torstai 26. helmikuuta 2015

Äidit, kaikessa läsnä


Sammatin kirkko, etualalla Lönnrotien perhehauta. 

Kalevalanpäivänä ollaan myyttien, arkkityyppien äärellä. Kerrataan Väinämöisen, Ilmarisen ja Kullervon vaiheita. Lemminkäinen ja Joukahainen, uhmakkaat raikulipojat. Kyllikki, Aino ja Pohjolan tytär, rakkauden etsijät.
Ja lopuksi, vaan ei viimeiseksi, äidit. Uhrautuva, uuttera Lemminkäisen äiti, määrätietoinen Louhi, joka naittaa tyttärensä menestyvälle ammattimiehelle, yrittäjälle.

Sain kunnian vierailla Emilian kerhossa, kiitos siitä. Keskusteltiin Kalevalan henkilöistä. Jokainen sai kertoa, kuka olisi ja kenen luonteenpiirteitä löysi itsestään.
Löysimmehän me.  Pohjamateriaalina olivat Kalevalaseuran nettisivuilla julkaistut luonnekuvaukset, www.kalevalaseura.fi

Lemminkäisen luonnekuvauksessa korostuu rohkeus, avoimuus uusille haasteille. Mutta samalla Lemminkäistä harmittaa, kun äiti puuttuu hänen asioihinsa.

Ajatus lähti sivupolulle. Äitini kuolemasta on kauan, kymmeniä vuosia. Silti, toisinaan mietin, miten äiti olisi jossakin tilanteessa toiminut, millä tavoin ongelman ratkaissut, minkä vaihtoehdon valinnut. Äiti ei puutu minun asioihini, ei voikaan puuttua, mutta joskus minä omalla tavallani turvaudun äidin apuun, kysyn neuvoja. Onkohan kenelläkään muulla vastaavia ajatuksia?

Nämä viisaat, ihanat naiset vastasivat niin upeasti, että liikutuin kuunnellessani. Kyllä, pitkän elämän kokeneet, monta lasta kasvattaneet isoäidit ja isoisoäidit muistivat hekin omia äitejään. ’Äiti oli hyvä talousihminen ja taloudellinen, koti oli aina puhdas ja siisti.’  ’Äiti kasvatti meidät työntekoon, olen siitä kiitollinen’. Suhde äitiin oli kasvanut koko elämän ajan, muuttunut, mutta se oli olemassa vaikka äiti oli vain muistoissa. Joku muisti, miten elämä äidin viimeisinä aikoina muuttui, enää ei tarvinnut olla niin kiinni työnteossa, vaan lämpimälle läheisyydelle oli tullut tilaa.

Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama kansalliseepos. Jokainen kirjoittaja kirjoittaa aina samalla omasta itsestään ja uskon, että Eliaskin suodatti eepokseen omaa sieluaan. Valitsi runotoisinnoista ja säkeistä ne, jotka parhaiten vastasivat hänen käsityksiään. Kalevala on paitsi kuvaus Suomen kansan vanhoista ajoista, myös dokumentti Elias Lönnrotista.

Paikkarin torpan suuri perhe asui pienessä tuvassa, ahtaasti. Kuva suurmiehen äidistä, Ulrikasta on kaunis ja valoisa. Äiti piti huolta lapsistaan, kaikissa oloissa. Kun poika lähti piirilääkäriksi Kajaaniin, vanhemmat matkustivat mukana – vain äiti palasi myöhemmin kotiin Sammattiin.

Kalevalan kokoaja teki mittavan päivätyön suomalaisen sivistyksen hyväksi. Eläkevuosinaan hän uurasti sanakirjatyössä ja suomalaisen virsikirjan parissa. Perheen elämässä suru seurasi toistaan ja isä suuntasi energiansa työhön.

Äiti pelasti Lemminkäisen elämälle. Emilian kerhon äidit ja isoäidit olivat tehneet täyden työpäivän perheittensä hyväksi, mutta edelleenkin, heillä oli lämpimiä ajatuksia äideistään. Ja äidit, juuri nämä suomalaiset äidit ovat tehneet pieniä ja isoja ihmeitä.

Kalevalan päivänä äidit ovat läsnä ja tärkeitä.
Sillä ilman äitejä eivät Lemminkäiset selviytyisi.

Kajaanin Elias kesällä 2014. 

maanantai 23. helmikuuta 2015

Mukaan otetaan



Tämä palanen hiljaisuutta.
Tuuli puuni latvuksessa.
Lempeä tähti, joka syttyy myöhään yöllä.

Pakkaa laukkuun myös
Pienen käden kevyt jälki
Se, joka painui ikkunaruutuun,
Kun orava vilisti oksalta toiselle.

Älä missään tapauksessa unohda
Vanhaa kulunutta kirjaa.
Sitä, jossa on kannessa lukee Muistoja.
Vaikka sitä kirjaa ei enää edes ole.
Muistoissa vain.

