maanantai 27. heinäkuuta 2015

Valossa



Vaimot kumarat mustine silkkeineen
Kulkevat pyhisin palvelukseen
Sanan saavat ja siunauksen
Taivaan valon, sen kirkkauden.

Harmaa sarka ja puhdas aivina
Sana rukiinen elämän turvana
Valo ikuinen sielua koskettaa
Lohtua, armoa heijastaa.

Puhe nöyrä on hiljaisten sydänten
Rukous tuttu ja yhteinen
Taivaan korkeuden saavuttaa
Valo lempeä sielua vahvistaa.


Muisto kulkee maailmaan entiseen
Se kantaa yhä, vie huomiseen
Saat sieluusi ikuisen säkeneen
Läpi aikojen, sielujen loistaneen.


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Garderobini salaisuudet (sisältää paljastuksia)


Aamulla heräsin sateeseen. Tupatyöpäivä.
Ei se silti sade ollut, joka oli viskonut vaatekaappini sisällön lattialle. Minä itse se olin. Eilen. Sateen rapistessa oli jatkettava komeron järjestämistä.

Olen joutessani (ja vaikka en olisi joutanutkaan) lukenut amerikkalaisia elämänohjeita. Kymmenen tapaa selvitä keljusta esimiehestä/työtoverista/työtehtävästä. Kaikki kategorisoidaan, numeroidaan ja sitten noudatetaan, numerojärjestyksessä. Elämä on NIIN helppoa, kun sen osaa. Elämä on aina helppoa, kun noudattaa amerikkalaisten ohjeita ja muistaa hymyillä. Ei kyllä juuri nyt naurata.

Vaatteita on iso kasa, koska olen huono heittämään mitään pois. Kaikki käyttökelpoiset yhdessä on hyvin paljon pienempi ryväs. Kategorioita on useita, mutta montako oikeasti? Siis aikuisten, tehän tiedätte.

1. SITKU, NIIN SITKU. TAI SITTEN KUN.
Toivossa voi elää. Mutta sitten kun muoti palaa tähän pisteeseen tai mahdoton väri muuttuu mahdolliseksi tai vartalo kapenee mittaan, joka vallitsi muutama suklaalevy sitten, mikään ei enää olekaan ennallaan. Sitten kun. Eihän se ikinä kuitenkaan niin mene. Miksi tämä täällä edelleen kummittelee? Pois.

2. TÄSSÄ JAKUSSA OLEN PITÄNYT ESITYKSEN ISOLLE KOKOUKSELLE JA SAANUT APLODEJA.
Karmeat kasarihartiat ja tiukka raitakuosi. Ihan hyvässä kunnossa, ei edes rypistynyt. Teryleeni kun tunnetusti ei rypisty. Rintapielessä on (toppausten takia, arvasittekin) tilaa ansiomerkeille. Niitä, joita en sitten kuitenkaan koskaan jäänyt odottamaan. Järjestökin on tainnut muuttaa nimeään vai onko kokonaan lakannut olemasta. Aika tuo, aika vie, kuka hullu niiden perässä pysyisi, ei ainakaan ihminen, jolla ei ole yhdistysgeeniä. Jakku lähtee kierrätykseen, vaikka ei maata kiertävälle radalle vaan keräyslaatikkoon.

3. MEKKO, JOTA KÄYTIN, KUN MOLEMMAT NEUVOKSET JUHLAN JÄLKEEN PURISTIVAT KÄTTÄNI.
Ihan ihana mekko edelleenkin. Neuvokset ovat poissa, onkohan edes kuvia jäljellä.
Hyvää materiaalia, kalliskin. Menee harkintaan.

4. HYVÄNMALLINEN JA TOIMIVA MEKKO.
Miten se on voinut näin kauhtua ja haalistua? Kunnon pellavaahan tämän piti olla. Onkohan tässä kaapissa sittenkin UV-säteilyä? Vaikuttaako meillä ilmankosteus näin kutistavasti? Juurihan minä tätä töissä käytin! Ei siitä ole kuin… ai niin, on siitä jo aika kauan. Mitähän sinne firmaan kuuluu? Olihan siinä duunissa puolensa, ne hyvät ja ne muut. POIS.

5. IHANA HUIVI, VAIN PARI REIKÄÄ.
Sanovat, että silkki syö itseänsä, jos ei sille muuta ravintoa anna. Tämä riepu näkee nälkää. Pois.

6. PARITTOMIA SUKKIA???
Meidän perheessä kaikilla on kaksi jalkaa. Millainen elämänkohtalo tässä on takana vai sittenkin edessä? Onko tämä ennustus? Äkkiä roskikseen. Olisi liian julmaa etsiä yksijalkaista kierrätyskohdetta.

7. MAINOSPAITA
Mikään ei ole niin hyvä ja niin huono vaate kuin mainospaita. Eikä mikään muu vaate muutu yhtä nopeasti sopivasta epäsopivaksi kuin mainospaita. Et voi pukea sitä päällesi hyvän asiakkaasi mieliksi, koska iltapäivällä tapaat toisen hyvän asiakkaan, joka loukkaantuisi vaatetuksestasi. Onneksi olen ruinannut isoimman koon. Tätä voi käyttää mökillä yöpaitana. Pois kaupungista.

