Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. lokakuuta 2020

Suru on arkea

 


Kun olin hoitanut asiat sairaalassa ja hautaustoimistossa, soitin kotiseurakunnan suntiolle ja aloitin projektin. Puolentoista päivän jälkeen olin selvittänyt kaiken oleelliseen isän siunaustilaisuuteen liittyvän. Varannut kirkon ja seurakuntatalon, varannut tarjoilut.

 Isä-Jaakon ja kanttorin kanssa oli käyty alustavat keskustelut.

 Ilmoitukset ja nekrologi mielessä alustavasti luonnosteltu. 

Toteutusta vaille valmis projekti. 

Niin paljon hoidettavaa, ettei suruun ehtisi upota kovin syvälle, vielä. 

Sekin aika kyllä tulisi. 


 

Kohta tästä kaikesta on kohta kymmenen vuotta. Suru on asettunut omalle paikalleen sielun pohjalle, se nousee esiin aina välillä. Arjen keskellä. Surusta on tullut voimavara. 

 

Isän viimeisinä aikoina minulta kysyttiin, mitä olin ajatellut tehdä, jos isäni kuolisi. Tiesin, että isä lähtisi, kysyjäkin varmaan tiesi, mutta ei halunnut paljastaa uteliaisuuttaan ja kysyä suoraan, mitä ja miten ja missä ja millä rahalla. 

 

En koskaan pelännyt isän kuolemaa. En toivonut sitä, mutta loppuvaiheessa tiesin, ainakin alitajuisesti, että niin kävisi. Yritin keskittyä elämiseen ja elämisen laadun ylläpitämiseen. Vaikka päiviä olisi rajallisesti, niiden toivoisi olevan hyviä. 

 

Äidin lähtö oli ollut nopea ja yllättävä ja muistan, kuinka putosin suruun ja epävarmuuteen enkä tiennyt, mitä pitäisi hoitaa ja huolehtia. Kiitos avusta ja tuesta, kaikki meni hyvin. Jos isä kuolisi, kaikki sujuisi varmasti yhtä hyvin. Tutun pienen seurakunnan väen kanssa kaikki asiat olisi helppo hoitaa. En pelännyt. 

 

Kuolema kuuluu elämään. Kuolema on lopullinen, yksiselitteinen tapahtuma. Ammattilaisille se on tuttu, lähes rutiinia. Lujaa, luotettavaa rutiinia. Kuolema on arkea ja arki elämän kovaa ydintä. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin jollakin tavalla hoituvat. Joskus jopa itseltäni, joka en oudoissa tilanteissa aina osaa käyttäytyä. 

 

Se, mitä pelkäsin, oli aika ennen kuolemaa. Entä jos tarvittaisiin hoitokotia tai saattohoitoa tai jos muutaman vuoden pyörinyt kotiapujärjestely ei enää riittäisikään. Tulisiko elämään muutoksia ja jos, millaisia? Kestäisivätkö turvaverkot ja ellei, mitä sitten? 

 


Järjestin liinavaatekaappia. Pyyheliinoilla on tapana ajautua epämääräisiin pinoihin, luultavasti ne ikävystyvät hyllyillä omia aikojaan, on tylsää vain olla ja odottaa käyttöpäivää. Järjestin vanhat tutut pyyhkeet siisteihin pinoihin. Sekin pyyhe, joka isällä useimmiten oli, oli hyvässä tallessa. Hippunen kosketusta jäljellä. 

 

Pari vuotta sitten tapasin vanhan tutun, vuosien takaa. Kukaan perheestä ei oikein osannut reagoida, kun tohkeissani kerroin tapaamisesta. Tiedän, että isän kanssa olisi puheltu ja muisteltu, naurettu ja oltu hyvä hetki yhdessä. 

 

Olisi mukava soittaa tai käydä. Kysellä kuulumisia ja jutella vanhoista asioista. Olisi hyvä ja hyödyllinen asia, jos äitiin saisi yhteyden. Olisi kaikenlaista kysyttävää, jos ei muusta niin siitä, miten hän kohtasi naisen elämän käännekohdat. Äidin kuoleman jälkeen kului jonkin aikaa, etten ommellut juuri mitään. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut sovituksissa. Yhteisen, hyvän arkipuuhan säikeet olivat katkenneet. 

 

Olen saanut arvokkaan perinnön, paljon hyviä muistoja, joita vain minä kannan. 

Muistot ovat nyt minun vastuullani.


 

Muistaminen ja kunnioittaminen on osa elämää ja arkea. 

