Huhtikuun taide

 

Huhtikuussa, junassa, kohti Toscanan pääkaupunkia, Firenzeä. 

Talven ylitys oli työläs: ajatus takkuili ja väsytti. 

Lopulta kevät alkoi kurkistella ikkunan takaa, valoa! Sittenkin!

Se on se ikä, tapaa sanoa tällaisiin Tampereen kirjeenvaihtaja, hän, joka kaikkein parhaiten tietää. 

 

Odotin kevättä jo talvella. Toivo oli melkein hiipunut, kunnes. 

Olin varautunut, lukenut naistenlehtiä ja nettipalstoja. Näin pitää, tulee, hienon naiset on syytä huolehtia, että kaikki on näin ja noin ja chic ja choc! 

 

Maassa oli vielä lunta, kun silitin kauneimmat mekot ja mietin niiden yhteensopivuutta muiden vaatteiden kanssa. Sovittelin komeron uumenissa talvehtineita kenkiä, pohdin käsilaukkujen toimivuutta. Rättiharjoitus ja toinenkin. 

Keinotodellisuus, pitkien käytävien takana avautuu se oikea. 

Niin kuin todellisuuteen muka voisi valmistautua. Todellisuus on aina jotain muuta. Ihanaa ja kaunista vaellusta vehmaassa puistossa, tuulista, mukulakivillä lasketun muhkuraisen tien askeltamista. Kivisiä portaita ja lisää kivisiä portaita, kuluneita ja uusia. 

Mikä ihmeen ruuhka? Ai niin, espanjalaiset portaat!  

 

Ihan kaikki eivät olleet naistenlehtiä lukeneet. Ei ainakaan ne pyylevät turistisedät, jotka lampsivat kohteesta toiseen rehjuisissa shortseissa, mainospaidoissa, melkein yhtä pyylevät rouvat heidän kintereillään. Keskustelu polveili vilkkaana eikä sitä sillä volyymillä voinut olla kuulematta. Kuka meni kenenkin kanssa naimisiin ja kenellä oli ongelmia sen ja sen kanssa. Kuljettiin omassa kuplassa, keskellä maailman kauneimpia seutuja. Suuren maan suurilla asukkailla tuntui riittävän touhottamista omissa asioissaan, mitä yhdestä renessanssista! 

 

Entä ne kirsikankukan kauniit naiset, jotka kiltisti seurasivat jonon edellä kulkevaa lippua tai viiriä? Hillityt, kohteliaat matkalaiset, joilla oli hymy herkässä. Emme me ainakaan samoja lehtiä olleet lukeneet. Taisi olla paremmat ohjeet ja kuvat.  

Suuntana Villa Borghese. 

Italia otti kaikki tulijat vastaan vehreänä, kukkivana, kukoistavana – ja viileänä. Hyytävä kylmä rintama, jota etelän lämpöön olimme paenneet, pysyi kintereillä ja ravisteli välillä oikein kunnolla. Koleaa, tuulta, sadetta ja kerran hetkinen rakeita. Aurinkoisia tunnelmia tuulen suojassa ja tuulta aukeilla mailla. 

Nostalgiaa, Firenze.

Tiber, Rooma.

Mutta nythän on huhtikuu???

Kirkoissa ja gallerioissa ei tuullut eikä satanut. Melu oli jäänyt kadulle. Katsojajoukko vaelsi kohteelta toiselle, otti valokuvia, huokaili. Taideaarteita riitti jokaiselle päivälle, pakahduttava määrä. 

Kevät, ikuinen, ihana kevät. Primavera, Uffizi. 

Maailman kauneimmat taideteokset, siellä ne kaikki ovat. Firenzen ja Rooman kirkkojen ja museoiden holveissa. Taidokkaat siveltimenvedot, rohkeat sommitelmat, kaikki värit, valot, ilmeet. Ne katsoivat taivaisiin, ne katsoivat meitä, rohkeimmat seuraavat kulkijaa katseella. 

Rooma, Castel San Angelo 

Uffizi, Firenze.

Uffizi, Firenze 

Raffael, Uffizi

Correggio, madonna, Uffizi, Firenze.

