin, kun lämpö sai lumen hupenemaan, lumella vanhoissa jäljissä talven koko historia. Ei niissä mitään uutta ollut.

Metsässä, kevätlumella, varjopaikoissa jäljet säilyvät muutaman päivän, sitten aurinko sulattaa lumen ja vesi virtaa pieninä puroina pois. Sammaleet ahmivat kevään kosteutta sisäänsä, metsän vihreä matto litisee ja joustaa pienen saappaan alla.

Me jätämme jälkiä elämään. Askelilla, kosketuksella, katseella. Eniten sanoilla. Huonosti sanotut lauseet ja tökerösti ajatellut huomautukset jäävät mieleen eikä niitä jälkiä pyyhitä pois, ei, vaikka lumi sulaisi ja sataisi uudelleen.

Kaksi asiaa on tärkeää. Ensiksi: puhua niin, ettei loukkaa toista. Toiseksi: kuunnella niin, ettei kaikista huonosti tavoitelluista sanoista närkästy ja ota itseensä.

Sanoja voi punnita tarkasti ja sanomisensa muotoilla niin, että toinen jaksaa kuunnella raivostumatta. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta eri mieltä voi olla viisaastikin.

Elämä jättää meihin jälkiä. Pieniä kertomuksia metsäretkistä, auringosta, puron solinasta, siitä äänestä, joka kuuluu, kun kuiva oksa rasahtaa poikki. 

Jos on pienet saappaat, niistä jäljistä kasvaa iso kuva maailmasta ja luonnosta. Jos on jo isot saappaat, ne jäljet palauttavat sydämeen jotain oikeaa.

Niin kuin hyvät sanat.