Käytiin ulkomailla

Muutkin harmaahapset ovat saaneet saman ajatuksen: päiväksi ulkomaille. Tai ei ihan päiväksi, iltapäiväksi kumminkin. Terminaali on tungoksesta sakeana.  

 

Keulassa olevan ravintolan ikkunoista näkee, miten aluevesirajan tuolla puolen kulkee rahtilaivoja. Vieressä naapuripöydän varttuneempi miesporukka käy kiivasta keskustelua siitä, kuinka paljon suolaa karjalanpaistissa pitää tai saa olla. Ratkaisematon, kaikki ovat eri mieltä ja jokainen oikeassa. Lopussa vain keskustelun aloittaja osallistuu. Äänen volyymi ei laske. Jos se laskisi, kuulisivatko kaverit? 

 

Joku muukin on päättänyt aloittaa matkansa katkarapuleivillä. Kulmikkaita muovipakkauksia on kaikkialla. Tyhjiä tuoppeja myös. Sitten tulee plokkari ja vie kärryllään kaiken pois. 

 

Laiva keinuu, aallot tärähtelevät kylkeen, pientä heijaavaa liikettä, ei paha. Tuulisempaa oli ennustettu. Taxfreetuliaiset saadaan ennen iltaruuhkaa hyttiin. Muutaman neliön hytti on päivän tukikohta. 

Tallinnassa tuulee. Pipokorvillekeli.  

 

Etsimme ja löydämme joulutorin. Matkalla tulee vastaan tuttu herra: Jaan Kross. Kotona hyllyssä Vastatuulen laiva. 

Matkustavaiset jonoutuvat glögikioskien luokse. Vähemmän kuulee viron kieltä, juuri nyt on laivalla tulleiden invaasio. Katsellaan kauppakojuja ja näyteikkunoita. Meripihka on upeaa, näyttävää ja kallista. 

Kuvaan pienen myymälän ikkunan kultaisia tekstejä, niissä luvataan, kuinka koruja valmistetaan, korjataan – siis parannetaan – ja kaiverretaan. Saan kuvaan tekstit, mutta myös sisällä työskentelevien ihmisten ahkerat kädet.

Vanhan kaupungin kaupat ovat turisteille rakennettu näyteikkuna: matkamuistoja, koruja ja käsitöitä. Sateenvarjo on vihmavari, mutta miten toimii kiiltävä kädensija? 

Siellä, missä ennen oli villasukkamummoja, on nyt akryylisukkamummoja, siellä, missä joskus oli kirjakauppa, on nyt kapakka. Teltoissa kukkakauppa, melkein paljaan taivaan alla. 

Vanha mies soittaa haitaria, kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. 

Tallinnan kaupunkikuva muuttuu koko ajan. Tien laidalla on palanen muuria, epäilen, että seuraavalla kerralla se on jo poissa. Rakennustyömaan aita kukkii graffiteja.

Vanhan ja uuden sekamelska, virttyneen harmaat kivitalot jäävät vähemmistöön teräksen ja lasin vallatessa alaa. Rakennukset ovat uhmakkaan moderneja, yllättäviä, vaihtelevia rakennelmia.  

 

Tallinnalaisten arki on toisaalla, ruokakauppoja, tavallisia kauppoja, satamassa matkustavaisille pakolliset juomat. Kantokyky ei riitä, juomat jäävät hyllyyn. 

 

Kun kuu on korkealla, rusottavat pilvet melkein haihtuneet, laiva lähtee. Ikkunasta otetussa kuvassa on heijastuksia, kosteutta ruudulla, epätarkaksi jääviä kuvia. 

Noutopöytä notkuu kymmenistä eri ruokalajeista: paljon mainostettu joulupöytä, lastattu täyteen kaikkea mahdollista. Jonoja, ruuhkaa, kiire, kattaus loppuu, kiire. Kaikkea mahdollista ei tee mieli maistaa. 

 

Väki siirtyy ravintoloista hytteihin tai auloihin odottamaan. Merellä on pimeää, pöydissä vaitonaista väkeä, etäämpänä pieni ihminen parkuu koliikkia. 

 

Matka loppuu kohta ja kaikki pääsevät takaisin kotiin.

 

Illan tummuessa Tallinna muuttuu valomereksi, mutta laiva on silloin jo kaukana. 

Helsinki ottaa meidät vastaan valaistuna. 

 

Välttävin, lähes keskinkertaisin tiedoin

Eläminen on varma, mutta hidas tapa oppia tuntemaan oma keskinkertaisuutensa. Kun on oppinut, on jo iällä. Kaikella tähän mennessä kertyneen kokemuksen perusteella minun pitäisi olla jo henkistynyt ja hyvin seesteinen, mutta totuus – no, niin, no… Ei kai elämäkään mahdottomia pysty sorvaamaan. 

