Näytetään tekstit, joissa on tunniste Irma Särmäharju. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Irma Särmäharju. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kuudes sanoilla piirretty kuva



Lönnrotin Miinan Mökin kivijalan luona kasvavat ukkomansikat. 

Kuudes huoneentaulu, 
joka samalla päättää runosarjan, 
on oikeastikin taulu

Oltiin Karstulla, Pohjolan talon hupisalissa. Emäntä esitteli taloa, salia ja kertoi eloisasti esineiden historiaa. Hupisalissa oli iloinen puheensorina, kysymykset risteilivät ja välillä naurettiin kunnolla antiikkikokoelman syntyä siivittäneille sattumuksille. 

Irma Särmäharju oli mukana ja lupautunut lausumaan runojaan. Kun Irma aloitti, aika pysähtyi. Runonlaulajan ääni oli hiljainen, sairauden himmentämä. Jokainen kuuli ja halusi kuulla sanat. Henkeä pidätellen kuunneltiin, ei risaustakaan. Kertomus kotiseudusta piirtyi Irman runojen kautta eläväksi. Runo eli, hetkessä, niinkuin Irman runot usein. 

Irma Särmäharju (1916-1997) oli talonemäntä Sammatin Haarjärveltä. Aikuisena hän löysi sielustaan runoilemisen lahjan ja kirjoitti elämäänsä ja ympäristönsä kertomaa säkeisiin. Viisikymmenvuotislahjaksi hän sai kirjoituskoneen ja saattoi näin sunnuntai-iltapäivinä, kun talon töistä oli lupa pitää vapaata, kirjoittaa muistiin omia runojaan. Niitä, joita hän oli töiden lomassa merkinnyt muistiin. Karjakeittiössä oli aina varalla kynä ja paperia, sanat sai merkittyä muistiin heti, kun ne tulivat. 

Irmasta tuli Sammatin oma runoilija. Kansanlaulaja. Hän puki sanoiksi kiitokset papeille ja seurakunnan työntekijöille, hän kirjoitti runoja Kalevalajuhliin ja pitäjänpäiville. Irmaan luotettiin, häneltä löytyisivät oikeat sanat. 


Haarjärven seutu, Paikkari ja Lammintalo olivat Irmalle pyhää maata. Hän oli monta suvea Lammin talon oppaana, kertoi matkailijoille Elias Lönnrotin viimeisistä vuosista, yksinäisen erämaatalon rauhassa, perheen kohtalosta, joka oli täynnä surua ja luopumista. Kun Elias Lönnrotin aika päättyi keväällä 1884, hän oli toivonut, ettei Lammintalosta tulisi museota eikä pyhiinvaelluspaikkaa. Talo myytiin, irtaimisto huutokaupattiin ja Lammi vaipui vuosiksi hiljaiseloon.

Haarjärveläiset organisoivat yhdessä kulttuuriväen kanssa Lönnrotin koti kuntoon -keräyksen. He entistivät taloa, hankkivat takaisin alkuperäistä sisustusta ja Lammintalon uusi aika museona alkoi. Pidettiin pitopäivällisiä, perustettiin Sampojuhlat ja koottiin varoja. Irma oli kaikessa mukana, laatimassa runomuotoisia kutsuja tapahtumiin, siivoamassa, laittamassa pitoruokia, puhumassa ja lausumassa. Emäntä ja perheenäiti ei ollut tottunut työstä kieltäytymään, hän osasi tarttua kaikkeen, mikä piti tehdä. 



Olen saanut kunnian tutustua Irmaan, toimittaa hänen runoistaan kokoelman Kotiseutu kullan kallis. 

Vaatimaton, hienostunut, aranoloinen nainen alkoi säteillä, kun runoudesta ja runoista tuli puhe. Kalevalamittaan hän kirjoitti Lönnrotin vaiheista, kuvasi Lammintalon ruistalkoita, kuvasi entistä elämänmenoa. Sotavuodet ja jälleenrakennusaika olivat koettelemuksia koko kansalle. Irma sanoi sen kauniisti: mitä elämä ilman murhetta oiskaan, emme takaisin ottais, emme antaisi poiskaan.