Vien kynttilän haudalle. 

Mutta se ei ehkä ole kaikkein tärkeintä. 

Pitää muistaa muutenkin. 

 

 


sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Mustat mekot


Siitä yhdestä puhelinsoitosta on jo neljäkymmentä vuotta. 
Isällä oli ankara uutinen, joka muutti koko elämän. 
Äiti oli kuollut.  

Oinoon Hanni tuli surunvalittelukäynnille. Kapeana, kalpeana, hauraana, niin kuin Hanni mielessäni aina oli. Tuolla hetkellä hän oli 71-vuotias, aikaa Hannilla oli vielä jäljellä. 
-       Kun äiti kuolee, tyttärestä tulee aikuinen, sanoi Hanni. Hänelle nämä sanat oli sanonut ompelija, jonka luokse Hanni oli heti äitinsä kuoleman jälkeen mennyt, surupukua laittamaan. 
En uskonut silloin, nyt jo uskon.  Vanhemman poismeno pakottaa kasvamaan aikuiseksi, hiljaa surren tai kivun kautta. Mutta mekin selvisimme. 

Hanni on ollut poissa jo kauan, vaikka hän saikin pitkän elämän. Vaatimattomana, hiljaisena, lapsuuskodin maisemassa. 

Surupuvun sovitukseen ei ollut aikaa, mutta onneksi kaapissa oli mustia vaatteita, niitä yhdistelemällä syntyi sopiva hautajaisasu. Surupukua ei enää olisi tarvinnut muistotilaisuuden jälkeen käyttää, mutta ei niissä tunnelmissa tehnyt mieli kovin värikkäästikään pukeutua. Värit palasivat vasta muutaman ajan kuluttua. Hanni taisi kylällä käydessään pukeutua mustiin läpi koko suruvuoden – en tiedä, mutta ennen niin oli tapa. 

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Äidit eivät mekkojaan voineet valita, oli otettava se, mikä parhaiten sopi, koko ajan vauhdilla kasvaville ja kuluttaville lapsille piti saada ehjää tai ainakin lämmintä päälle.
-       Musta mekko pitää olla, jos vaikka tulee hautajaisia, sanoi äiti joskus. 
Äidin paras mekko. Se oli aina se sama. 

Kun elämä koheni, äiti ompeli vanhan rinnalle uuden mustan mekon. Käyttöön ja varalle. Toinen must oli siisti valkoinen paitapusero. 

Uuden takin ostaminenkin oli ensin tarkkaa – ainoa päällysvaate ei voinut olla liian värikäs, sen piti sopia iloon ja suruun. Sitten, kun oli varaa useampaan takkiin, valittiin jo värejä. 

Joku ehti joskus jo ihmetellä, kuinka arkisesti minä surin äitiäni. Surun olisi pitänyt olla ylevämpää, hienompaa, ei arkisiin töihin tai mustiin mekkoihin pysähtyvää. Ihmettelijä on jo oman surunsa kohdannut, ehkä hänellekin ovat arjen asiat tulleet pintaan. Elämällä on taipumus olla arkista. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin järjestyvät. 

Äiti silitti paitoja ja opetti samalla, miten paidasta saa siistin ja sileän. Ja miten vastasilitetyn vaatteen pitää saada levähtää ja kuivua reilu tuokio henkarilla, ennen kuin se ripustetaan kaappiin. Kuinka pyykit mankeloidaan ja miten sileät lakanat pinotaan kaappiin. Samaan kaappiin, jonka hyllyillä, liinavaatteiden takana oli kätkössä parempi käsilaukku ja käsilaukussa tärkeät paperit ja pankkikirja. Rintaneula, joka kiinnitettiin parempaan pukuun.

Miten astiat pestään ja järjestetään kaappiin ja laatikoihin, miten lattia puunataan ja vaha kiillotetaan, miten maailmassa ollaan ja käyttäydytään…

Me isoäiti-ikäiset tyttäret, me, joille elämä on jo antanut tehtäviä ja toimia, aina me palaamme äitiemme vaiheisiin. Vaikka on saatu omat lapset, suloiset lapsenlapset ja eletty monta kymmentä vuotta aikuisen elämää, aina välillä me palaamme äidin luo. Sen äidin, jolle me tummina iltoina sytytämme kynttilän ja jonka antamia opetuksia me kertaamme, päivittäin. 

Ja kyllä, minunkin kaapissani on kaiken varalta musta mekko ja valkoinen paitapusero. 
Ne ei ikinä petä. 
Äiti tiesi.