Ei ole vain yhtä madonnaa, ei yhtä pietá-aihetta, ei yhtä krusifiksia. Kaikkea on, monta erilaista variaatiota ja näkemystä, hartaita ja kauniita kaikki. Ei ole vain yhtä mestaria, jonka mekin tiedämme, on monta, niin monta, etteivät kaikki nimet jää vanhaan mieleen. 

 

Pieni Jeesus-vauva, Jesunen, niin kuin Lönnrot joskus suomensi, on alaston, suloinen, hymyilevä, totinen. Pullea pikkuinen, hymykuopat polvissa ja kyynärpäissä, kiharaiset kutrit.  Joskus äiti  kohottaa lapsensa muiden katsottavaksi ja antaa temppelin viisaiden ihmetellä vauvan ihanuutta. Kauneimmissa kuvissa näkyy äidin ja lapsen yhteinen tunne, ilo olemassaolosta. Yhteiset hellyyden tuokiot. 

Castel San Angelon yläkerran saleissa kohdattiin suuri taulu, aiheena lepo matkalla Egyptiin. Joosef on väsynyt ja nukkuu sikeästi, melkein kuulee kuorsauksen. Maria imettää pienokaistaan. Pyhä perhekin on perhe. 

 

Kun Jeesuksen maallinen elämä lähestyy loppuaan, Mestari riippuu ristillä, yksin, kärsivänä. Krusifiksit on nostettu korkeuteen, ylös maallisesta maailmasta, yksinäinen Vapahtaja kaikkien yläpuolella. Ei enää suloinen pienokainen, jota kaikki rakastavat, vaan aikuinen mies, yksin kärsimyksen keskellä. 

 

Kirkkoja ja niiden freskoja restauroidaan kankaisten suojien takana. Kristus yksin ristillä, kiusausten erämaan hiekkaa muistuttavan värisen suojapeitteen edessä, Kristus lähes kokonaan pressujen taakse kadonneena. Kristus, joka tulee uudelleen. 

 

Maailmantaiteen rinnalla kulkee arkitaide. Pysäyttävät somistukset näyteikkunoissa, tavaroiden asettelu myyntipöydälle, ravintolan kauniisti rakennettu annos, kahvilan herkkutiskin värisarjat. Puutarhan vehreyden kerroksisuus, harkitusti istutetut puut, viimeistelty nurmikenttä ja valtoimenaan rönsyilevät kukat. Ihminen, joka luo itsestään pienen taideteoksen, kun pukeutuu huolellisesti värejä yhdistellen päivän rientoihin. Arkitaiteessa on elämän koko kirjo. 

Vyökauppias sanoi itse tehneensä kaiken.

Diorin muotitalon ikkunasomistus Firenzessä. 

Hotellin vaatekaapin ovenkahva, Firenze.

Taidetta ei jaksa, jos on jano tai nälkä. Iloinen tervehdys ravintolan ovella, olkaa hyvä, madame, ystävällinen keskustelu, herkut, joissa värit, rakenteet ja tuoksut muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Maut, joita on hyvä muistella. 

 

Takkuisen talven jälkeen Rooma ja Firenze tekevät hyvää sielulle! 

Olkoonkin, että mekot palasivat matkaltaan sileinä ja puhtaina. Ei mennyt silitys hukkaan, ei vielä kertynyt mekkopyykkiä takapihan narulle liehumaan! 

 

Kuvat on otettu pikkukameralla, valotusta tapaillen ja sommittelun lakeja uhmaten. 

 

Tuulentuivertama mummo?

 

Maalauksen pinta krakeloituu, haalistuu, patinoituu, saa mestariteoksen piirteitä. Soitin saavuttaa parhaan klanginsa muutaman sadan vuoden iässä. Mööpeleistä tulee antiikkia, josta perikunta tappelee. Tai sitten ne tappelevat siitä, kuka joutuu ottamaan, kenen vastuulla on siivota jäljet, mutta sitä me tulevat vanhukset emme enää ole näkemässä emmekä etenkään kuulemassa. 

 

Kun sama tapahtuu ihmiselle, se ei ole taidetta, vaan ravistumista. Värit virttyvät, ryppyjä ilmestyy odottamattomiin paikkoihin, yllättäen ja pyytämättä. Pintavauriot ja koneiston reistailu eivät koskaan tule samanaikaisesti. 

