maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kolmen kukan haaste – kun yhdessäkin olisi kyllin?

Paikkarin torppa Sampojuhlien sunnuntaina. 

Sain haasteen ystävältäni: kuvaa kolme kukkaa päivässä, haasta kolme ystävääsi kuvaamaan kolme kukkaa ja sitten vuorostaan nämä ystävät haastavat kolme ystäväänsä ja heidän kolme ystäväänsä ottaa haasteen ja eipä aikaankaan kun koko some peittyy ihaniin kesäkukkiin…

Ja nämä ystävättäret, joista yksi on kuin Saaronin lilja, toinen kuin vieno kissankello, kolmas kuin uljas teeruusu, neljäs aurinkoinen kuin voikukka, viides kuin unelmoiva kielo ja kuudes räväkkä kuin pioni – olisivat varmasti vastanneet haasteeseen – ja voivat toki edelleenkin vastata, mielellään, kiitos!

Kiitos haasteesta, mutta anteeksi, toivorikkaat haastajat, se sai minut ajattelemaan toisin.


Suvisen sunnuntain kukkaloisto Paikkarin pientareella tuo mieleen lapsuuden kukkaretket, loputtoman aurinkoiset päivät, jolloin taapersin vihreän piha-aidan takana olevalle niitylle ja poimin äidille ison kimpun kukkia. Leinikkejä, niittykellukoita, päivänkakkaroita, vaikka minkälaisia sinikelloja, heiniä, apiloita. Tiesin kohdan, johon maariankämmekkä joka kesä uudelleen puhkesi, mutta sitä en koskaan poiminut. Kahden ison koivun juurella oli paikka, josta löytyivät ensimmäiset metsämansikat.


Ja taas, torpan pihapiirissä kukkivat leinikit, lehdokit, juhannusruusut ja mäkitervakot. Joko vanhat omenapuut ovat kukkineet? Onko syreenien aika kohta jo ohi?  Maisema vaihtuvine kukkineen on kuin Sammatin suvivirsi tai muisto lapsuuden kesistä.

Niittyleinikit, katse kohti valoa. 
 Se kukka, josta nyt on pakko kirjoittaa, ei ole näissä kuvissa. Rakastan sinistä väriä, kaunista, intensiivistä sinistä ja hennolla roosalla taitettua sinistä. Rakastan yönsinistä ja hangelle lankeavan varjon sinistä. Kun moottoritien pientareet puhkeavat sinisen lupiinin loistoon, maisemassa on satumaista sävyä. Ollaan kuin avaruusmaisemassa. Siniset niityt hohtavat kesäauringossa, puut ovat vehreimmillään, taivas on sininen. Väreissä on intohimoa ja tunnetta. Mutta kuitenkin.

Tutun kylän tutuissa tuvissa asuu kunnon väkeä, uurastajia, jotka eivät enää jaksa huolehtia peltotilkuistaan niin kuin ennen. Sarka toisensa jälkeen jää kesannolle. Samaan tahtiin, nopeamminkin, lupiinien kasvuston huomaa vallanneen alaa. Kun emäntien ja isäntien voimat hupenevat, kun kaalia ei enää kasvateta eikä porkkanoita kylvetä, lupiini käyttää röyhkeästi tilaisuuden, pahakseen. Sininen kukkamatto valtaa alaa nopeammin kuin arvaakaan. Lupiini on monta vertaa röyhkeämpi kuin voikukka tai nokkonen.

Kun kesä saavuttaa lakipisteensä, lupiinin kukat alkavat kuihtua, sininen hehku vaihtuu likaisenväriseen siemenvaiheeseen ja uudet lupiinisukupolvet kehittyvät siemenkodissa, valmiina viemään tilaa apiloilta, lehdokeilta, leinikeiltä, kellokukilta. Voikukkakin jää niille toiseksi.

Lapsuudessa ihailtiin vanhaa kukkapenkkiä, jossa leijonankidat, tiikerililjat ja lupiinit loistivat kilpaa. Lupiinin kukat leikattiin aina ennen kuin ne ehtivät siementää ja niin ne pysyivät kurissa.

Kuka huolehtisi maantien pientareiden niittämisestä? Kuka jaksaisi torjua salakavalan  sinisen valloittajan? Lupiini on kohta todellinen haaste kesäniittyjen monimuotoisuudelle. Yhden kukan ankara haaste, jonka haluaisin jakaa mahdollisimman monelle. Onhan se kieltämättä hetken verran kaunis, mutta.


Lehdokki, kesän kuningatar.