Kirjoitin hiljan Italian taiteesta Helsingissä. Harmittelin, etten ehtinyt perehtyä Ateneumin näyttelyyn riittävän perusteellisesti. Nyt kuvaan toista kohtaamista, joka sekin jäi liian lyhyeksi. Samalla törmäsin, taas, omien tietojeni vajavuuteen.  

Tallinnan Kumu on kuumottanut mieltä jo pitkään. Millainen museo se olisi, kun kuvat mediassa ovat olleet niin kiinnostavia. Miten modernia arkkitehtuuri olisi kotonaan viehättävässä puutarhakaupunginosassa, kivenheiton päässä keskustan lasitalojen ja pilvenpiirtäjien maailmasta.  

Kumu on toisenlainen. Mikään ennakkokuva ei tehnyt oikeutta rakennukselle. Kumu oli paljon komeampi, huikeampi, hienompi. Se otti vieraansa vastaan kohteliaasti, lähes nöyrästi, maan tasalta nousten. Sisätilan avaruus ja eri saleista avautuvat näköalat valloittivat. 

Kumu on paitsi taidenäyttely, myös katsaus Viron historiaan. Tarina kansasta, joka Euroopan laidalta kurkotti kohti keskuksia. 

Varhaisin taiteilija oli Michael Sittow (1469-1525), renessanssiajan kosmopoliitti. Muotokuvat kertovat matkoista Euroopan hoveihin, taiteilija herää unohduksesta ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään. Tuntematon mestari on saanut nimen ja taiteilijan vaellusvuodet on kartoitettu. Matkustaminen ei 1500-luvun Euroopassa ollut helppoa eikä nopeaa, mutta taitavalle tekijälle on kuninkaiden ja aatelisten piireissä riittänyt kysyntää.

  

Viron taiteen aarteet, 1700-luvulta toisen maailmansodan vuosien välisen ajanjakson aikana tehdyt maalaukset ja veistokset noudattelevat samankaltaisia kehityslinjoja kuin taide eurooppalaisissa kokoelmissa. Taide lähestyy modernia, suodattaa vaikutteita maailmalta. 

Itsenäistynyt Viron tasavalta tunnistaa juurensa, kertoo omasta arvostaan. Samalla se kertoo kuvin historiaansa ja mytologiaansa. Kalevipoeg ja Vanemuine ovat sukua omalle kalevalaiselle kansanperinteellemme. Oma eepos on oman kulttuurin symboli, joka osaltaan legitimoi pyrkimyksen itsenäisyyteen.

Muutos Viron tasavallasta neuvostotasavallaksi näkyy ankarana käänteenä myös taiteen kielessä. Historia kuvissa – kuva historiassa -näyttely on hätkähdyttävä. Tasavallan ajan kuvissa kansannaiset vaelsivat kirkkotiellä, nyt ryhmämuotokuvaan ovat asettuneet kodittomat. Raskaat rautasaappaat tallaavat maata, ankea aika kuvataan samein värein. Taistellaan, liput liehuvat. Kommunismin seremoniallinen taide kuvaa valloittajien ihanteita. 

Moderni Viron tasavalta on tavoittanut kansainväliset virtaukset, uusissa töissä on energiaa ja uhmaa. 

Viron kielessä näkyvät ja kuuluvat vuosisataisten kulttuurisuhteiden jäljet. Virolaisten historia on täynnä draamaa ja ankaria vaiheita, joiden tarkempi tunteminen auttaisi ymmärtämään Kumun näyttelyiden antia syvemmin. Viron historian tentissä arvosanani tuskin olisi edes tyydyttävä. 

Rivakka kävely satamasta Kadriorgin idylliin, rankkasateen ja ajoittain rapaista vettä lainehtivien katujen kautta kannatti. Museovierailun alkaessa harmaa taivas vaihtui aurinkoon ja tuuleen. Lähtiessä oli valoisaa, myös mielessä. 

Päiväristeilyn muutaman maissa vietetyn tunnin aikana ehtii Kumuun, ehtii käydä kursorisesti museon tärkeimmät salit läpi, mutta ei ehdi perehtyä kaikkiin yksityiskohtiin. Taiteilijoiden nimet lipuvat ohi, teemat tarttuvat mieleen. 

Kumun näyttelyohjelmaan voi tutustua museon verkkosivuilla. 

Näyttelyt on nähtävä, niitä on paljon ja ne ovat näkemisen arvoisia. 

Viron historia on kiinnostava kertomus. Siihen on tutustuttava tarkemmin. 

Tallinnaan ja takaisin

Vapaalippu on jo jonkin aikaa katsellut meitä lipaston päältä. Sitten tartuimme houkutukseen. Varasimme matkan. Ellei olisi varattu, lippukin olisi pian ollut jätepaperia. 

