Olen huonosti suunniteltu, vanhanaikaisen mallinen ihminen.
Omistan vain kaksi kättä. Tarpeen olisivat Huovisveikon
lanseeraamat välikädet, erityisesti näin syksyllä ja joulun alla. Tavallisella vanhanmallisella
mummelillakin pitää nykyään kaupungilla liikkuessaan olla käsillä kauppakassi
ja käsilaukku, matkapuhelin ja sitten vielä sateenvarjo, jota yksi käsi pitää
ylhäällä ja se käsi on silloin ihan toistaitoinen muuhun käyttöön.
Ennen oli yksi käsi koiranhihnassa, yksi hoiteli
kakkapusseja ja sitten olisi vielä pitänyt olla oma erillinen käsi sateenvarjolle
ja puhelimelle. Enää ei ole sinne tänne sinkoilevaa vilkasta pikkukoiraa, mutta
käsien riittämättömyys ei silti ole helpottanut.
Meillä mökillä on vesikanisteri, joka ilmeisesti on tehty
uudenajan ihmiselle, kolmikätiselle. Korkkia pitää kiertää ja työntää, mikä
vaatii kahden käden voimat, kolmas käsi pitelee mukia, johon vesi lorotetaan.
Kiinnitimme tämän huippudesignin tuotoksen huussin seinään käsienpesupaikalle
ja hankimme uuden, suomalaisen vesikanisterin tilalle. Se toimii yhdellä
otteella, toinen käsi vapautuu mukin pitelyyn. Eikä tippaakaan mene hukkaan. Vesijohtovesi on arvokasta
silloin, kun se on kanisterissa ja muutaman kilometrin päästä kuljetetaan.
Eikä vesikanisteri suinkaan ole ainoa esimerkki. Vaikka
pieniä lapsia ei talossa ole, joissakin mömmöissä lapsiturvakorkki on ainoa
vaihtoehto. Silloin pitää kiertää ja työntää, vääntää ja puristaa.
Lapsiturvakorkilliset purkit ja prönttöset onneksi ovat aika pieniä, mutta
silti, kolmas käsi…
Huovismummot kulkivat järven jäällä ja välikädet tikuttivat
vauhdilla sukkaa tai lapasta – tarpeen sekin olisi, näin myyjäisvalmistelujan
vuodenaikana, kun tunnit loppuvat kokonaan.
 |
| Voi pientä talvikoiraa, muistoissa. |
