Salmelaa ei voi noin vain ohittaa, se on koettava

Björn Weckströmin pronssivalos - kuvasta heijastuksineen tulee lähes selfie. 

 

Taidekeskus Salmela on kesän parhaita perinteitä. Vuodesta toiseen raikas, uusi ja uniikki. Tänäkin vuonna anti tuntuu poikkeuksellisen runsaalta ja moni-ilmeiseltä. Silläkin uhalla, että toistan itseäni: on se taas näkemisen arvoinen.  

 

Heinäkuun alkupuolella parkkipaikka on täynnä ja ravintolassa ruuhkaa. Välillä ropsahtelee vettä, mutta taiteen ystäviä se ei tunnu häiritsevän. Päärakennuksen ja Domanderin alueen välillä on vilkas virta kulkijoita molempiin suuntiin. 

Isäntä, Tuomas Hoikkala sukkuloi näyttelysaleissa asiakkaiden keskellä. Näyttelyssä vaihdetaan katseita ja hymyjä, tuntemattomien kesken, vaelletaan kuvien ja veistosten äärellä, yllätytään, joskus petytään. Tuliaisiksi saa monta elämystä. 

 

Päärakennuksesta alkavan näyttelypolun avaa korutaiteilijana maailmankuulu Björn Weckström. Seuraava mestari on Raimo Utriainen.  Kolmas tyylikäs herra on Jorma Hautala.

Purjekankaalle talletettu meren tunnelma. 

 

Ensimmäinen sali on omistettu maalauksille ja veistoksille. Purjekankaille maalatuilla pinnoilla meri ja tuuli kohtaavat, merellinen värimaailma vie mukanaan. Veistokset, valokset ovat viimeisteltyjä, kuin tuulen muovaamia merimerkkejä. Purjehtija kertoo elementistä, jonka tuntee läpikotaisin, näennäisen eleettömästä maailmasta, jossa hiljaiset sävyt tervehtivät kulkijaa. Lasitaidetta on mukana vähän: kunnianosoitus Tapiolle ja Timolle – tiedätte varmaan kenelle. 

 

Björn Weckström on koruistaan kaikkein tutuin. Lapin kullan keltainen hehku yhdistyy jalokiviin, rosoinen pinta elää valossa. Huikean hopean parina on akryyliä, painokasta, mutta varmaankin kevyttä – yhdistettäväksi elegantteihin asuihin, joissa on tyyliä ja draamaa.  Uljaat pronssikorut – niitäkin on – ovat rouhean miehekkäitä, raamikasta maskuliinisuutta alleviivaavia. 

Jokaisella materiaalilla on oma vitriininsä, taidetta voi ihastella ja vertailla vaikutelmia. Jokaisella metallilla on oma kielensä, oma tunnerekisterinsä, taiteilija ottaa materiaalin vakavasti. 

Kullalla on kimaltava, valoa säkenöivä sielu. Hopealla himmeä, silti vaativa ja arvokas puhe. Näitä muotoja ei koskaan voisi siirtää materiaalista toiseen. 

 

Miksi asu viimeistellään korulla? Vaate vaatii väriä, korostusta, yksityiskohtaa? Pukeutujan sielu kaipaa statusta? Koru kertoo käyttäjästä, arvoista ja arvostuksista. Historiasta. Mausta ja väreistä. 

Aina, kun puhumme tai kirjoitamme jostakusta toisesta, tulemme samalla kertoneeksi jotain oleellista itsestämme. Aina, kun sommittelemme päivän asukokonaisuuden, tulemme luoneeksi pienen asetelman omasta itsestämme, palan aitoa arkitaidetta. Siksi nämä asiat eivät ole ’vain’, vaan ’jopa’ tai ’ehdottomasti’. Tärkeämpää, kuin arkisten aamutoimien tuoksinassa tulee ajatelleeksi. 

 

Björn Weckströmin korua ei voi pukea vain asun piristeeksi. Se ottaa johtajan paikan, syrjäyttää turhat ripellykset ja hörhelöt. Arvokas koru pitää osata kantaa. Antaa sen loistaa. Ryhdikkäästi. 

 

Jorma Hautala, Raimo Utriainen ja Salmelan valo.