 

Se mikä vanhuudessa on melkein yllättänyt, on ajan ajattomuus. Kuluneen pinnan alla on se sama hupsu höppänä, joka nauttii huomiosta ja hyvistä sanoista, innostuu ja ihastuu. Oppii ja ei kumminkaan opi. On utelias tai ainakin tiedonhaluinen. Välillä huomaa uskottelevansa itselleen, että osaisi jo asettaa asiat johonkin kehikkoon, että jotain olisi jopa oppinut. 

 

Ääriviivansa sitä kai on tähän mennessä jo tullut tietämään, omat rajansa. Mutta onko se kangistava vai kohottava asia? Ehkä molempia, satunnaisesti. Päivät, hetket eivät aina ole veljeksiä tai sisaruksia. Tai mistä minä sisaruksista mitään tiedän, ainoa lapsi.  

 

Tapaan kavereita. Onko tuo … on se, sittenkin. Vähän vanhempi kuin kuvittelin, mitä oikein kuvittelin? Voiko tuo olla…  On se, eikö aika pysty tuohon olemukseen ollenkaan? Kouluvuosien jälkeen on eletty kokonainen elämäntarina ja se on jättänyt jälkiä, geeneilläkin lienee osuutensa. Elämän tuuli tuivertaa jokaista.  

 

Elämä muuttuu historiaksi, päivä kerrallaan. 

 

Viikko Saariselän laduilla on jo iki-ikivanhaa juttua. Lumiset väylät, lumesta nousevat puiden hahmot, kevätaurinko ja kanssakulkijat tervehdyksineen. Vanhaa, koettua, ihanaa nähdä taas! Huomasin hidastuneeni. Ei vain ladulla, muutenkin. Kevätväsymystä? Se ikä? Epäsopivat sukset? Kevätsohjo ladulla? Haaveiden, toiveiden ja todellisuuden välinen ikuinen ja selittämätön ristiriita? 

 

Viikko Roomassa ja Napolissa on läheisempää historiaa. Hikinen viikko, kaikki puhtaat pellavapaidat ehtivät käyttöön. Kun puin sen kaikkein väljimmän päälleni, joku puhutteli spontaanisti mummoksi, nonnaksi. Ihan kunnioittavasti, sekin teki sielulle hyvää. 

 

On ihanaa olla hotellissa, ainakin hetken verran. Joku huolehtii puhtaat pyyhkeet kylpyhuoneeseen, kuuraa peilit lahjomattoman kirkkaiksi, toinen kattaa ruokapöydän, kolmas sijaa vuoteen niin, että lakana ja peitteet ovat napakasti paikoillaan, niitä saa välillä ihan kiskoa päälleen. Saa olla ja mennä ja olla. Istua valmiiseen pöytään ja ihastella annoksia ennen niihin kajoamista.

Ja niin se vain on, että ellei lähde matkalle, ei voi kokea kotiinpaluun autuutta. Sitä tunnetta, kun saa pesukoneen pyörimään, kerrankin täynnä kesäpaitoja. Sitä tunnetta, kun avaa radion ja muistojen bulevardi avautuu sielua hellien. Saa nukkua, nousta aamupalalle yöpaidassa, saa olla. Samaa olemista kuin maailmallakin ja sittenkin erilaista. Tutut tavarat omilla tutuilla paikoillaan, juomalasin löytää vaikka pimeässä, jos yöllä tulee jano. Helppoa, selkeää elämää, vaikka ei onneksi joutilasta. 

 

Meitä seitsemänkymppisiä peloteltiin ja kyykytettiin koronapandemian alussa. Ei olisi saanut sitä eikä tätä. Silloin joskus mietin, onko vanhassa vara parempi vai VANHASSA VAARA PAHEMPI? 

 

Elämä taitaa kaikesta huolimatta normalisoitua, onneksi. 

Takapakkeja tulee, mutta me tiedämme jo, mitä se on ja miten toimia. 

Me tuulentuivertamat. 

Puhutaan ulkomaata?

Hyvää huomenta!  Hyvää päivää!  Hyvää yötä! 

Terve, mitä kuuluu? Kiitos hyvää, entä teille/sinulle?  

Mikä teidän nimenne on?  Mikä sinun nimesi on?

 

Kun kunnon väki lähtee maailmalle, mukaan otetaan parlööri, matkailijan apu ja käsikirja. Käteviä, valmiita lauseita, ääneen lausumista vaille. 

