Sammattilaista käsityötä Miinan Mökissä

Tämä pieni tarina on kirjoitettu keväällä 2020 Sammattiseuran toivomuksesta, käsityönäyttelyjen juhlavuotta ajatellen. 

Maj-Lis Kajander näki Miinan Mökin mahdollisuudet näyttelytilana. Viime suvena sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttelyä ei koronan takia voitu järjestää. 

Mutta tulevana kesänä Miinan Mökin ovi avautuu taas,  toivottavasti!  

 

Miina – Serafia Wilhelmina Lönnrot (1827-1915) oli toimelias nainen. Kun Maria Lönnrot oli menehtynyt tuberkuloosiin, perheen taloudenhoitajana toimineesta Miinasta tuli tyttärien äitihahmo. 

Työ Lönnrotin perheessä päättyi suurmiehen kuolemaan vuonna 1884, Miina Lönnrot muutti Rauhalaan. Hän pitokokki ja käsitöiden tekijä, joka kehräsi hienoa lankaa ja teki taidokkaita kudonnaisia. Alettiin puhua Miinan mökistä.  

 

 

35 vuotta Miinan Mökin näyttelyjä  

 

Häntä oli vaikea olla huomaamatta. Tyylikäs ja huoliteltu olemus henki itsevarmuutta ja auktoriteettia, tätä naista ei voinut sivuuttaa. Hän oli tottunut esiintymään ja johtamaan. Komea, ylväs, täynnä energiaa.  

 

Maj-Lis Kajander (17.4.1917-23.8.1998) kertoi asuneensa lapsena Sammatissa, myöhemmin perhe muutti Helsinkiin. Sammatti oli jäänyt mielen pohjalle, elämän peruspilareina olivat isänmaallisuus, rakkaus runoihin ja perinteiden kunnioitus. 

 

1980-luvulla Maj-Lis Kajander ja hänen puolisonsa, kelloseppämestari ja talousneuvos Aarne Kajander (1910-1999) tulivat Sammattiin, kesäasukkaiksi. Lapset olivat aikuisia, perheen yritys, kello- ja kultaliike Widemark oli siirtynyt seuraavan sukupolven vastuulle, aktiiviset eläkevuodet alkoivat. Klockarsin torppa (alkuaan Nybacka) Haukantien varrella sai Kajandereista hyvän isäntäväen. 

 

Maj-Lis Kajander oli tehnyt elämäntyönsä yrittäjänä. Vuonna 1950 perustettu lastenpukimo Esa-Ekko oli aikanaan menestystarina – liikkeitä oli parhaimmillaan neljä, lisäksi ompelimo. Maj-Lis Kajander oli toiminut aktiivisesti tekstiilikaupan järjestöissä sekä Suomen Kelloseppien Naiset -yhdistyksessä. Maj-Lis Kajander oli julkaissut sukukirjoja ja hän selvitti myös Klockarsin vaiheet. 

 

Miina Lönnrotin hengessä 

 

Aktiivivuosien tuoma käsityön ja kädentaidon arvostus pysyi. Miina Lönnrotin tarina ja maine taitavana käsityön tekijänä inspiroi ja innosti ideoimaan uutta. Sammattiseurassa aktiivisesti toiminut Maj-Lis Kajander halusi luoda sammattilaisille mahdollisuuden markkinoida osaamistaan. 

Anna Heinonen järjestelee töitään 2019 näyttelyyn, apuna nuori isäntä. 

Kohteeksi tarjoutui luontevasti Lönnrotin Miinan Mökki, Rauhala, jonka Elli Lounela oli lahjoittanut Sammattiseuralle vuonna 1972. Lähellä maantietä olevaa mökkiä oli vuokrattu kesäasunnoksi, mutta sopisiko se paremmin näyttelytilaksi? Käsityön taitajia oli kylillä, olihan emäntäkoululla tasokasta opetusta, mutta olisivatko sammattilaiset halukkaita myymään töitään?  

 

Vuonna 1985 järjestettiin sammattilaisten yhdistysten yhteisvoimin Sammatti-päivät. Niiden aikana pidettiin ensimmäinen Maj-Lis Kajanderin ideoima sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttely. 

