Meine Muse ist eine Hausfrau
nicht Leinen
Worte hat sie im Schrank
Selten öffnet sie die Türen
und gibt mir eins aus
Heinrich Böll: Meine Muse
1965
Minun muusani on perheenemäntä
Eikä liinavaatteita
Vain sanoja on hänen kaapissaan
Harvoin hän avaa ovet
Ja antaa minulle niistä yhden
Heinrich Böllin runossa on vain sanoja, ei yhtään pistettä. Böll
oli prosaisti, satiirikko, jälleenrakennusajan kirjailija. Bölliltä on
julkaistu vain muutama runo, nekin on vasta sitten, kun Böll oli jo kuuluisa ja
etabloitunut kirjailija.
Meine Muse on pitkä teksti, paikoitellen jopa lohduton.
Runon tekstissä elävät samat hahmot, omaa paikkaansa sodan jälkeisestä
sirpaleisesta ajasta etsivät ihmiset. Kirjailijan muusa on huora, nunna, vanhus,
työläinen – niitä ihmisiä, joista Böll kertoo ensimmäisissä kirjoissaan. Niissä,
joihin rakastuin, nuhjuisissa pokkareissa, jotka olen tallettanut,
kellastuneina, tarkkaan luettuina. Hyllyn eturivissä ovat kovakantiset,
myöhäisemmät.
Nobel-luennossaan 1972 Böll kirjoittaa kirjoittamisesta, sanoista.
Es trifft zu und ist leicht gesagt,
Sprache sei Material, und es materialisiere sich, wenn man schreibt...
Kieli on materiaalia, josta materialisoituu jotakin, kun kirjoittaa, käyttää
kieltä. Helposti sanottu, mutta. Paperi on kuolonkalpea materiaali, joka herää
elämään, kun kirjoittajan ja lukijan yhteinen taito kuvitella kohtaa ja todentuu
uudella, aikaisemmin selittämättömällä tavalla.
Böll ei usko luovuuden selittämiseen, tapahtumasarjaa
on vaikea rekonstruoida, paraskin tulkinta jää yritykseksi, sillä tietoisen ja
tiedostamattoman väliseen kohtaamiseen, lukukokemuksen ytimeen ei analyytikon
työkaluilla voi täydellisesti tunkeutua. Jotakin jää aina selvittämättä, aina
on salaisuuksia. Salaisuudet kiehtovat, eniten.
Muusa, joka vaivoin luovuttaa sanoja kirjoittajalle, on
tuttu hahmo. Sanan, yhdenkin, löytäminen, ilmaisun hiominen, kuvan
tarkentaminen voi vaatia aikaa ja kärsivällisyyttä. Muutaman virkkeen jakso saattaa
pakottaa pohtimaan ja penkomaan lähdeaineistoa, etsimään ja työläästi
löytämään. Kitsas muusa, joka ei avaa kaappinsa ovia, oikuttelee, pelaa aikaa
silloin kun ei pitäisi.
Jos emännällä on hillopurkkeja komeronsa hyllyllä, hänellä
on varasto. Varastoa on totuttu käyttämään harkiten. Jos varastossa on sanoja,
niitä voi viljellä reilusti. Pakista murteella, haastaa harkiten, tavoitella
arvokkuutta, tyylitellä. Mitä reilummin sanoja viljelee, mitä useammin
vuoroviljelee tyylejä, sitä tuoreempana ja runsaampana varasto pysyy. Muusakin
saattaa heltyä.
Vaikeampaa on sittenkin viestiä mahdollisimman suppean
sanavalikoiman avulla. Maailman yleisimpiin kieliin kuuluva pidgin English
toimii rajallisen sanavaraston ja yksinkertaistetun kieliopin turvin (turmin?)
ja toimiihan se mainiosti, arkisen elämän perustilanteissa – niin kuin jokainen
joskus matkalla ollut tietää. Jos pitää kirjoittaa selkosuomella ja välttää
jokaista sanaa, joka jollekulle voi olla outo, lopputuloskin voi olla aika
lailla outo – ja kuka haluaisi äidinkielensä olevan kuin hiekka-aavikko?
Sanat ja niiden runsaus ovat rikkautta, jota kannattaa
tavoitella, vaikka maalliseksi varallisuudeksi tämä vauraus tuskin muuttuukaan.
Runsaus ei tarkoita tolkutonta toistoa. Onhan meillä
kielessämme varottava, rikkaruohoon ja homesieneen verrattava sana. Niinku. Niinku
siis. Jos niinku käyttää niinku samaa niinku niinku-sanaa niinku joka niinku
lakkaa niinku tarkoittamasta niinku mitään niinku oikeeta niinku ajatusta niin
sen vois niinku viskata niinku biojätteeseen niinku homeisen tai niinku käyneen
niinku hillopurkin niinku sisällön.
Kitsas muusa on tehnyt ylimieliselle kielenkäyttäjälle
kepposen. Paljon sanoja ei aina olekaan paljon ajatusta.
Meine Muse
Meine Muse
steht an der Ecke
billig
gibt sie jedermann
was ich
nicht will
wenn sie
fröhlich ist
schenkt
sie mir was ich möchte
selten hab
ich sie fröhlich gesehen
Meine Muse
ist eine Nonne
im dunklen
Haus
hinter
doppeltem Gitter
legt sie
bei ihrem Geliebten
ein Wort
für mich ein
Meine Muse
arbeitet in der Fabrik
wenn sie
Feierabend hat
will sie
mit mir tanzen gehen
Feierabend
ist für
mich keine Zeit
Meine Muse
ist alt
sie klopft
mir auf die Finger
kreischt
mit ledernem Mund
umsonst
Narr
Narr
umsonst
Meine Muse
ist eine Hausfrau
nicht
Leinen
Worte hat
sie im Schrank
Selten
öffnet sie die Türen
und gibt
mir eins aus
Meine Muse
hat Aussatz
wie ich
wir küssen
einander den Schnee
von den
Lippen
erklären
einander für rein
Meine Muse
ist eine Deutsche
sie gibt
keinen Schutz
nur wenn
ich in Drachenblut bade
legt sie
die Hand mir aufs Herz
so bleib
ich verwundbar
1965
