Kipeä ja kaukoparantajien armoilla

Kipu, paha olla, jomotus ja vihlova tunne. Oma kipu, vaiva, josta ainoastaan minä tiedän kaiken. Tai ainakin tiedän tarkkaan, miltä tuntuu, olen aikalaistodistaja.  

Miksi kipu on ollut ja mennyt, ehkä sekin jää arvoitukseksi. Kaukoparantajien yrityksistä huolimatta. Tohtori Googlekaan ei vastannut – tai en osannut kysyä oikein. 

 

Kipeiden öiden jälkeen soitan kotikaupungin terveyskeskuksen kaukoparantajalle, kerron kuumeesta, lihasten ja nivelien kivusta, sekavista, katkonaisen, sinne tänne riuhtovan unen kynsissä vietetyistä öistä.  Kipu alkoi mökillä eikä hellittänyt kuumassa kaupungissakaan. 

-   Ettekö te mitanneet kuumetta? Kaukoparantaja nuhtelee, ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei kolme päivää kuumetta vielä mikään tauti ole. 

 

Loistava kaukoparantaja arvioi puhelun perusteella tilani eikä lisätiedoksi tarvita aluksi edes sosiaaliturvatunnusta. Mitä yhdestä mummosta, buranaa poskeen ja mittaa nyt edes se kuume. Oliko muuta? PAM, luuri kiinni. Loppuiko keskustelu vahingossa? Otan uuden puhelun ja uusi kaukoparantaja vastaa. Tämä kaukoparantaja kuuntelee enemmän, on empaattisempi, mutta hoitosuositus on edelleenkin buranaa, sitähän voi ostaa apteekista, ottaa kolme kertaa vuorokaudessa. 

 

Kun lääkkeet ostetaan käsikaupasta, säästyy Kelan rahaa. Kun lääkemääräys tulee suullisena ja ylimalkaisena, ketään ei koskaan voi syyttää vääristä ohjeista tai huolimattomuudesta tai asiantuntemattomuudesta. Selkeä yhtälö? 

 

Kuumeisena, valvoneena, kipuilevana, en ehkä osaa ilmaista itseäni niin kuin kaukoparannusta harjoittava terveydenhoitaja odottaisi. Yritän löytää kielikuvia ja vertauksia ja tulen kai vain aliarvioineeksi asiantuntijoita. Anteeksi, mutta eikö teillä ammattilaisilla ole mitään vastuuta tai velvollisuutta selvittää tilannetta tarkemmin oikeaa diagnoosia etsittäessä? Oliko tässä edes tavoitteena diagnoosi? 

 

Entä jos tämä myllerrys olisikin pari viikkoa sitten tavatun punkin tekosia?  Soitan vielä kerran ja saan kehotuksen tulla vastaanotolle, heti aamusta. Minua haastatellaan – kysymyksiä, jotka olisi voinut esittää jo ensimmäisen puhelun aikana, mutta eihän ketään kiinnostanut. Pääsen odottamaan vuoroani. 

 

Odotushuoneet on hiljattain uusittu ja koristeltu. Valtaisat näyttöruudut kutsuvat asiakkaita puhutteluihin, väliajat pitää odottaa, katsella seinillä ripustettua taidetta, istua ja odottaa. Taide-elämykset ovat hienoja, mutta ne rangaistuslaitoksen konkurssimyynnistä hankitut istuimet... Missään ei ole paikkaa, jossa voisi istua hiukan mukavammin, levätä tai lepuuttaa. 

        Eikä saliin eksy yhtään elävää kaukoparantajaa, jolta voisi kysyä ja jolle voisi valittaa. 

 

Kun vuoroni neljän tunnin kuluttua tulee, tapaan nuoren ja huolellisen lääkärin. Kesätohtori tutkii ja lähettää laboratorioon verikokeisiin, tulokset iltapäivällä. Punkki on syytön. Onneksi. Jatkohoito: särky- ja tulehduskipulääkkeitä, jos ei viikossa muutosta tapahdu, takaisin. 

 

Tilanne pahenee ennen kuin viikko on ohi. Nirhaavan vihlova lihaskipu tekee liikkumisen ja olemisen tukalaksi. Kipulääkkeitä kuluu enemmän kuin oli suositeltu. Menetän uskoni lääkkeisiin ja kaukoparantajiin, lähdemme sairaalan ensiapuun. Yön ajaksi vahvat lääkkeet, seuraavana aamuna takaisin. 

