Ilma on täynnä linnunlaulua, tuoksuja, alkavaa vihreyttä.
Levitän kosteat pyykit naruille, keinumaan tuulessa, auringossa. Saan sylin
täyteen raikkautta, kun muutaman tunnin kuluttua kerään puhtaat ja kuivat
liinavaatteeni pois. Kevään ensimmäinen tuulessa kuivattu pyykki on aina yhtä
riemastuttava asia, kaukaisen ikuisuuden päässä on aika, jolloin ilta ehtii
ennen kuin mikään on ehtinyt kuivua valmiiksi.
Kevään ensimmäinen tuulikuiva pyykki. Kevään ensimmäinen
ateria terassilla. Kevään ensimmäinen ilta, jolloin voi istua ystävien kanssa
parantamassa maailmaa juuri niin kauan kuin on valoisaa ja asiaa riittää.
Kevään ensimmäinen, eikä vielä pitkään aikaan se syksyinen, jolloin pitää paeta
sisälle kylmän, sateen tai pimeän takia.
Maiseman värit ovat ainutlaatuiset. Kulottunut keltainen
pelto, jonka musta multa kohta kynnetään esiin, metsät, joissa lehtipuiden
vihreys on vielä läpikuultava, arka aavistus. Rantaa reunustava kaislikko ja
järven puhdas sinisyys, heijastus taivaasta.
Eivät kaikki keväät ole yhtä keveitä. Joskus ei ole edes
ehtinyt huomata, miten päivät pitenevät ja valo voittaa. On ollut huolta ja
pelkoa, työtä, kiirettä. Katse on pysynyt maassa, viikosta toiseen.
Ja sitten, jonakin päivänä valon voima on voittanut ja sen
on kyennyt tajuamaan. Ajatukset ovat saaneet siivet, siipien alla on voimakas
tuuli, joka kantaa.
Unien askeleet hajoavat kevättuuleen. Ne, joiden kulku oli
keveää. Ne, joiden edellä kulki ahdistava, pelottava. Ne, jotka eivät edes
toteutuneet, ne, joita valveilla odotin. Ne taivaalliset, rankan päivän jälkeiseen
syvään uneen uponneet.
Annan tuulen viedä mukanaan kaiken sen raskaan ja
merkityksettömän, jota en huomisen painolastina kaipaa. Annan
tuulen tulla ja puhdistaa. Teen työt, jotka ovat kevättöitä ja tärkeitä ja
tarpeellisia.
Ihmisen väsymys on hyvää silloin, kun sen voi levon avulla
voittaa.