Björn Weckströmin muotojen juhla vaihtuu Raimo Utriaisen alumiiniveistosten viivasuoriin muotoihin. Anodisoidut alumiinitangot nauttivat valosta. Näyttelysalin takaseinän mattamustaa pintaa vasten veistokset elävät hiljaisina puheenvuoroina.  

 

Taidekeskus Salmelan ripustuksissa korostuu päivänvalon ja teosten välinen dialogi. Veistos on sijoitettu ikkunan äärelle, taustalla, pihapiirin näyttelyssä erottuu muita veistoksia, Nina Ternon hevosia ja moderneja patsaita. Taide on täällä kotonaan, omiensa keskellä.  

 

Raimo Utriainen ei ole vain hillitty ja rauhallinen veistäjä. Hänen öljyväreillä kimpilevyille maalaamansa maisemat ovat täynnä vauhtia ja väriä. Pitää oikein tarkistaa, on se, on se Utriainen. Värien juhlaa ja vauhtia, paras on Vassily Kandinskylle omistettu runsas ja hehkuva maisema.  

Toisen kerroksen valloittavat Juliana Hyrri – vuoden nuori taiteilija – ja hillityn herrasmiesmäinen Jorma Hautala.  

Juliana Hyrrin töissä on nuoruuden voimaa, vauhtia ja värejä. Taulujen värimaailmaa on runsas ja rönsyilevä, perspektiivi iloisesti vinksinvonksin – tai ei ehkä sittenkään? Julianan matkassa pääsee Tiikerin unelmiin ja salareiteille, kuvissa on paljon yksityiskohtia, niitä ei yhdellä katsomalla ammenna tyhjiin. Millaisen lastenhuoneen Juliana rakentaisi?  Olisi kiva nähdä! 

 

Jorma Hautalan elegantit viivat, värikentät ja pisteet luovat syvyysvaikutelmia, hillitysti. Kaiken nuoruuden, värikkyyden ja vauhdikkuuden keskellä nämä työt ovat kuin hiljainen polku ajatuksiin. 

 

Näyttely jatkuu Domanderin alueella, täynnä nuorta voimaa. Paljon uutta, paljon taitavasti hahmotettua ja kuvattua. 

 

Anni Kristiina on huikean taitava piirtäjä, lyijykynän mestari. Nuoren taiteilijan ura on jo hyvässä vauhdissa.

 

Melissa Sammalvaaran materiaalina on tekstiili, kierrätetty lanka muuttuu uudeksi. Ryijyt ovat kuin sammalmättäitä, pieniä kukkaistutuksia, herttaisia käsitöitä. Pitkien langanjuoksujen luoma pinta on kuin heinikko, kulottunein, kypsin värein. Tekstiilitaide tulee takaisin, tervetuloa! 

Ajassa, jossa sota ja väkivalta hallitsevat otsikoita, sota tulee taiteeseenkin.  Nuorten taiteilijoiden ryhmään kuuluu myös ukrainalaisia tekijöitä. Lahjakkaita ja tiedostavia. Oksana Mykhanko puhuu suoraan sotaa vastaan: hänen kuvissaan tuli on mustannut julkisivuja, tuhonnut telakan rakennuksia, onko ukrainalaisella turvallista asuinsijaa? 

Sergii Shaulis on kuvanveistäjä, jonka työt ovat täynnä kipua ja tuskaa. Sota saa ihmisen hajoamaan, osuu sieluun ja tuhoaa. Shaulisin veistoksia on kansainvälisissä kokoelmissa, voi vain kuvitella, millaista niiden työstäminen sodan varjossa on ollut. 

Katoryna Yehorova on työskennellyt Salmelan residenssissä. Työn jälki on kaunista, idyllistä, guassit tuovat mieleen grafiikan. Jossain sodan tuolla puolen on rauha ja idylli.

Tamperelainen Hermann Sebastian Schulz on monipuolinen, taitava maalari, joka töissään korostaa rauhan teemaa. Yksinäisen kulkijan rauhaa, kiivaan keskustelun keskellä orastavaa rauhaa. Erilaisia ihmisiä, saman pöydän ääressä, suuria tunteita.

 

Nuoret kuvataiteilijat vyöryttävät värejä ja muotoja, mutta mukana on myös pelkistettyä ja tiivistä ilmaisua. 

Nuorten kuvataidekilpailun voittaja on tänä vuonna Sakari Vinko, maalari, jonka kuvissa realismi sekoittuu fantastiseen. Värimaailma on hallittu. Samalla tavalla hallittua on Outi Piiroisen työskentely lyijykynällä.