Irman perheen kesäpaikka oli Kivimäen kaidan rannalla. Kun voimat alkoivat hiipua, mökkeily jäi. Kauniina kesäpäivänä Irma tuli rantaan ja halusi olla hetken veden äärellä, tuntea järviveden kosketuksen. Aurinkoinen tuokio, kaunis hetki. 


Runomuotoisten huoneentaulujen sarja alkoi Eino Leinosta ja päättyy Irma Särmäharjun runoon Taulu. Mihin muuhun se voisikaan päättyä?



TAULU

Minun seinälläni on taulu,
niin kaunis ja vaihteleva.
Ei kyllästy silmäni koskaan 
sen ihmeitä katselemaan. 

Näen siinä kuin kevät herää,
hiirenkorvalle puhkee puu, 
kuinka korkea sinitaivas 
maan ääriin kaareutuu.

Näen, kuulen kuin kevättuuli
jäät järvestä lakaisee, 
taas vapaana sinilaine
kotirantaan liplattelee. 

Kuinka pellon musta multa 
peiton pehmoisen, vihreän saa
ja kevään laulava kiuru
ylös taivohon kohoaa. 

Näen kypsyvän kesän kasvun,
kukat, huojuvat tähkäpäät,
näen autereen aamunkoiton,
myös rakeet ja tuulispäät. 

Näen syksyn harmaat päivät,
kun aurinko mailleen käy
ja kesäiset laululinnut
maille etelän ennättäy. 

Näen talven säihkyvät hanget
ja kirkkaat kuutamoyöt,
näen myöskin tuiskut ja tuulet. 
pohjan puhurin talviset työt. 

Vaan kun keväiset auringon säteet
takaa metsikön tulvahtaa, 
se tauluni jäiset kukat
saa kummasti leimuamaan. 

Mikä on tämä ihana taulu, 
tämä Luojani muovaama? 
Se on kappale isäini maata, 
se on – KOTINI IKKUNA. 

Irma Särmäharju 




Kuten johdannossa mainitsin, olen kuvittanut tekstit omin lupini. 
Enemmän ideoilla kuin todellisilla tapahtumapaikoilla. 

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Paikkarin pientareilla tavataan huomenna, sunnuntaina


Sampomäki taas kokoaa ihmiset,
aitoon tunnelmaan ystävät yhteiset.

Ketju juhlien jatkuu ja vahvistuu
taiten arvokas perinne uudistuu.

Kun teitä Paikkarin pihoille kutsumme
Irma Särmäharjun säkein sen kerromme:

”Kesäaurinko kultaa maiseman tienoon,
laulu lintusten yhtyy tunnelmaan vienoon.
Miten onkaan kaunis tää kotoinen lehto,
tämä Paikkarin Eliaksen syntymäkehto.
Kelpaa Kalevan kansan tänne yhtehen tulla,
sulo syntymäseutu on sulla ja mulla.”

Laulajan muistamme, näin uskomme yhä:
tälle kansalle Sampomäki on rakas ja pyhä.
Voimaa Sammatti ammentaa perinteistä,
kun ollut on Elias Lönnrot yksi meistä.

Kuiske Valkjärven lempeiden laineiden,
laulu lintujen soi – kuin aikoina Eliaksen.
Taas kultaiseen Paikkarin aikaan palataan,
suvituulessa kannel kun helkkyvi lauluaan.

Sanat kuulet pian viisaat ja sävelet suloiset,
nautit kahvit ja muut pöydän antimet.
Suvisunnuntai arjen saa karkottaa
juhlan vieton kun soittajat aloittaa.

Hyvää ja viihtyisää Sampojuhlaa!