 

Maj-Lis Kajander sai toimeksi Miinan Mökin ensimmäiset korjaukset, hän kutsui väkeä siivoustalkoisiin ja teetti räsymatot mökin lattialle. Myyjiä varten oli kaksi sinivalkoista, kansallispukuja mukailevaa Suomi-pukua. 

 

Myyntinäyttely oli alusta alkaen menestys, vaikka tavara ei aluksi tuntunut riittävän ollenkaan. Maj-Lis Kajander pussitti ompelimonsa varastoihin jääneitä nappeja ja muita tarvikkeita, ompeli patakintaita ja teki kaikkensa, että näyttely onnistuisi. 

Miina Lönnrot osasi kehrätä hienoa lankaa.  2019 näyttelyssä oli kasvivärein värjättyjä villalankoja. 

Avuksi tulivat Maire Grönholm tyttärineen, Pirkko Heikkilä toi näytteille ryijyjään, Leila Mattila ja monet muut neuloivat sukkia, kangaspuissa valmistui kudonnaisia. Kaisa Valkonen auttoi toiminnan kehittämisessä. Idearikas Liisa Suominen toi näyttelyyn töitään ja vähitellen sammattilaiset alkoivat innostua näyttelystä. Myyntihintaan sisältyi pieni provisio Sammattiseuralle, mutta myös tekijät voittivat. 

-       Kyllä ahkerimmat tekijät ovat ansainneet sievoisia summia, totesi Maj-Lis Kajander. 

Kangaspuissa kudottua.

 

Käsitöiden myynnin ohella Miinan Mökissä järjestettiin arpajaiset. Arpaliput oli rullattu huolellisesti sukkapuikon avulla, eteisessä oli kiulu täynnä arpoja ja eteisen hyllyillä yrityksiltä saadut voitot. Arpajaiset tuottivat mukavasti, mutta näyttelytulotkin lisääntyivät, joka kesä tulos oli vähän parempi. Vaikka 1990-luvulla koettiin talouslama, Miinan Mökki piti pintansa. 

 

Alkuvuosina käynnistyivät myös kesäviikkojen taidenäyttelyt, joiden intendenttinä toimi taidegraafikko Simo Hannula. Miinan Mökin suvi täyttyi tapahtumista. 

 Timo Laurilan käsintehtyjä puukkoja, kesän 2019 näyttelystä. 

Kun Maj-Lis Kajanderin voimat alkoivat hiipua, hän luovutti käsitöiden myyntinäyttelyn vetovastuun nuoremmille. Näyttelyn asema oli jo vakiintunut, aktiivisten tekijöiden joukosta löytyivät jatkajat. Silti, näyttely oli loppuun asti kuin rakas lapsi Maj-Lis Kajanderille: 

-       Sano niille, jos minä en enää keväällä jaksa, että siellä meidän mökin vintillä on kaksi ämpärillistä valmiiksi rullattuja arpalippuja ensi kesää varten! 

 

En tiedä, käytettiinkö juuri niitä arpoja, mutta arpajaiset ja myyjäiset jatkuvat edelleen. 

Kesällä Miinan Mökin pihalla kukkivat ukkomansikat.  

Ladulla

  

Ulkoilukeskuksen ladut on ajettu kuntoon, keli on parempi kuin pakkasasteet antaisivat odottaa. Hiihtokenkä napsahtaa siteeseen, rukkanen puetaan sauvan lenkkiin. Aurinkolasit suojaavat yhtä paljon viimalta kuin auringoltakin. Mikä tässä, hiihtäessä. 

Arkiaamuna ladulla on tilaa sopivasti, eniten varttunutta väkeä. Jos oltaisiin Lapissa, kaikki tervehtisivät. Ollaan etelässä ja ehkä siksi joku nyökkää tai tervehtii pienellä hymyllä. Jos talvi saa jatkua, kasvot tulevat vähitellen tutummiksi. Aamupäivän ladulla on oma perusjoukkonsa, illansuussa tulevat nuoremmat, työpäivän jälkeen. 