 

Mielenkiintoisia muotoja tuovat myös Rosa Kansala ja Julia Strand, keramiikan uudistajat. Aleksi Puustisen materiaalina on kierrätyspuu. Käytetyt skeittilaudat saavat uuden elämän, kun niiden vanerisista kerroksista rakentuu uusia aiheita.  

Markus Jäntti, Jussi Pirttioja, Johanna Lumme ja Emma Heinonen maalaavat vahvoilla väreillä, paksuja pintoja, voimakkaita värejä.  

Jussi Pirttioja

Markus Jäntti

Emma Heinonen 

Johanna Lumme

Suurin yllätys ainakin itselleni olivat Johannes Ylipään massiiviset, valtavat ryöpytykset: värejä ja mielikuvituksellisia muotoja, mainosmaisia kuvamaailmoja.  

Apuna on ollut tekoäly ja digitekniikka, lopputulos on hurja. Onko tekoäly tullut jo, varmaankin.  Kuka on johtanut suunnittelua – taiteilija vai joku muu, tekninen väline. Jäin pohtimaan, ehkä se oli tarkoituskin? 

 

Lasten taru takkavalkealla vai syvällinen analyysi?

Vaahterateatteri esitti Sampojuhlilla katkelman Louhi-näytelmästä. 

Sammattilainen Vaahterateatteri esittää tänä suvena Sampomäellä Tuula Torasvirran dramatisoiman Louhi-näytelmän. Sammon tarina on Kalevalasta tuttu, tässä esityksessä tuore ja mielenkiintoinen. Elias Lönnrotin vanhoista runoista koostama teksti saa uutta väriä ja valoa. 

 

Kalevalan miehet lähtevät Pohjolaan, kosimaan Pohjolan tytärtä. Pohjolan emäntä, Louhi ottaa kosijat vastaan ja vaatii näiltä suorituksia ennen kuin lupaa tyttärensä. 

 

Taitava toteutus puhaltaa pölyt vanhan tarinan uumenista. Äänitehosteet, oivaltava liikekieli ovat uutta. Teksti elää, mutta iso ilonaihe on se, ettei kalevalaisesta puheenparresta ja runomitasta ole luovuttu. Sana tulee eläväksi ja poljento toimii. Kalevalamitta on kaunis ja ilmaisuvoimainen, aito. Kaikkea ei tarvitse sovittaa mahdollisimman helpoksi. 

 

Roolijako on Vaahterateatterin produktioita tuntevalle tuttu, mutta varmasti perusteltu. Tutut näyttelijät yltävät huippusuorituksiin. Osaavaa, tarkkaan harjoiteltua ja analysoitua. 

Tuija Latvakangas-Koivisto on itseoikeutettu Louhi, luja ja vakaa emäntä. Jaakko Kivistön suoritus Väinämöisenä on huikea heittäytyminen, Kari Ketosen Ilmari on väkivahva takoja. Vaahterateatterin ensemblessä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Tämä esitys on nähtävä. 

Paikkarilla, Lönnrotin lapsuuden maisemassa. 

Olen viime viikkoina pohtinut Elias Lönnrotin elämää ja persoonallisuutta. 

Tarina suurmiehen elämästä alkaa takatalven tuiskun keskellä taivalletusta kastematkasta ja seuraava kohokohta on, kun nälkäinen pieni poika kiipeää kotipihan koivuun lukemaan katekismusta, pienen mökin lähes ainoaa kirjaa. Sitten kuitataan loppuelämän saavutukset Kalevalan keräämisellä.  Lasten tarina, jota kerrotaan aikuisillekin, tarkemmin analysoimatta. 

 

Lempeän äidin hoivissa, sisarusparven keskellä varttunut lahjakas poika ei koskaan lakannut etsimästä tietoa ja tutkimasta elämää. Elämä ei hemmotellut, mutta poika oppi selviytymään. 

Pyrypäivän kastematka oli ensimmäinen koettelemus, mutta vastatuulta riitti myöhemminkin. Kaikesta hän selvisi, itseään korostamatta, mutta itsetietoisena. Turhia touhottamatta. 

Eläkevuosinaan, Sammatissa, Elias Lönnrot asui ensin Nikun, sitten Lammin taloissa. Välillä tyttärien koulunkäynti ja omat työkiireet veivät Helsinkiin, mutta Sammattiin palattiin aina, kun se oli mahdollista. 