Ota ne valkoiset,
Vähän jo tuhruiset
Villasukat.
Niissä on tämän lattian kosketus.
Ja ovathan ne lämpöiset.
Illalla.

Ja ota kaikki muut
Tärkeät ja tarpeelliset
Ja välttämättömät
Helposti pestävät
Siliävät
Kyllä sinä sen jo muutenkin tiedät.
Pakkaa tärkeimmät reppuun.

Ihan tavallinen lähtö
Eikä minun sieluni meinaa millään
Päästä kyytiin.


Maailman keskipisteessä

Maapallo on pyöreä: maailman keskipiste on tässä. Minun maailmani keskipiste juuri nyt. Pieni punainen tupa.

Kun ihminen on ikään kuin ikääntynyt – ikään katsomatta – eikä enää päivittäisen huoltohoitohallinnon kurimuksessa, on mukava nostaa katseensa työstä, katsella pihapuiden hiljaista liikettä kevättuulessa, taivaan värejä. Voi seurata, miten naapurin ikkunaan aamuin illoin syttyy valo ja kuinka tutut kulkijat liikkuvat tiellä.

Tämän täytyy olla maailman keskipiste. Kaikkein pisin pihahonka on se maailman napa, jonka ympärillä kaikki pyörii. Näköetäisyydellä, vähintään kävelymatkan päässä viimeistään, on kaikki tärkeä ja tarpeellinen. Kauppa, posti, apteekki, kirkkomaa, kirjasto, kampaaja. Naapurit ja kaverit.

Maailman keskipiste on hyvä pitää mielessä, kun osoittaa sanansa tuntemattomalle. Vaikka maailma pyöriikin juuri tämän pihan ympärillä, joku voi olla eri mieltä. Ja kaikkien maailmojen kaikki kartat ja koordinaatit poikkeavat toisistaan.

Se, mikä toiselle on maan suola, on toiselle turha riesa. Se, että kirjasto on lähellä, ei ehkä kompensoi sitä, että rautakauppaan on puolen tunnin matka. Eikä se, että maamiesseuran talolla aina joskus jotain tapahtuu, korvaa oopperaa.

Asuinpaikasta ja palveluista kiistely on vielä vaaratonta. Todella heikolle jäälle voidaan joutua, kun  puhutaan rahasta, siitä, kuinka paljon on paljon ja mikä on halpaa, mikä kallista. Mikä ostos on rahan polttamista ja mikä järkevä sijoitus?

Maailman keskipisteessä on helppo olla viisas. Et sinä sitä tai tuota tarvitse, katso nyt, minäkin olen selvinnyt näin ja noin. Tai toisinpäin: eikö sinulla vieläkään ja kuinka kauan selviät ilman? Ja kuinka monta valkosipulia sinä oikein tarvitset!!!

Maailman keskipiste on juuri nyt vähän huonossa kunnossa. Ikkunat pitäisi pestä perusteellisemmin, sillä kevätaurinko alkaa oireilla maantien ja kirkonkylän puoleisella seinustalla. Lattiat voisi imuroida ja ne salalokerot, joihin aina kertyy pölyä, hyvissä ajoin, ennen kuin aurinko ne huomaa. 

Hauskempaa kuin imuroiminen ja luuttuaminen on kirjoittaminen. Hauskempaa kuin työjutun kirjoittaminen on blogin naputtelu. Kuten huomaatte, olen osannut  priorisoida. Hauskat hommat ensin.




torstai 19. helmikuuta 2015

Tarkkailua aurinkolasien takaa


Olen ollut tässä ladulla
jo jonkin aikaa, kuulolla.
Olen tuntematon,
latutarkkailija lahjomaton
nenälläni aurinkolasit
aidot tummat Polaroidit.

Joka suuntaan riittää suksijaa,
jos jonkinmoista kulkijaa.
Montako jäikään asemalle,
Lunta piisaa latupohjan tallaajalle.

Vanha pari vastaan sivakoi,
perinteinen osajako onnen toi,
mies johtaa, nainen toisena
onko järjestys sama myös kotona?
Uniseksiä sarjaa tamineet,
perinteiseen tyyliin tottuneet.
ei ihan viimeisintä mallia,
liekö vallan Hobbyhallia?

Prinssipuoliso pitää perää
Kypsä daami tyylipisteet kerää
Pipoa, lapasta, säärystintä
Sävy sävyyn hihnaa ja mäystintä
Anorakkia huivia tyylillä kantaa
värin poskille ahava antaa.
Vai onko se sittenkin purkista?
En kehtaa tarkemmin tutkia!

Nuoren naisen vassussa vauhtia
Saa isäntä tosissaan saksata suksia
Päällä värikästä softshelliä
Saa harmonia silmiä helliä.
Tyyli tuoreinta on tällä ladulla
Päivitetty tiedolla taidolla.
Ei vielä koiria, tenavia -
eikä muitakaan elämän jarruja -
Entä sitten kun arki tosissaan alkaa,
Jaksavatko vauhdilla yhtäjalkaa?

