keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Katse tavoittaa sinistä




Aamuisen meren yli lipuu valaistu risteilijä.
Yön jälkeen ajatukset lepattavat, aiheet risteilevät mielessä.
Vaikka tämä on Portugalia, mieleen nousee espanjalainen, Lorca.

Krinoliinineitsyt,
murheiden kantaja,
kuin valtava tulppaani
                   aukenet
kukkimaan.
Valolaivasi
vie sinua
kohti kaupungin vellovaa
vuoksea
läpi levottomien laulujen 
ja kristallitähtien.
     Krinoliinineitsyt,
sinä kuljet
kadun virtaa pitkin
aina mereen!

Siinä hetkessä ei ole kirjaa käsillä. Kun tiedostan, että juuri näin syntyvät virheelliset sitaatit, muistin varassa, vähän sinnepäin, menen kotona kirjastoon ja löydän Matti Rossin suomentamat Andalusian laulut.

Olin muistanut valolaivan ja kadun virran, kuoleman ja veren vahvan maun olin unohtanut. Silti, intensiteetti on tallella, Federico Garcia Lorcan voima. Vimma, joka linkittyy johonkin kauan sitten olleeseen.

  
Kun valoa tulee enemmän, laiva saa mittasuhteet, se ei enää ole pelkkä sinisellä pinnalla lipuva valoilmiö, vaan lähestyvä, uiva hotelli. Pian se ankkuroituu, lähelle hotelleja, jotka on rakennettu aivan rantaan.  


Valot syttyvät ja herättävät eloon arkkitehtuurin, muodot ja värit. Puut, rannan graafisen araukaarian. Oppaiden mukaan Madeira on saanut nimensä puista, metsästä. Laurisilvaa, tertiäärikauden alkumetsää on jäljellä palanen vuoristossa, sinnekin on raivattu tie.


Rantaan, kaupunkiin, teiden lähelle pääsevät vain valitut puut. Niiden on ansaittava paikkansa joko oksistojen häkellyttävillä kuvioilla tai kiehtovilla kukilla. Ne taistelevat tilasta, jonka betoni valloittaa, elementti elementiltä. Reservaatti tai ghetto tai hotellialue tai lomaparatiisi – mielialasta riippuen.



Lasikattojen alla alkaa elämä sykkiä. Kaikki on valmiina. Tulkaa ja nauttikaa, juuri tämä nautinto odottaa teitä, juuri näin nautittavaksi. Lääkekin nautitaan, sitä ei oteta.



Katse tavoittaa sinistä. Taivaan panoraamaa, joka elää koko ajan, saa pilvien pinnasta harmaan sävyn, kirkastuu valkoisiksi pilviksi, hohtaa huikean kirkkaana silkkipurjeena meren yllä, värjäytyy kultaiseen ruskoon ja palaa tummaan, syvään yönsiniseen.



Meri hengittää sinisenä, varioi sävyjä, luo omia tulkintojaan, pinta elää tuulen ja pilvien aikaa. Sadepilvet ulapan yllä, maisema on kuin suurella siveltimellä laveerattu akvarelli, Turnerin tapaan.






Värit sekoittuvat, taivaallisen maalarin paletti on antelias, vedot ja sävyt suurpiirteiset. Atlantilla matalapainetta – voisitko sen vielä kuivemmin ilmaista, sumuisten pilvien kostean kauneuden.


Kun meri kohtaa rannikon, sininen kohtaa kiven, saa turkoosin sävyjä, aaltojen valkoiset tyrskyt kohti rantaa.




Katse tavoittaa sinistä, yhä uudelleen. Aina uutta, sinistä.