Pikkupöydälle on kertynyt yhä vähemmän joulukortteja.
Määrä vähenee joka joulu. Niin vain käy.
Kiitos jokaisesta!
Otan esiin joulukortit, osoitelistan ja merkit.
Olen valmis kirjoittamaan.
Tarvitsen vielä punakynän.
Joku toteaa ylpeänä, ettei enää viitsi lähettää.
Miten ihmeessä sinä vielä viitsit?
Eiväthän kortit ole muotia.
Päättelen, ettei hän ehkä viitsi vastaanottaakaan.
Ruksaan pois listalta.
Joku on muuttanut uuteen kotiin,
uuden kumppanin kainaloon.
Ollaan yhteyksissä, somen kautta useinkin,
mutta ei enää kirjeitse.
Minulla ei enää ole hänelle pätevää osoitetta.
Ruksaan yli vanhan osoitteen.
Joku on muuttanut taivaan kotiin tai hoivakotiin.
Sinne ei ole postiliikennettä.
Ruksaan yli osoitteen.
Emme ole vuosiin olleet muutenkaan tekemisissä.
Posti on heikentänyt palvelujaan ja nostanut hintoja.
Kaikilla ei korttipeliin ole enää varaa eikä halua.
Huomaako edes, jos jätän kortin lähettämättä?
Piirrän osoitteen viereen kysymysmerkin.
Jos ensi vuonna vielä yrittäisi?
Rakastan joulukorttien kirjoittamista.
Joulun alla tulee runoripuli ja
päästäni pulppuaa wärssyjä.
Värkkäilen kortteja ja etsin niille kuoria.
Kortti on pieni kädenojennus.
Rakastan joulun satua ja sen naiivia ulottuvuutta.
Rakastan joulun lauluja ja virsiä kirkon korkean katon alla.
Inhoan jouluiskelmien pimpelipompelia.
Omat wärssyni eivät silti ole yhtään sen kummempia tai hienompia.
Kuuntelen, kuinka postinkantaja liikkuu rappukäytävässä.
Odotan lupaavia rapsahduksia.
Olen hoopo ja vanhanaikainen mummeli.