Liike hiottu, tyyli sulava
Katse tarkka ja ilme vakava.
Ladun ottaa haltuunsa hallava
Susi tunturin, kinkaman tuttava.
Joka päivä tavataan ladulla
On jo alettu ilmoista jutella.

Hikihemmo puuskuttaa mäessä
Hiihti viimeksi kai sotaväessä.
Lähti mukaan kaverin seuraksi
Paksuhemmo kun sukset sai lahjaksi.
Hemmo ja hemmo mustissaan
Farkuissa tuulitakeissaan
Urheina taittaa taivalta,
Kohta vitonen varmaan on takana…
Jo noo mä nyt ajattelin mutta onks tää hei mun juttu sittenkään tä?

Sininen anorakki ja harmaa pipo
Älä ole suotta nipo.
Anna takkisi tuulessa haalistua
Purjeena viimassa pullistua.
Kyllä ladulla käy malli Kajander

Rinteessä, siellä näkyy malli Palander!


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Käyttöohjeita eli miten vanhaa naista pitää käsitellä


Jos törmäät vanhaan naiseen, älä riemastu ja sano: Kas siinäpä, todellakin, vanha nainen! Älä myöskään henkäise ihastuneella äänellä: Oi, miten hyvin säilynyt vanha nainen! Äläkä puhu tuonikäisestä, jos nainen on vanhempi kuin viisitoista vuotta.

Vanha nainen määrittelee itse ja vain itse oman vanhuutensa, jos on sillä tuulella. Kukaan muu ei sitä arvioi. Siinä iässä, jossa mies on charmikas, nainen on vanha. Ulkokuori voi pettää, molemmissa.

Raskaana oleville naisille on tapana puhua leperrellen ja lapsentajuisesti ikään kuin sikiön olemassaolo tuhoaisi naisen aivot ja harkintakyvyn. Vanhalle naiselle on tapana puhua kuuluvalla äänellä ja hitaasti, ikään kuin kaikki vapaana liikkuvat kuusikymppiset olisivat käveleviä muumioita. Väärin molemmat oletukset. Sekä raskaana olevien että harmaantuneiden naisten enemmistö on täyspäisiä oikeustoimikelpoisia kansalaisia, joilla aivo toimii. Kasvava ihmistaimi asuu pallean alapuolella olevissa ihmisruumiin onteloissa, aivan samoin kuin harmaantuva pää ei yleensä ravistu samaan tahtiin kuluneiden polvien kanssa.

Pitääkö vanhan naisen muistaa ikänsä? Ei pidä eikä ole aihetta. Ikä kyllä muistuttaa olemassaolostaan aina, kun on tarvis. Eikä se niin mukava aihe ole, että sitä tekisi mieli vatvoa.

Puhuvatko vanhat naiset aina vaivoistaan, kolotuksistaan, sairauksistaan? Totta kai puhuvat, jos ei heidän kanssaan mitään muuta puheeksi oteta.
Epäkohteliaisuudet sujuvat joiltakin ihmisiltä kuin toinen hengitys: Onko sinulla jo paljon lääkityksiä? Oletko ottanut sitä tai tätä? Onko sinulle määrätty ja miksi ei?
Kuka näitä yksityisasioita oikeasti haluaa tietää? Ja miksi?

Maailma siirtyy internetiin, tietoverkkoihin, pilvipalveluihin ja ties minne – kaikkialle, mutta ei reaalitodellisuuteen. Ja kuka onkaan se säälittävä ressukka, joka on kokonaan pudonnut tai putoamassa kelkasta – vanha nainen? 
Voivoi, mökin mummoa!

Niin, kyseessä saattaa olla se sama nainen, joka on työuransa aikana opetellut puhelimen, pakettinappulan, kirjoituskoneen, laskukoneen, kopiokoneen, teleksin, telefaksin, korppujen ja lerppujen käytön, tallentanut magneettinauhoille ja printannut piirtoheitinkalvoja – ainakin näitä. Mummo, joka rentoutuu kuvaruutu- ja elektroniikkavapaalla mökillä. 

Luuletteko te ihan oikeasti, että ihminen, jonka työhistoria kattaa lähes kaiken toimistotyön kehitykseen liittyvän, jaksaa ja haluaa innostua jokaisesta uudesta jiposta? Kun uudistuksilla on tutkitusti taipumus muuttua historialliseksi rojuksi nopeammin kuin keskiverto konttoripäällikkö (mies) niiden hienoudet edes ehtii oppia. Viisas katsoo ensin ja innostuu vasta sitten.

Sillä kuten mobilistit ja kaikki wanna-be-mobilistit tietävät, näyttöarvo ja käyttöarvo eivät ole sama asia. Eikä ajosuoritus ole sidoksissa kromin määrään. Rupukuoren alla voi sykkiä tehokas moottori. 

Miten käsitellä vanhaa naista? Pääsääntöisesti ja yksinomaan: aikuisena ihmisenä.

Mikä ihme tässä niin vaikeaa on?