 

Aamulla ennen tutkimusta otetaan verikokeet, pitää käydä näytepissalla ja odottaa. Tumma, puheenparresta päätellen muualta tullut lääkäri ottaa vastaan, tutkii, lähettää testeihin ja uusiin testeihin. Uudelleen tutkimuspöydälle ja odottamaan.  

-   Sinulla on paha tulehdus, tässä antibiootit. Ota myös näitä hivenaineita. 

Kirjoitan muistiin. 

 

Kipu yltyy pian uudelleen sietämättömäksi ja palaamme aamuyön tunteina sairaalaan. Aamulla uudet kokeet, uusi lääkäri. Minua kuunnellaan! Saan katsekontaktin hoitajaan!  Puitteet eivät ole kovin taiteelliset, mutta käytävillä liikkuu ja näkyy ammattiväkeä. Lääkäri tutkii jämerästi eikä pelkää kosketusta. 

-   Ei tämä ole tulehdus, tämä on lihasperäistä. Tässä uusi särkylääke.

 

Haetaan uudet lääkkeet, muutama päivä menee hiljaisesti, vähitellen helpottaa. Olo on aluksi hankala, pyörryttää. Pakkauksen kyljessä on kolmio, onneksi en aja autoa. Kun huomaan jaksavani, pystyn vähentämään lääkitystä. Kipu vaimenee. 

 

Tämä on ollut minun oma oikea kipuni, josta vain minä olen oikeasti ollut kiinnostunut. 

Mistä se tuli ja minne lähti? Tuleeko se takaisin? Kukaan ei kai tiedä. Kipu ei kerro. Eikä kukaan muukaan. 

 

Kuinka terve ihmisen on oltava, että pystyy sairauden kynsissä taistelemaan itselleen kunnollista (tai ainakin kunnallista) hoitoa? Kuinka kauan pitää jaksaa istua odotushuoneen epämukavalla tuolilla, ennen kuin pääsee lääkärin puheille? Annetut ajat eivät pidä kutiaan, aina pitää odottaa, odottaa, odottaa. Ja jos minä myöhästyisin vastaanotolta, kuinka siihen suhtauduttaisiin? 

 

Kun kaikilla on niin kiire, ei terveyskeskuksen käytävillä vilahda ikinä yhtään hoitajaa.

Miksi katsekontaktia vältellään viimeiseen asti? Kuinka oireet pitää kuvailla, jos haluaa, ettei kaukoparantaja loukkaannu tai eksy saivartelemaan sivupoluille? Taudinkuvan selvittäminen ei voi olla pelkästään potilaan vastuulla. 

 

Kaukoparantajia ei tee mieli toviin vaivata – ehkä se on tavoitekin. Hommat hoidetaan, kiitettävän kustannustehokkaasti. Nuijitaan epämääräiset oireet käsikaupan buranalla maanrakoon. 

Palaan arkeen ja juttelen ystävien kanssa. Joku odottaa tutkimustuloksia, joku pelkää joutuvansa leikkaukseen, kolmas alistuu, vaikka tietää vaivansa pahenevan, kun ei apua saa. Kolmen päivän kuume ei ehkä todellakaan ole mitään? 

Ei edes kunnollisen keskustelun väärti? Ehkä minun on vain vaikea hyväksyä vanhenemistani ja omituisia oireita? 

 

Tohtori Google ei edelleenkään anna kunnon vastausta. 

Onneksi olo on taas hyvä, kipu on poissa. 

Pysykää terveinä! 

 

 

 

Kustaa Saksi - Rajamailla - näyttely Designmuseossa

Kustaa Saksin Rajamailla-näyttely Helsingissä, Designmuseossa on tekstiilitaiteen ystävälle juhlaa. 

Kustaa Saksi on lähtöisin Kouvolasta, tällä hetkellä hän asuu Amsterdamissa. Kudotut taideteokset toteuttaa TextielMuseumin yhteydessä toimiva TextielLab. Museo toimii Tilburgin yliopistokaupungissa, Alankomaiden eteläosassa. Teokset on valmistettu perinteisellä, jaquard-tekniikalla, niiden toteuttaminen on ollut koneita ohjelmoiville asiantuntijoillekin haaste. 

 

Tekemisen lähtökohtana on suomalainen käsityöperinne. Ryijyt, täkänät, raanut ja muut kudonnaiset ovat näidenkin töiden taustalla: kangaspuita ei enää kaikissa taloissa ole, mutta käsityöt ovat arvossaan. Kustaa Saksi on edennyt pitemmälle, maailmanluokan tekstiilitaiteeseen.  