8. TARJOUSFARKUT
Tai ei oikeastaan edes farkut, tavalliset alennusmyyntihousut. Pari kertaa paremmin kokeiltuani tiedän, miksi ne olivat alennuksessa. Mutta pitikö ne silti ostaa? Mittatappioita tulee, sanoi entinen asiantuntija. Lopetan hyllyltä toiselle kierrättämisen ja annan jollekulle vielä omituisemman muotoiselle mahdollisuuden.

9. KENGÄT
Tein kaiken ohjeiden mukaan. Kävelin aamusta alkaen vanhan kaupungin kujilla ja kaduilla, katselin nähtävyyksiä ja poikkesin kahville välillä. Illalla, ennen hotellille palaamista kävin ostamassa ne ihanat, joita olin jo aamulla ennen kierrosta ihaillut.
Jalkani olivat ainakin kävelleet riittävästi, ne olivat turvoksissa, mutta myös ihan turtana ja mikä vaan tuntui sopivan. Ei sovi enää. Olisikohan suutarilla joku konsti? Venytyshoitoon ja ellei auta, pois poispois. Onhan siltä reissulta kuviakin, eikö olekin?

10. ALUSVAATTEITA
Nimettömiä, sanattomia, muodottomia. Ei kun roskiin. Kulutustavaraa.

11. MUSTA MEKKO
Vanha, melkein kuin uusi. Edelleen käyttökelpoinen. Tehty viisaan, elämää nähneen tädin hautajaisiin. Toivottavasti sille ei taas tule käyttöä. Mutta jos tulee, valmiina ollaan. Kuka sanoo, että vaate, jota ei ole käytetty, joutaa pois. Ei jouda, jos sillä on tehtävä. 

12. EPÄONNISTUNUT NEULE.
Tekevälle sattuu. Valitsenko pölypilven ja monta kerää hankalaa mutkaista purkulankaa vai keltaisen laatikon ja ehkä uuden omistajan? Vahinko kiertämään, hihihihhh…

13. JOS SE ENTINEN HEILA SATTUISI VASTAAN NIIN SE TUNTISI MINUT TÄSTÄ.
Ei kannata haikailla. Entinen heila, nykyinen hyvä kaveri tuntee minut ruttuisesta naamasta ja muutenkin. Sitä paitsi ei se pyydys enää vuosikymmeniin ole päälle mahtunut. Pois.


Kolmetoista kohtaa, vielä enemmän tyhjiä vaatepuita. Aika hyvä, minä! JESS!


Rotua ja luonnetta


Mies – parhaassa, kokemuksen ryydittämässä iässä, aito verkkarimies – puhua jupisee naapurin kanssa. Luottamukselliset saadaan puitua. Sitten ääni voimistuu ja alkaa haltioitunut kehuminen.

-       Kyllä miun täytyy sanoa, että heti mie siitä tykkäsin. Oli sitä niin mukava käsitellä, tykkäsin kyllä heti alusta… Kyllä niin sopi käteen.
-       No mikä sitä rouvaa niin naorattaa? Mies katsoo sivuun, huomaa hymyni, kääntyy jatkamaan.
-       Niin, poeka kun oli ostanna uuden auton, en olis uskonu, että se niin hyvin totteli. Kyllä mie siitä niin tykkäsin, vaikka mersumies olenkin.

Eihän ne eukoistaan puhu.
Eikä uusista rakkauksistaan, jos sellaisia vaikka olisi.
Ei niistä avauduta kyläkaupan kahvipöydässä tai pilsnerillä.
Mersut ja muut menopelit, onkohan ennen turistu hevosista samalla tavalla. Ehkä ei, ei ainakaan tällä kyläkaupalla.

Kunnon mies kehuu naistaan, jos on aivan pakko, enemmän epäsuorasti kuin suoraan. Emännän kalakeitto on maakunnan parasta, pottuvoi pehmeintä tällä puolen maapallon eikä semmoista leipää muualla osata ollenkaan. Mieluummin on senkin verran kehumatta, ettei luulla tyhjännaurajaksi.

Ei emäntiä kaupalla näe. Tai jos näkee, häthätää keräävät kantamuksensa ja kiiruhtavat lieden ääreen. Hoppua pitää, että ehtii navetalle ja pyykkinarulle. Ja pihahommiin, katiskalle, marttoihin, marjametsään, vaikka minne.

Mistä ne ukot puhuvat? Autoista ja traktoreista. Kalaonnesta ja mettähommista.
Sitä samaa vuodesta toiseen. Istuksivat kaupalla, poissa muusta pahanteosta.

Naiselta kysytään rotua ja luonnetta, että noiden kanssa jaksaa.