Kun pieni kirjanen on taskussa, koko maailma on hallussa? 

Hadrianuksen pylväs kertoo historiaa kuvin. 

 

Hei, emme taida olla tavanneet aikaisemmin? 

Saanko esittäytyä, te olette varmaankin neiti/rouva/herra NN?  Tässä on käyntikorttini!  Oletteko ensimmäistä kertaa täällä?  

 

Parlöörin maailmassa ollaan korrektin kohteliaita, teititellään. 

Sanotaan kauniisti, puhutaan täydellisin lausein.

Vastaus on varmaankin yhtä sulavan sujuva. Kun sen vielä ymmärtäisi?

Siellä se on, koulusta tuttu paikka! Ihan sydäntä lämmittää! Rooman ja Napolin välillä, paikallisjunasta kuvattu. 

Kiitos avusta! Eihän tuo mitään!  Kiitos vaivannäöstä! Ei kestä kiittää! 

Anteeksi että häiritsen, mutta. Mikä vahinko, olen pahoillani, mutta se ei käy päinsä! 

 

Sen voi sanoa niin monella tavalla. Kauniisti tai arkisesti.  

Sen, joka arkielämässä on Höh! Oho! Äh! Eikai! Sori! Sattuks se? Anteeks! Älä ny viitti!

Pari tuhatta vuotta ei ole kaupungille ikä eikä mikään, vai mitä Pompeiji? 

Pompeiji, laajeneva kaupunki.

Onko teillä vapaita huoneita? Voiko huoneeseen saada lastensängyn? 

Missä on ruokasali/baari/sauna/uima-allas/terassi?

Voitteko kantaa matkatavarat huoneeseen? 

Voisitteko siivota huoneeni?

 

Tottahan kysymyksiin vastataan. Vastaukseksi voi saada lavean puhetulvan, niukan kommentin, olankohautuksen tai jotain siltä väliltä. 

Niin, jos kysymys on ymmärretty. Siis: jos henkilö on oivaltanut, että sanat, joita matkailija muodostelee, ovat kysymykseksi tarkoitetut. Asiayhteys toki tukee viestiä: tuskin vastaanottotiskille tullaan ilman jonkinlaista dokumenttia tai lippua. 

Napolin ilta.

Kysymys on muutakin kuin vain jono sanoja. Kysymyksen tunnistaa intonaatiosta, lausemelodiasta. Siihen liittyvät ilmeet, eleet, jotka kuuluvat painokkaaseen ilmaukseen. Näiden keinojen hyödyntämiseen parlööri ei käyttäjäänsä valmenna.

 

Useimmissa hyvissä hotelleissa osataan toki puhua jotain muutakin kuin omaa murretta. 

Myös kasvojen ilmeillä, käsillä ja jaloilla voi ilmaista itseään. 

 

Leonardo da Vincin keksimä uintiapu. Liikunta on terveellistä. Museo on Roomassa.

Sain eilen omituisen huimauskohtauksen. Vatsassani ollut vaivoja jo pitkään. Minulla on vakituinen lääkitys. Kutsukaa lääkäri! Minulla on matkavakuutus! 

 

Parlööri ei luota lääkärin kielitaitoon, ammattitaitoon, kykyyn todeta potilaan tila omiin havaintoihinsa luottaen. Parlööri uskoo, että vaikeiden sanojen mongertaminen, jotenkuten, auttaa parantajaa päätymään oikeaan diagnoosiin. 

Parlööri ei tuhlaa merkkejä ääntämisohjeisiin, suomenkielisen tekstin parina on aina vieraskielinen vastine paljaaltaan, vailla tarkempia ohjeita. Kuin lääkepakkaus ilman apteekin tulostamaa ohjeliuskaa.

Onneksi on vakuutus. 

Giordano Bruno, Campo de Fiori, Rooma. 

Elämä sykkii patsaan ympärillä. 

Mitä maksaa postikortin / kirjeen lähettäminen Suomeen? 

Kuinka monta päivää kortit kulkevat Suomeen? 

 

Siihenkin aikaan, kun postikortit vielä liikkuivat maailmalla, ne olivat ö-luokan postia. Hidasta, harvoin ajallaan saapuvaa. Joskus filatelistiystävä sai upean merkkisikermän asemesta kortin tai kuoren, jonka osoitepuoli oli matkan varrella tyhjiin höyrytetty. 

Postikortit, kuka niitä kaipaa? Ja jos vaikka kaipaisikin, mistä niitä saa? Merkkejä ei ole missään, eikä kukaan tiedä, montako päivää tarvitaan – niin, mikä se kohdemaa olikaan?

Toisin on todellisuus. Selfie kiertää maapallon kahdeksassakymmenessä sekunnissa – tai ainakin minuutissa. 

Fontana di Trevi. Montako selfietä lähti maailmalle kuvan ottamisen aikana? 

Voisinko sovittaa tätä/näitä? Missä sovituskoppi on? 

Onko teillä lastenvaatteita? Onko teillä mitään halvempaa? 

Minulla on kuitti, voinko vaihtaa tämän? 

Kiitos, minä vain katselen! 

Mihin aikaan suljette? 

 

Ennen vanhaan oli ihanaa käydä ostoksilla. Ulkomaan kaupoissa oli aina jotain sellaista, mistä kotimaassa saattoi vain haaveilla: halpaa, kaunista, värikästä, muodikasta, persoonallista. 

Kaikissa itseään kunnioittavissa kaupungeissa on nykyään iso ja runsas ruotsalaisperäinen muotitavaratalo, englantilainen (luulisin niin?) vaateketju, huippumuodikas, alkuaan japanilainen ketju, saksalainen ketju. Yhtä muodikasta, yksilöllistä, edullista siellä ja täällä. 

Kaupan tekeminen ei koskaan ole ollut kielestä kiinni. Oleellista on kauppamiehen into ja taito, kyky suostutella. Sanoilla ja sanoitta.

 

Olisi se parlööri kuitenkin voinut luetella edes värit, numerot ja summittaiset koot akselilla tosi pieni – hurrrjan suuri.  

Mikähän olisi hyvää?  Kaikki! 

Saako teiltä sateenvarjoja/karttoja/postimerkkejä/matkamuistoja?

 

Matkamuistopuoti tursuaa kadulle asti, roju ja rihkama täyttää hyllyt. Jos sadetta on tullut viisi pisaraa, kauppias on jo ehtinyt nostaa sateenvarjot esille. 

Kauppa käy, vaikka et osaisi sanoa sanaakaan millään kielellä. 

Onko matkamuistosi kännykällä otettu kuva vai muovinen pienoismalli Colosseumista? Pienoismallit maksavat euron ja niitä on iso korillinen melkein kaikissa puodeissa… 

 

Colosseum, omana itsenään. Loppuunmyyty, ensi kerralla pitää tilata liput ajoissa. 

**********

 

Pandemian padot ovat avautuneet. Taas saa matkustaa, seikkailla maailmalla. 

Ja kyllähän me matkustamme. Pakataan vetolaukkuun muutama paita, tarkistetaan luottokortin käyttöalueet ja menoksi. 

Kohtasimme Napolin kujalla. Olisin niin mielelläni ottanut sinut mukaan! 

Perillä, kohteessa, on aina joku, joka osaa ainakin yhtä välttävää huonoa englantia kuin matkailija ja joka haluaa auttaa ja palvella. 

Ja ellei ole, apu löytyy puhelimesta. Tekniikka jyräsi pienen kirjan, joka yritti olla hyödyllinen. 

Pietarinkirkko. Jos joku on must, niin tämä. 

Ja niin kansa vaeltaa. Suorittaa turismia, kiertää nähtävyyksiä, maistelee ruokia, näkee näköalat ja elää osana suurta kansainvaellusta. 

Huomatkaa komea jäätelöpoika! 

Matkailijoiden heimo vaeltaa, jonottaa, suorittaa pakolliset nähtävyydet. Ne, joista on niin mukava jutella tuttavien kanssa kahvipöydässä ja samalla vähän itsekin päteä. Heh, siellä mekin!

On sitä muuten taas nähty mualimaa!

 

En puhu englantia/italiaa. Puhun hiukan englantia/italiaa. Asun hotellissa!

Pantheon, huikea kupoli.

Pieni kirja, joka yritti olla hyödyllinen.
Aika ja tekniikka ajoivat sen ohi.