Migreenin alkuvaiheita kuvan keinoin. 

Kustaa Saksin visuaalinen maailma on runsas ja ainutlaatuinen. Taustalla on krooninen sairaus, migreeni, jota Kustaa Saksi näyttelyn yhteydessä esitettävässä haastattelussa luonnehtii lahjaksi. 

 

Päänsärky lamauttaa, raastava kipu nostaa tajuntaan kuvioita, hahmoja, värejä. Nämä näyt taiteilija jalostaa kuvamaailmoiksi, joissa riittää tutkittavaa. Satumaisia puutarhoja, vahvoja värejä, outoja eläimiä ja eksoottisia kukkia. Ja myös mustavalkoisia kuviopintoja, teräviä muotoja, mutta pääosassa ovat unimaailmat. 

Joka on joskus kärsinyt migreenistä, tuntee sairauskohtauksen alkuvaiheessa esiin nousevat terävät sahalaidat ja mustavalkoiset hahmot, vähitellen takeltavan puhekyvyn ja puuroutuvat ajatukset. Migreeni pysäyttää ja pakottaa vetäytymään hämärään huoneeseen. Migreeni ei ilmeisesti ole yksi vaiva eikä yksi oire: jokainen kärsii siitä tavallaan, Kustaa Saksin oireet lienevät monta vertaa rajummat kuin työn aikana paikoilleen jumiutuneiden hartioiden takia joskus kipuilevan kirjoittajan. 

 

Designmuseon näyttelyssä työt on sijoiteltu teemoittain, työt on valaistu ja niiden taustalle jäävä hämärä tila tuo mieleen sen hiljaisen, pimeän tilan, johon päänsäryn tullessa haluaa vetäytyä. 

 

Teos, joka ulottuu katosta lattiaan - ja siitä yli. 

Kustaa Saksin merkittävimmät työt ovat mittasuhteiltaan huikeita – Brysseliin suunniteltu Archipelago on kahdeksan metrin levyinen, komea kuvakudos. Julkisiin tiloihin suunnitellut taidetekstiilit tuovat tilaan samaa majesteettista tunnelmaa kuin vanhojen linnojen taidokkaat gobeliinit. Töiden tärkeä funktio on visuaalisuus, mutta tekstiileillä on myös käytännöllisempi tehtävä: ne vaimentavat ääniä ja luovat tunnelmaa ja lämpöä tilaan.  

 

Mittasuhteet haastavat pienen kameran! 

Designmuseon näyttelyssä esillä olevien töiden koot vaihtelevat – kotoisen seinäryijyn mittasuhteista edetään isoihin, osittain korkealla kohoaviin ja lattialle asti ulottuviin töihin. Niissäkin on jotain perinteestä tuttua: vanhojen tupien koristeena saattoi olla komea penkkiryijy, joka seinältä ulottui istuimenkin katteeksi. Kustaa Saksin mittavimpiin töihin voi tutustua hänen verkkosivuillaan https://kustaasaksi.com

Kuvakudos oikealta puolelta. 

Yksityiskohtaista, tarkkaa työskentelyä. 

Nurjalta yhtä siisti kuin oikealta. 

Designmuseon näyttely on ollut suurmenestys. Se on avoinna lokakuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii.

Rosa Loy & Neo Rauch Sinkassa

 

Tämä maa, jolla seisomme, on ikivanhaa. Kun maan ymmärtää kaikkein laajimmalla tavalla, se näyttäytyy maisemana ja elämän syntyperänä, kamarana, jota ovat muovanneet inhimillisen toiminnan luomat odotukset. Vanhaa kamaraa on rikottu, se on arpeutunut ja häväisty, mutta samalla sitä on siunattu luovien virikkeiden ja voimien antamilla impulsseilla. Tämä maankolkka, jonka syvistä pohjakerroksista perheittemme vaiheet versovat, on meidän toimintamme lähde ja pohjavesi, kaikkia toimiamme palveleva raaka-ainevaranto.  

Se vaikuttaa meihin, me vaikutamme siihen. 

 

Neo Rauch, 2023.

 

Suomensinko oikein? Saa korjata, saa olla eri mieltä, niin kuin elämästäkin saa olla.  

Rosa Loyn maalaus -  osa töistä on taiteilijoiden yhdessä tekemiä. 

Keravan taidemuseo Sinkassa on koko kesän ajan ollut esillä ainutlaatuinen taiteellinen kokonaisuus, saksalaisen taiteilijaparin Rosa Loyn ja Neo Rauchin yhteisnäyttely das Alte Land. 

