tiistai 4. heinäkuuta 2023

Lasten taru takkavalkealla vai syvällinen analyysi?

Vaahterateatteri esitti Sampojuhlilla katkelman Louhi-näytelmästä. 

Sammattilainen Vaahterateatteri esittää tänä suvena Sampomäellä Tuula Torasvirran dramatisoiman Louhi-näytelmän. Sammon tarina on Kalevalasta tuttu, tässä esityksessä tuore ja mielenkiintoinen. Elias Lönnrotin vanhoista runoista koostama teksti saa uutta väriä ja valoa. 


 

Kalevalan miehet lähtevät Pohjolaan, kosimaan Pohjolan tytärtä. Pohjolan emäntä, Louhi ottaa kosijat vastaan ja vaatii näiltä suorituksia ennen kuin lupaa tyttärensä. 

 

Taitava toteutus puhaltaa pölyt vanhan tarinan uumenista. Äänitehosteet, oivaltava liikekieli ovat uutta. Teksti elää, mutta iso ilonaihe on se, ettei kalevalaisesta puheenparresta ja runomitasta ole luovuttu. Sana tulee eläväksi ja poljento toimii. Kalevalamitta on kaunis ja ilmaisuvoimainen, aito. Kaikkea ei tarvitse sovittaa mahdollisimman helpoksi. 

 

Roolijako on Vaahterateatterin produktioita tuntevalle tuttu, mutta varmasti perusteltu. Tutut näyttelijät yltävät huippusuorituksiin. Osaavaa, tarkkaan harjoiteltua ja analysoitua. 


Tuija Latvakangas-Koivisto on itseoikeutettu Louhi, luja ja vakaa emäntä. Jaakko Kivistön suoritus Väinämöisenä on huikea heittäytyminen, Kari Ketosen Ilmari on väkivahva takoja. Vaahterateatterin ensemblessä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Tämä esitys on nähtävä. 


Paikkarilla, Lönnrotin lapsuuden maisemassa. 


Olen viime viikkoina pohtinut Elias Lönnrotin elämää ja persoonallisuutta. 


Tarina suurmiehen elämästä alkaa takatalven tuiskun keskellä taivalletusta kastematkasta ja seuraava kohokohta on, kun nälkäinen pieni poika kiipeää kotipihan koivuun lukemaan katekismusta, pienen mökin lähes ainoaa kirjaa. Sitten kuitataan loppuelämän saavutukset Kalevalan keräämisellä.  Lasten tarina, jota kerrotaan aikuisillekin, tarkemmin analysoimatta. 

 

Lempeän äidin hoivissa, sisarusparven keskellä varttunut lahjakas poika ei koskaan lakannut etsimästä tietoa ja tutkimasta elämää. Elämä ei hemmotellut, mutta poika oppi selviytymään. 

Pyrypäivän kastematka oli ensimmäinen koettelemus, mutta vastatuulta riitti myöhemminkin. Kaikesta hän selvisi, itseään korostamatta, mutta itsetietoisena. Turhia touhottamatta. 


Eläkevuosinaan, Sammatissa, Elias Lönnrot asui ensin Nikun, sitten Lammin taloissa. Välillä tyttärien koulunkäynti ja omat työkiireet veivät Helsinkiin, mutta Sammattiin palattiin aina, kun se oli mahdollista. 

 

Sammatin eläkeläinen, kanslianeuvos Lönnrot oli myös toimelias sanakirjan laatija ja psalmografi, kotiseutunsa kansan luotettu tukija. Köyhän mökin poika – Paikkarin torppa ei oikeastaan ole torppa, vaan itsenäinen tila. 


Zachris Topelius käsitteli Maamme kirjassaan Lönnrotin lapsuudenkotia ja kirjoitti haltioituneen kuvauksen torpasta. Koti oli vaatimaton, sille Paikkarin torppa on ollut taitava markkinointinimi, joka on jäänyt elämään. 



Sammatin kirkon ja kappeliseurakunnan historia voisi olla aivan erilainen, ellei Elias Lönnrot olisi tarmokkaasti puolustanut kotikappeliaan. 


Karjalohja, emäseurakunta rakensi kunnianhimoisesti uutta kivikirkkoa ja oli taloussyistä lakkauttamassa Sammatin kappelia. Elias Lönnrot sai neuvoteltua luvan jatkaa jumalanpalveluksia – ilman alttarimenoja, maallikoiden voimin. Seurakunnan toiminta jatkui, Lönnrotin organisoima, sittemmin kansanmiesten saarnakaudeksi kutsuttu jakso auttoi sammattilaiset vaikean ajan yli. 


Kirkon korjaustyö 1879 pelasti kauniin rakennuksen ja vuonna 1883 kehykseensä asetettu alttaritaulu viimeisteli korjaustyön. Kaikkien näiden tehtävien rinnalla syntyi Suomalais-ruotsalainen sanakirja ja hieno pohja uudelle, suomenkieliselle virsikirjalle. 

 



Mies, joka Kalevalaa kootessaan kuvasi tarkkanäköisesti ihmissuhteita, antoi yhtä vahvat roolit niin naisille kuin miehillekin. Kun seuraa Vaahterateatterin tulkintaa Louhen kohtalosta, tajuaa Kalevalan tarinoiden monisyisyyden. Tämäkin näkemys on oikea. Toivoisi, että Kalevalaa luettaisiin enemmän, tulkittaisiin ja tutkittaisiin. Kieli on rikasta ja täynnä merkityksiä. Kalevalan runot voi lukea myös digitaalisina, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivuilla: sanat on helppo löytää, jos vain riittää mielenkiintoa. 

 

Kauan toivottu Sampo hajoaa pirstaleina mereen, miehet ovat pettyneitä. Louhi kokoaa ajatuksensa, tarttuu uljaana emännän askareisiin ja elämä jatkuu, kuitenkin. 



Sampo hajosi pirstaleiksi, kivi hajoaa, hitaammin.  Ajatus säilyy esineiden ajan yli. 

 

Lasten taru takkavalkealla oli aikanaan suosittu yksinlaulu. Sodan jälkeen sitä kuuli iltamissa ja konserteissa. Laulun kajautti joku pinkeään, kiiltävään pukuun sonnustautunut, pikkuisen pyylevä täti-ihminen, korkealta ja kovaa. 


Pikkutyttönä odotin, että tarinassa olisi jotenkin jännittävä, odottamaton loppurutistus, mutta koskaan ei käynyt niin. Tarina päättyi ratkaisemattomaan ja lopuksi muistutettiin, että kello oli kymmenen ja hiillos hiipunut. Mars nukkumaan, siis. Onneksi laulu loppui, kun ei edes kunnolla alkanut, ajattelin pettyneenä. 

Sääli laulua, se ehkä olisi nyt, aikuisena, ollut ihan hyvä ja kuunneltava. 

 

Sääli suurmiehen elämäntarinaa, siitä tarvittaisiin vihdoinkin hyvä, syvällinen analyysi. Meillä olisi vielä paljon opittavaa. 

 

 

Elias Lönnrotin tuotanto on uskomattoman laaja, mutta myös Lönnrotin elämäntyötä
on käsitelty monissa kirjoissa. Uusin, mutta myös yksi hauskimmista on
Unohdettujen sanojen sanakirja Peltoveturi ja notkistelija, Kalevi Koukkusen suurtyö. 


PS.  Lukekaa myös edellinen päivitykseni, jos Lönnrot kiinnostaa!  

 

Ei kommentteja: