sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulu oli taas ovela



Ennen vanhaan joulun pyhät vietettiin pyhinä. Rauhoituttiin, oltiin yhdessä, hiljennyttiin ja lopulta tavattiin tuttavia. Tapaninpäivän iltana postiluukkuun ilmestyi ensimmäinen mainos ilotulitteista. Nyt niitä alkoi sinkoilla jo aatonaattona. Joulu on ollut ovela – vai oliko se sittenkin kauppamies, joka kävi ovella?

Koko syksyn naistenlehdet hehkuttivat tavaroista luopumista ja komeroiden raivaamista. Sitten alkoi laatukeskustelu, sillä mikä voisikaan olla järkevämpää kuin harkittujen, hyvälaatuisten tuotteiden hankkiminen. Ja tottahan pukinkontti nyt ainakin pitää täyttää hempeillä ja hellyttävillä, ihanan turhilla esineillä. Lahjat voi pakata kierrätyskelpoisesti ja samalla halpuuttaa antimensa arkisiksi. Vanhanaikainen emäntä voisi kuvitella, että siinäpä se oli, mutta eipäs ollutkaan. Joulupäivän ykkösuutisena ovat muotibloggareiden kootut alennusmyyntivinkit. Joulu on taas ollut ovela – vai onko se edelleenkin se katala kauppamies?

Suomalainen joulu on ainutlaatuinen perinteineen ja tuttuine seremonioineen. Mutta tarvitaan vain yksi naapurimaan bulevardilehden – luultavasti kieli oikein isosti poskessa – laadittu uutinen tai analyysi suomalaisen joulunvieton kamaluudesta, kun koko kansa jo hermostuu ja hiiltyy. Niin että mitä ne oikein luulevat olevansa? Tärkeämpää olisi katsoa peiliin, naurahtaa hyväntahtoisesti naapureille ja viettää joulua ilman itsetunto-ongelmia. Joulu on ovela – se nostaa kansalliset traumat ja ikiaikaisen alemmuudentunnon esiin, mutta ainakin se yrittää saada kansakunnan ryhdistäytymään, ihan omin voimin.

Joululauluja soitettiin radiossa ennen vain jouluna. Kummasti se muutaman tutun laulun repertoaari riitti kattamaan kansan tarpeet. Nyt joulutingeltangel helisee ja kilisee marraskuusta asti. Helisee ja kilisee, antaa sähäkkää rytmiä askelille kaupassa ja markkinoilla. Joulu soi kansainvälisesti ja kun englantilaisilla on ’one-horse-open-sleigh’, me suomalaiset tyydymme pelkkään nelikirjaimiseen rekeen. Joulu on aika ovela – mitä enemmän jouluiskelmiä tulee, sitä tiukemmin sielu tarttuu vanhoihin, kotoisiin säveliin. Niihin, joissa on paitsi melodiaa, myös sisältöä.

Jouluvirren aikana, kun koko seurakunta veisaa hartaana tuttuja sanoja, sielu liikuttuu ja sykähtää. Kuuntelen virttä, kuuntelen tekstiä, joka toisaalta tulkitsee tarkkaan Martti Lutherin ajatuksia, toisaalta suomentajansa elämän ankaria kokemuksia. Miten vaatimattomilla apuvälineillä, mahdollisesti vain muutaman sanakirjan turvin, tämä teksti on laadittu. Miten paljon se silti tavoittaa, yhä edelleenkin. Joulu on ovela – se pakottaa peruskysymyksien ääreen, antaa ajatuksille kiinnekohtia.

Aika ovela juttu, koko joulu. Viikkojen touhu ja valmistelu – ja sitten, PUM ja POKS. Kun jouluateria on syöty ja paketit avattu, arki kurottautuu esiin ja haluaa jo kurkistaa olkapään yli.

Ovela juttu, mutta kaikkeen ei pidä suostua. Pyhiä on vielä, ja välipäiviä. Oikein ovela viettää ne juuri niin kuin itse haluaa – pyhinä. Luulen tietäväni, että se on joulunkin tavoite. 


lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulun rauhaa



Muistatko vielä
Valkean peiton
Peltojen yllä,
Metsien sylissä?

Muistatko vielä
Lämpöisen tuvan,
Joulua tuoksuu
Parhaimmat herkut.

Muistatko vielä
Kultaiset pallot,
Hopeanauhat,
Lempeän valon?

Muistatko vielä
Toiveiden hetket
Viipyvän, viipyvän
Odotuksen?

Muistatko vielä,
Kun lahjana lapsi
Maailmaan saapui,
Lahjoja tuoden?

Muistatko vielä,
Kun enkeliäänin
Laulu soi meille
Holvien alla!