Molemmat maalaavat, joskus jopa samaa työtä, mutta kummallakin on oma, yksilöllinen otteensa. Pariskunta on työskennellyt yhdessä jo pitkään: näyttelyssä voi katsella kiinnostavan videotallenteen, joka kertoo teoksista ja niiden tekijöistä. 

Neo Rauch: Der böse kranke, Vihainen sairas. 

Ensimmäiseksi huomio kiintyy väreihin. Rosa Loy on rohkea värien käyttäjä, Neo Rauch hieman maltillisempi. Mutta usein ensivaikutelma on räikeä, ikään kuin huonosti yhteen sopiva. Tämä ei ole kaunista taidetta eikä laatukuvaa, tämä on rohkeaa tunteiden ja sieluntilojen dokumentointia. 

Kankaat ovat isoja, jopa valtavia, ja voimakkaita, niiden kohtaaminen on välillä järisyttävää. Niiden valokuvaaminen on haasteellista. 

Neo Rauch kuvaa elämänsä suurta käännekohtaa, rautatieonnettomuutta. 

Jokaisen taideteoksen taustalla on aina ajatuskulku ja paljon pohdintaa. Näissä töissä taustaa on enemmän, siitä haluaisi tietää enemmän. Moni yksityiskohta jää kuvien lukemisen varaan. 

 

Neo Rauch on menettänyt vanhempansa jo pienenä, silloisen DDR:n pahimmassa junaonnettomuudessa ja hän on jäänyt sukulaistensa hoiviin. Rosa Loyn tarina on seesteisempi, mutta lapsuuden vaikutelmat näkyvät töissä.  

Rosa Loy pohtii sielun jakautumista kahtia, monissa töissä on mukana Doppelgänger, kaksoisolento, sielun toinen puoli. Sielunsisaret – yhden persoonan eri puolet keskustelevat, eriytyvät, yhdistyvät toisiinsa. Tämä on fantasiaa, unimaailmaa, tajunnanvirtaa - ja taidetta.  

Wehr - turva,  Neo Rauchin maalaus. 

Näyttelyn yhteydessä olevat tekstit selvittävät yhteyksiä – aikaisemmin Sinkan näyttelyistä on tuotettu seikkaperäinen esite, nyt tekstit on ripoteltu kuvien yhteyteen – näitä ajatuskulkuja olisi mielellään tutkinut lisääkin. 

Neo Rauch: Kruunaus.  

Kuvien hahmojen suhteet vaihtelevat – tärkeä ihminen on saanut merkitykseensä viittaavat mittasuhteet, perspektiivi on silti myös näkyvissä. 

Rosa Loy ja Neo Rauch asuvat ja työskentelevät Leipzigissä, yhteisellä kotiseudullaan. Kuvissa näkyy entisten aikojen yksinkertaisempi, juureva elämä, joka vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen alkoi Leipzigin alueelta kadota. Liittyminen Saksan valtioon teki taiteilijaparista tähtiä, kuuluisuuksia. 

Sinkan näyttelyn töistä suurin osa on melko uusia, viime vuosien tuotantoa. Luomisvoima näkyy maalauksissa. 

Meillä kaikilla on oma vanha maamme.  Se kasvupaikka ja arvopohja, jota kannamme mukanamme, tietoisesti ja tiedostamatta koko elämämme. Se vanha maa, johon edelliset sukupolvet meidät ovat liittäneet, kertomuksillaan, opetuksillaan. Sukupolvien arkinen ketju, joka on jotain muuta kuin paperiset sukututkimukset. 

Tunnistan kuvista vanhan saksalaisen maaperän, vaikka en ole koskaan itse juuri siellä astellut. 

Merkityksensä maaperällä on minunkin sielussani, omien juurieni kautta. Tapaaminen saa miettimään. Miten maalaisin elämäni kuvat? Pyrkisinkö enemmän harmoniaan, vaikka jotkut asiat voisikin kuvailla terävämmin? Entä miten sinä elämääsi kuvaisit? 

Hunajasatoa korjataan. 

Mielenkiintoinen kokonaisuus, paljon pohdinnan aiheita. Valitettavasti näyttely sulkeutuu jo 20.8.2023. Ehditkö vielä löytöretkelle?

Taiteilijat työskentelevät yhdessä, keskustelevat yksityiskohdista, korjaavat niitä:  jossain vaiheessa lakkasin miettimästä, kenen nimiin työt oli merkitty, ne olivat kuitenkin yhteistyötä.