 

Sammatin eläkeläinen, kanslianeuvos Lönnrot oli myös toimelias sanakirjan laatija ja psalmografi, kotiseutunsa kansan luotettu tukija. Köyhän mökin poika – Paikkarin torppa ei oikeastaan ole torppa, vaan itsenäinen tila. 

Zachris Topelius käsitteli Maamme kirjassaan Lönnrotin lapsuudenkotia ja kirjoitti haltioituneen kuvauksen torpasta. Koti oli vaatimaton, sille Paikkarin torppa on ollut taitava markkinointinimi, joka on jäänyt elämään. 

Sammatin kirkon ja kappeliseurakunnan historia voisi olla aivan erilainen, ellei Elias Lönnrot olisi tarmokkaasti puolustanut kotikappeliaan. 

Karjalohja, emäseurakunta rakensi kunnianhimoisesti uutta kivikirkkoa ja oli taloussyistä lakkauttamassa Sammatin kappelia. Elias Lönnrot sai neuvoteltua luvan jatkaa jumalanpalveluksia – ilman alttarimenoja, maallikoiden voimin. Seurakunnan toiminta jatkui, Lönnrotin organisoima, sittemmin kansanmiesten saarnakaudeksi kutsuttu jakso auttoi sammattilaiset vaikean ajan yli. 

Kirkon korjaustyö 1879 pelasti kauniin rakennuksen ja vuonna 1883 kehykseensä asetettu alttaritaulu viimeisteli korjaustyön. Kaikkien näiden tehtävien rinnalla syntyi Suomalais-ruotsalainen sanakirja ja hieno pohja uudelle, suomenkieliselle virsikirjalle. 

 

Mies, joka Kalevalaa kootessaan kuvasi tarkkanäköisesti ihmissuhteita, antoi yhtä vahvat roolit niin naisille kuin miehillekin. Kun seuraa Vaahterateatterin tulkintaa Louhen kohtalosta, tajuaa Kalevalan tarinoiden monisyisyyden. Tämäkin näkemys on oikea. Toivoisi, että Kalevalaa luettaisiin enemmän, tulkittaisiin ja tutkittaisiin. Kieli on rikasta ja täynnä merkityksiä. Kalevalan runot voi lukea myös digitaalisina, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla: sanat on helppo löytää, jos vain riittää mielenkiintoa. 

 

Kauan toivottu Sampo hajoaa pirstaleina mereen, miehet ovat pettyneitä. Louhi kokoaa ajatuksensa, tarttuu uljaana emännän askareisiin ja elämä jatkuu, kuitenkin. 

Sampo hajosi pirstaleiksi, kivi hajoaa, hitaammin.  Ajatus säilyy esineiden ajan yli. 

 

Lasten taru takkavalkealla oli aikanaan suosittu yksinlaulu. Sodan jälkeen sitä kuuli iltamissa ja konserteissa. Laulun kajautti joku pinkeään, kiiltävään pukuun sonnustautunut, pikkuisen pyylevä täti-ihminen, korkealta ja kovaa. 

Pikkutyttönä odotin, että tarinassa olisi jotenkin jännittävä, odottamaton loppurutistus, mutta koskaan ei käynyt niin. Tarina päättyi ratkaisemattomaan ja lopuksi muistutettiin, että kello oli kymmenen ja hiillos hiipunut. Mars nukkumaan, siis. Onneksi laulu loppui, kun ei edes kunnolla alkanut, ajattelin pettyneenä. 

Sääli laulua, se ehkä olisi nyt, aikuisena, ollut ihan hyvä ja kuunneltava. 

 

Sääli suurmiehen elämäntarinaa, siitä tarvittaisiin vihdoinkin hyvä, syvällinen analyysi. Meillä olisi vielä paljon opittavaa. 

 

 

Elias Lönnrotin tuotanto on uskomattoman laaja, mutta myös Lönnrotin elämäntyötä
on käsitelty monissa kirjoissa. Uusin, mutta myös yksi hauskimmista on
Unohdettujen sanojen sanakirja Peltoveturi ja notkistelija, Kalevi Koukkusen suurtyö. 

PS.  Lukekaa myös edellinen päivitykseni, jos Lönnrot kiinnostaa!