lauantai 29. elokuuta 2015

Sanoja, sanoja ja nuoruuden rakkautta




Meine Muse ist eine Hausfrau
nicht Leinen
Worte hat sie im Schrank
Selten öffnet sie die Türen
und gibt mir eins aus

Heinrich Böll: Meine Muse  1965

Minun muusani on perheenemäntä
Eikä liinavaatteita
Vain sanoja on hänen kaapissaan
Harvoin hän avaa ovet
Ja antaa minulle niistä yhden

Heinrich Böllin runossa on vain sanoja, ei yhtään pistettä. Böll oli prosaisti, satiirikko, jälleenrakennusajan kirjailija. Bölliltä on julkaistu vain muutama runo, nekin on vasta sitten, kun Böll oli jo kuuluisa ja etabloitunut kirjailija.

Meine Muse on pitkä teksti, paikoitellen jopa lohduton. Runon tekstissä elävät samat hahmot, omaa paikkaansa sodan jälkeisestä sirpaleisesta ajasta etsivät ihmiset. Kirjailijan muusa on huora, nunna, vanhus, työläinen – niitä ihmisiä, joista Böll kertoo ensimmäisissä kirjoissaan. Niissä, joihin rakastuin, nuhjuisissa pokkareissa, jotka olen tallettanut, kellastuneina, tarkkaan luettuina. Hyllyn eturivissä ovat kovakantiset, myöhäisemmät.

Nobel-luennossaan 1972 Böll kirjoittaa kirjoittamisesta, sanoista. Es trifft zu und ist leicht gesagt, Sprache sei Material, und es materialisiere sich, wenn man schreibt... Kieli on materiaalia, josta materialisoituu jotakin, kun kirjoittaa, käyttää kieltä. Helposti sanottu, mutta. Paperi on kuolonkalpea materiaali, joka herää elämään, kun kirjoittajan ja lukijan yhteinen taito kuvitella kohtaa ja todentuu uudella, aikaisemmin selittämättömällä tavalla.

Böll ei usko luovuuden selittämiseen, tapahtumasarjaa on vaikea rekonstruoida, paraskin tulkinta jää yritykseksi, sillä tietoisen ja tiedostamattoman väliseen kohtaamiseen, lukukokemuksen ytimeen ei analyytikon työkaluilla voi täydellisesti tunkeutua. Jotakin jää aina selvittämättä, aina on salaisuuksia. Salaisuudet kiehtovat, eniten.

Muusa, joka vaivoin luovuttaa sanoja kirjoittajalle, on tuttu hahmo. Sanan, yhdenkin,  löytäminen, ilmaisun hiominen, kuvan tarkentaminen voi vaatia aikaa ja kärsivällisyyttä. Muutaman virkkeen jakso saattaa pakottaa pohtimaan ja penkomaan lähdeaineistoa, etsimään ja työläästi löytämään. Kitsas muusa, joka ei avaa kaappinsa ovia, oikuttelee, pelaa aikaa silloin kun ei pitäisi.

Jos emännällä on hillopurkkeja komeronsa hyllyllä, hänellä on varasto. Varastoa on totuttu käyttämään harkiten. Jos varastossa on sanoja, niitä voi viljellä reilusti. Pakista murteella, haastaa harkiten, tavoitella arvokkuutta, tyylitellä. Mitä reilummin sanoja viljelee, mitä useammin vuoroviljelee tyylejä, sitä tuoreempana ja runsaampana varasto pysyy. Muusakin saattaa heltyä.

Vaikeampaa on sittenkin viestiä mahdollisimman suppean sanavalikoiman avulla. Maailman yleisimpiin kieliin kuuluva pidgin English toimii rajallisen sanavaraston ja yksinkertaistetun kieliopin turvin (turmin?) ja toimiihan se mainiosti, arkisen elämän perustilanteissa – niin kuin jokainen joskus matkalla ollut tietää. Jos pitää kirjoittaa selkosuomella ja välttää jokaista sanaa, joka jollekulle voi olla outo, lopputuloskin voi olla aika lailla outo – ja kuka haluaisi äidinkielensä olevan kuin hiekka-aavikko?

Sanat ja niiden runsaus ovat rikkautta, jota kannattaa tavoitella, vaikka maalliseksi varallisuudeksi tämä vauraus tuskin muuttuukaan.

Runsaus ei tarkoita tolkutonta toistoa. Onhan meillä kielessämme varottava, rikkaruohoon ja homesieneen verrattava sana. Niinku. Niinku siis. Jos niinku käyttää niinku samaa niinku niinku-sanaa niinku joka niinku lakkaa niinku tarkoittamasta niinku mitään niinku oikeeta niinku ajatusta niin sen vois niinku viskata niinku biojätteeseen niinku homeisen tai niinku käyneen niinku hillopurkin niinku sisällön.

Kitsas muusa on tehnyt ylimieliselle kielenkäyttäjälle kepposen. Paljon sanoja ei aina olekaan paljon ajatusta.


Meine Muse

Meine Muse steht an der Ecke
billig gibt sie jedermann
was ich nicht will
wenn sie fröhlich ist
schenkt sie mir was ich möchte
selten hab ich sie fröhlich gesehen

Meine Muse ist eine Nonne
im dunklen Haus
hinter doppeltem Gitter
legt sie bei ihrem Geliebten
ein Wort für mich ein

Meine Muse arbeitet in der Fabrik
wenn sie Feierabend hat
will sie mit mir tanzen gehen
Feierabend
ist für mich keine Zeit

Meine Muse ist alt
sie klopft mir auf die Finger
kreischt mit ledernem Mund
umsonst Narr
Narr umsonst

Meine Muse ist eine Hausfrau
nicht Leinen
Worte hat sie im Schrank
Selten öffnet sie die Türen
und gibt mir eins aus

Meine Muse hat Aussatz
wie ich
wir küssen einander den Schnee
von den Lippen
erklären einander für rein

Meine Muse ist eine Deutsche
sie gibt keinen Schutz
nur wenn ich in Drachenblut bade
legt sie die Hand mir aufs Herz
so bleib ich verwundbar

1965