Muistat sä varmaan
Joulusi parhaan!
Se tuttuna palaa,
Uutena loistaa!




torstai 22. joulukuuta 2016

Juhla, taivainen




Puhtaimmat siivet
Puhtoisin viesti
Taivainen laulu.

Sydämen avaa
Sanoma rakkain
Taivainen lahja.

Ennustus tuttu
Todeksi muuttuu
Taivainen joulu.

Sielujen tiellä
Yksin ei kukaan
Taivainen turva.




tiistai 20. joulukuuta 2016

Tässä iässä sitä



Kirjeenvaihtaja Keski-Euroopasta viestitti vatsavaivoista. Puolison silmäongelmat sen sentään oli saatu hoidettua.
Kirjeenvaihtaja Suomen puolella oli saanut ärhäkän kröhän, joka laajeni keuhkoputkiin asti.

Olenkohan minä – ja onkohan minun ystäväjoukkoni siinä iässä?

Ei siitä niin kamalan kauan ole, kun sairauksista puhuminen oli puistattavin mahdollinen tapa vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa. Omista krempoistaan puhuva tuntui itsekeskeiseltä ja omahyväiseltä. Nyt olen syyllistynyt siihen itsekin. Voi minua! Anteeksi!

Olen kirjoittanut viimeaikaisesta vaivasta kyllästymiseen asti, jopa blogissakin. Yhtenä perusteluna on ollut arvio siitä, että jos itse kerron tilanteesta, juorut pysyvät aisoissa. Toisena ehkä vähän teeskenteleväkin ajatus, etteivät blogia kuitenkaan lue kuin kiinnostuneet… Onhan siitä ollut puhettakin.

Sairauksien käsittely on taitolaji.
- Ai, sinullakin on ollut, voi tiedätkö, silläjasilläkin oli. Ja sitten tuli ihan kamala jälkitauti, eivät meinanneet lääkäritkään…  Kyllä kunnon kumminkaima aina yhden mummelin pikkukivut päihittää! Täältä pesee! Minä tiedän! Oikeasti olen kiitollinen siitä, että jälkitautien määrä on pysynyt  kohtuudessa.
- Ai jaa, sinulla onkin ollut niin paljon stressiä, sekin ja sekin ja se…  Kyllä minä tiedän (ja loput sulavasti arvaan)!  
Niinpä. Juuri niin, mutta ei ehkä sittenkään. Useimmat oikeista työtehtävistäni ovat sellaisia, joihin liittyy määritelty tai määrittelemätön vaitiolovelvollisuus. Keskeneräisistä töistä on parempi olla puhumatta, valmiiksi saatuihin on usein jo itsekin niin kyllästynyt, ettei huvita. Jos stressiä on oikeasti ollut, nimimerkki utelias  ei taustoja tiedä.
- Ai vai niin, no oletko sinä nyt varmasti kunnossa. Entä jos talutan…  (Näpit irti!!!) Kiitos, mutta parempi olisi, jos itse saisin...

Jos siis haluaa puhua vaivoistaan, voi olla varma, että joku tietää vielä hurjemman tapauksen ja joku toinen menee siitäkin yli. Kansanparantaja-amatööreistä puhumattakaan. Kiusallista.

Piintynyt tupakkamies oli tehnyt lakon jos vuosia sitten, mutta valitti, että tupakka oli mennyt luihin. Aina kun lähti kotoa, sitä vaistomaisesti koputteli takintaskujen tienoot ja varmisti, että aski ja tikut ovat mukana, vaikka niitä ei vuosiin ollut tarvittukaan.  

Sairastaminen voi mennä luihin. Kipeää jalkaa varoo senkin jälkeen, kun käveleminen jo sujuu. Sairastamisesta voi tulla ainoa ja hallitseva puheenaihe, ellei pidä varaansa. Mikään ei kuulosta niin itsekeskeiseltä kuin ruikutus. Eikä mihinkään ole niin helppo lipsahtaa kuin itsesääliin. Tässä iässä se onnistuu yllättävän helposti.

Ohimenevä riesa on ohimenevä riesa, jota ei tee mieli muistella, kun tilanne on normalisoitunut. Krooniset sairaudet ovat asia erikseen, niillä on omat sääntönsä ja lakinsa.

Normalisoitumisen tunne on tällä hetkellä todella vahva.
Niin, että mitä sinä viimeksi oletkaan lukenut?

Minä luin muutama viikko sitten Jari Tervon Matriarkan, olihan se ihan ok, kielivirtuoosi tämä mies ehdottomasti on, mutta jotenkin tuli mieleen ne ihan ensimmäiset Tervot ja hullut Rovaniemen pikkuroistot ja isommat. Ja nyt on menossa Katja Ketun Hitsaaja, osaa se tyttö kirjoittaa. Sen huomaa vielä tässäkin iässä.

Niin, että mitä sinä olitkaan harrastanut?