Kuvan hanuristi ei millään tavalla liity jutun ukkoihin. Mukava mies.


maanantai 20. heinäkuuta 2015

Isänmaallinen lukukirja


Joskus keskikoulun loppupuolella oppikirjaksi tuli Isänmaallinen lukukirja. Sen kanssa elettiin ainakin vuosi, ellei kaksi. Äidinkielen tunneilla tutkittiin suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, eikä ihan pieninä haarukkapaloina, mukana oli lastuja ja vuoloksia Juhani Aholta ja muilta mestareilta.

Kirjan sisältö oli sitä, mitä otsikko lupasi. Suoraselkäistä, havumetsän tuoksuista tekstiä, jossa hongat humisivat, kalliot hohtivat harmauttaan, pellot olivat viljavia, kuuset tuoksuivat pihkalle ja koivut vastasidotulle saunavastalle. Rukiista leipää ja kirnupiimää. Kotomaamme koko kuva, jonka oikeellisuutta kukaan ei kiistänyt.

Isänmaallinen lukukirja tuskin olisi edes mahdollinen oppikirjan nimi peruskoulun aikakaudella. Mekin kasvoimme siitä ulos, yllättävän nopeasti. Me, kohta radikaaleiksi kuusikymmenlukulaisiksi muuttuneet kirkassilmät, emme asettaneet kirjaa tai sen sisältöä koskaan kyseenalaisiksi. Tuli orvokkikabaree, alkoivat soida protestilaulut ja Prahan kevät lavensi tajunnan ja oli alkusoitto kansainvälisten asioiden tiedostamiselle.

Lukukirjan otsikko ehti unohtua, joku oli kai vienyt kirjansakin divariin, luovuttanut nuoremmalle sisarukselleen tai ainakin unohtanut siniselkäisten Nuorten Toivekirjaston kirjojen väliin hyllyyn, paikkaan, josta se käsiin osui. Siihen aikaan lukukirjat olivat kestävää laatua ja samaa opusta saivat koko pesueen kersat käyttää. Kun ei sisaruksia ollut, on joitakin hyväkuntoisia kirjoja tallella. Kyllä niitä silti säädetty määrä luettiin. Kirjoihin piirtely ja muu ’sotkeminen’ olisi ehkä näkynyt huolellisuusnumerossa.

Millaisen Isänmaallisen lukukirjan tämä aika tarvitsee?
Riittäisikö yksi lukukirja enää kokonaisen kouluvuoden ajaksi? Kiehtooko nykynuorta kirja, jonka kuvat kansikuvaa lukuun ottamatta olisivat vain kielikuvia? Puhuttelisiko kovakantinen, jämäkkä olemus? Onko kirja enää edes esine, jonka nuori haluaa omistaa?

Maailma on tullut kotiovelle, astunut sisään ja maailman uutiset pyyhkivät tajuntaa tasatunnein. Mikään ei järkytä niin kuin uutiset joskus kouluvuosina järkyttivät. Katukuva on monenkirjavampi kuin koskaan. Vanhempien sukupolvien kertomukset kosmopoliittisesta Viipurista eivät enää ole pelkkää satua: meillä on keskellämme useita kansallisuuksia ja erilaisten äidinkielien puhujia, edellytykset aitoon kosmopoliittiseen isänmaahan ovat olemassa. Ovatko muistot saaneet kultahippuja harteilleen vai onko aika muuttunut: yhtä auvoisalta ei rinnakkainelo aina tunnu. Meillä on vielä kasvamista uuteen moniarvoiseen yhteiskuntaan.  



Olisiko uusi Isänmaallinen lukukirja sellainen, jossa yhdistyisivät kurdilasten, somalilasten, vietnamista tulleiden ja muiden isänmaalliset kertomukset ja kokemukset? Ratkaisu olisi puolusteltavissa järjen ja yleisen avarakatseisuuden nimissä.

Vai olisiko Isänmaallinen lukukirja entisten laitostensa kaltainen, äidinkielinen jämäkkä paketti hyvää, soljuvaa suomenkieltä? Sellainen, joka kuin huomaamatta opettaa kieltä ja kielen tajua, kertoo kulttuurista ja sen juurista. Samalla se voisi  opettaa nauttimaan kotoisesta, tuhdin rukiisesta kielenparresta? Jokaisella kulttuurilla on oma Isänmaallinen lukukirjansa, mutta meillä on oikeus kertoa äidinkielemme parhaista saavutuksista myös muille.

Todellisuus on muuttunut ja hyviä kirjoittajia tullut paljon, mutta yhä edelleen palaan mielelläni Juhani Ahon kieleen, sen sujuvuuteen ja sointiin. Jo lukukirjasta tuttuun. Ahon tekstejä on luettavissa myös verkkosivuilla, alkuperäisistä ensipainoksista digitoituina versioina. Vanhan kirjan rapiseva hauraus ja menneiden aikojen tuoksu puuttuvat, mutta lastut ovat yhtä herkän kauniita kuin juuri vuoltuina.

Ja on elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko, niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.
Juhani Ahon Lastujen ensimmäinen painos, Kosteikko, kukkula, saari. Porvoo 1891.