Päiväksi Tallinnaan, eli oikeasti, muutamaksi tunniksi.

Helsinkiin, sateessa. Satamaan, sateessa. Laivaan, sateessa.

Meri oli lyijynharmaa, sateesta, taivas hiukan vaaleampi.

Asetumme kahvilan pöytään, skoolaamme, sateelle. 

Vajaa laivallinen väkeä, enimmäkseen pirteitä eläkeläisiä, muutama puolikova punkkari. 

Äänekäs puheensorina kaikkialla: mitä ostettaisiin ja mitä kannattaisi. 

Innokkain on varautunut, isolla vetolaukulla.

Tallinnassa ei sada. Kadut kiiltävät kosteina, taivas on harmaa. Suuntaan kameran satamasta vasemmalle, kohti kaupungin modernia ydintä. Arkkitehtuuria, uutta ja mielikuvituksellista arkkitehtuuria. 

Katsomme oikealle, aivan oikein. 

Askeleet suuntautuvat vanhaan kaupunkiin.

Sataman lähellä ohitetaan toimistotalo, tuliterän huoneiston voisi ostaa, jos olisi tarvetta ja reilu nippu euroja millä tehdä kaupat. Vanhassa kaupungissa odottaa vanha talo, saneeraus vaiheessa, Lexus talon vieressä. Sama värimaailma, eri vuosikerrat.

Onhan kampaamoita täällä radan varressakin, mutta riittää niitä Tallinnaankin. Kauneussalonkeja, hoitoloita, naisväen huoltamoita. Kuka täällä on näin ruma? 

Tietysti, katsotaan peiliin. Olisi voinut tulla tarpeeseen. Onneksi ei ollut aikaa. Enkä ole koskaan sietänyt sitä, että tuntematon ihminen arvioi ja näpelöi kasvojani.

Houkutuksia riittää. Naisella ja harakalla on kova halu kiilto-aineisiin, pohtii kansallisrunoilijamme. 

Keskustassa  korukauppoja on enemmän kuin ruokapuoteja. Kuinka niitä onkin niin paljon?

 Ai niin, se peili. Sinne piti katsoa.

Villapaitoja ja muuta pässinpökkimää. Suloisia värejä, kirjavia kuoseja, käsityön makua. Ihmeellistä muuten, miten kaikkialla kaupungilla kaikissa kaupoissa samanlaiset yksilölliset mallit olivat esillä. 

Miksi? No joo, myönnän haikailleeni ja haaveilleeni. 

Ei nyt mahtunut kassiin eikä ehkä mahtuisi kaappiin, valitan.

Ruokaa, annoksia, juomineen. Kun muutama päivä aikaisemmin sain tuta  huoltoasemaketjun kolkkoa kohtelua, nyt olen tervetullut asiakas, suosittu. Ei vain yhteen tai kahteen ravintolaan. Valitan, taas, aika ei riitä.

Talot on rakennettu lujasta kivestä, kestämään. Seinät on hiljan maalattu siisteiksi. Yksityiskohdat tarttuvat silmiin, kolkutin voi olla taideteos tai katos oven yläpuolella.

Katedraali kaupungin korkeimmalla kohdalla näyttää samalta kuin Marc Chagallin maalauksissa, väreineen, kaikkineen. Viulunsoittajakin on kadulla, huikean taitava. 

Kujat ylös alas, vinot ja mutkikkaat. 

Pikkukameran vakiovarusteena tulevat perspektiivivirheet ja linjojen kaatumiset eivät haittaa täällä.

Toompea kiriku kell – otsikko vironkielen lukukirjassa. 

Vanhan kirjan kertomukset pitävät täällä edelleen paikkansa, vanhassa kaupungissa. Uudelta puolelta katsottuna vanha puoli on kuin satu menneestä. Uusi puoli näyttää joka kerta erilaiselta, moderni valtaa alaa.

Pidän saduista ja runoista. Niissä puhutaan tunteista syvemmin ja suoremmin kuin muissa kirjallisuuden lajeissa. Vanhassa kaupungissa tuntee ajoittain kulkevansa sadussa. Illuusio saa hetken olla totta, runo olla todellisuutta, ennen kuin muuttuu, arjen vallatessa mielen, matkailuteollisuudeksi.

Kuljemme takaisin laivalle. Löydämme tutun ravintolan, istumme pöytään, kansa ostoksineen virtaa laivaan, äänitaso nousee, kuuluttaja kuuluttaa. Siirrymme seisovan pöydän ääreen ja huomaamme, miten ilta tummenee.

Sade on alkanut samaan aikaan, kun nousemme laivaan. Vanha kaupunki katoaa sateeseen, kuin esiripun taakse.

Kävelemme junalta kotiin sateessa.

Ilus suvepäev olid.