Pieni myötäle, suora, toinen suora metsän puiden keskellä, mäkeä ylös, myötälettä pellolle – sitten vielä suksilla pellon halki ja takaisin. Muutama kilometri, matka tuntuu joka kerta hiukan lyhemmältä, ensimmäisten kertojen jälkeen se jaksaa hiihtää pariin kertaan.  Maisema tulee tutuksi, mutta latu on kunnossa ja riittävän vaihteleva. 

Maalla ladut on tehty moottorikelkalla, ne tuovat mieleen lapsuusajan ja kansanhiihdon. Hangen ja ladun välillä on pehmeä ura, väylä sallii leveätkin sukset. 

 

Hiihtämisistä pidettiin kirjaa. Koulusta sai vaaleanpunaisen kortin, jonka sarakkeisiin merkittiin päivämäärä, kilometrit, muistaakseni myös paikka. Lopuksi tarvittiin varmennus: äiti laittoi nimikirjaimensa aina, vaikka kilometrimäärä olisi jäänyt vähän vajaaksi. 

 

Pari kertaa menin ladulle takki päällä, pian äiti osti kangasta ja ompeli oikean anorakin, yhdessä askarreltiin villalangoista tupsut ja kiinnitettiin ne hupun kiristysnauhojen päihin. Sukset olivat puiset Karhut, siniset ja oikein hikkorireunaiset. Isä tervasi niitä tehtaan pannuhuoneella, vastatervattu suksi tuoksui ihanalta. Minulla oli kauan voittositeet, myöhemmin rotanloukut, jotka olivat aikuisemmat, mutta vähän vaikeammat. 

Laskettiin vesitorninmäen mutkikasta latua, käytiin Korvolassa kuumalla mehulla ja peuhattiin lumessa muuten. Talven mittaan kertyi kilometrejä ja opettaja keräsi kortit talteen. Mitä niille sen jälkeen tapahtui, sitä en enää muista. Mutta kansanhiihto tuli tehtyä. Talvet olivat oikeita lumitalvia ja joka talvi hiihdettiin. Joskus opiskeluaikana koettiin ensimmäisen kerran talvia, jolloin lunta ei riittänyt edes laduksi asti. Sitä päiviteltiin ja ihmeteltiin, huomaako sitä nykyään kukaan? 

Metsän läpi hiihtäessä näkee aina asioita, joista ei saa kiinni kameralla. Tuuli liikuttaa puiden oksia, hajottaa lunta ja saa aikaan auringossa kimmeltävän pilven. Lumen pinnalla puiden sinisiä varjoja, välissä auringonläikkiä ja lämpimän ruskeita en runkoja. Hangen poikki kulkee jälkien jonoja, jäniksiä, metsän pikkuväkeä. Jonakin keväänä, lumien jo melkein mentyä huomasin, miten ladulle uskaltautui pieni päästäinen, se tajusi olevansa liikenteen keskellä ja vilisti metsän turvaan.

Puiden seurassa ei tarvitse puhua, ei esiintyä, ei olla kukaan muu. Voi ajatella rauhassa ja olla ajattelematta. Elämän solmukohdissa pitää osata luottaa alitajuntaan, siihen, että ongelmiin löytää ratkaisun, kun malttaa odottaa. 

Hiihtäessä voi miettiä omiaan, keskustella lumisten näreiden kanssa, edetä verkkaan tai nopeaan.  

Metsän puolella on tyven, kun tullaan peltoaukealle, tuuli tulee mukaan. Joinakin päivinä viima tarttuu anorakinliepeeseen, haastaa pipot ja huput, yrittää osua rukkasen sisälle. 

Välillä lipsuu, joskus saa taistella jokaisen sentin takia nihkeässä lumessa. Latu vaatii osallistumaan, keskittymään, matkanteko on työtä. 

Seuraavalla kerralla avaralla pellolla on leppeä talvi, luistava, tuuleton, suksi kulkee kuin itsestään. Sininen ajatus kurkistaa honkien lomasta. 

Latu ei koskaan ole sama, vaikka se onkin. 

Tuuli, aurinko, pakkanen, talven omat muuttujat. 

 

Kuvat laduilta Keravan Keinukalliolla ja Sammatissa.