Aamulla

Sataa, ilma on viilentynyt, järven vesi on lämmintä aurinkoisten päivien jälkeen. Aamu alkaa sateen kosketuksesta iholla, järven lempeistä aalloista. Uinnin jälkeen iholla tuoksuu kesä.

Rannat katoavat sateeseen, ulappa jatkuu ja jatkuu... 

 

Lapsenlapsi nukkuu vielä, vaaleat kiharat kehystävät tyyniä kerubinkasvoja. Lumous vaihtuu kohta uuteen päivään, uusiin leikkeihin, hiukset liehuen. 

Mökille kokoontunut perhe ja kesäelämän käynnistäminen pitävät kameran piilossa ja ajatukset muissa asioissa. 

Upeat auringonlaskut ja niitä seuraava aamuruskot – ne, joiden värit eivät ole ruskotusta, vaan intohimoista punaista ja oranssia, jäävät sielun arkistoon. 

Muistatko vielä, millainen iltarusko voi olla? Silloin, kun taivaanrannan täyttävät kaikki hohtavat sävyt, silloin, kun punerrus aamun kynnyksellä vain vaihtuu uuteen...

 

Pihapolun Iku-Turso antaa sateen valua kasvoilleen, kivinen ilme terästyy aina veden valuessa. 

Sammaleen katse kirkastuu, kivien peitteet heräävät...

 

 

 

Sade, musiikki

Kuuntelen Klassista. Jouset ja puhaltimet vuorottelevat, sitten rummuniskuihin kertyy voimaa ja kepeän iloittelun tilalle tulee ryhtiä. Hengästyttävä vauhti muuttuu rauhalliseksi tunnelmaksi, taas kohoaa jousien tuulenpuuska, sen jälkeen levolliset laineet vaeltavat musiikin pinnalla… Sade äänien maailmassa ryöpsähtelee, tyyntyy, aavistelee, arvaa, aloittaa uuden nousun…

Jos tämä kaikki olisi värejä tai puhetta, minulla olisi tarkat sanat ja osaisin kertoa siitä, mitä koen ympärilläni. Musiikilla on oma kielensä. Andantet, adagiot, lento prestot ja muut, tunnistettavissa latinan tunneilla opituista sanoista ja kauniin soljuvia kuin pienet melodiat. En silti tiedä, osaisinko yhdistää oikeat sanat oikeisiin tempoihin.

Kaikkea ei voi tietää. Kukaan ei tiedä kaikkea. Oleellista ei ole tietää, vaan osata rehellisesti myöntää, ettei tiedä ja uskaltaa kysyä. Ja sitten, käsitellä tieto.

Oleellista on myös tulkita vastaukset. Yksi sanoo aina jotain, sanoakseen, toinen ei puhu, koska pelkää, ettei se sittenkään mene oikein. Jälkimmäiseltä saa parhaan tiedon, kunhan sen osaa suostutella esiin.

Sade kattaa koko taivaan harmaaseen vaippaan. Pihan lätäköissä väreilee. Nurmikko vihertyy. Tämä on kevätsadetta, joka tuo kesän taas askelta lähemmäs. Ulkotöitä ei juuri nyt voi tehdä.

Kuuntelen musiikkia, kauniita ääniä, pianoa, joka laulaa ja tarinoi kuin puiden oksilta sateen jälkeen putoavat pisarat, kun pieni tuulenvire niitä tanssittaa.

Musiikki on ympärilläni, koneen toistamana, näkymättömänä. Paha ja varottava sana tässä yhteydessä olisi äänikulissi. Parempi voisi olla ääniympäristö, miltä maistuisi melodiasisustus? Ei sentään. Musiikki on niin kuin sade, viipyvä, vaihteleva, hyvää tekevä. Miksi kaiken pitäisi olla selitettävää?

Musiikki on myös kauniita, taidokkaita esineitä, niin kuin prahalaisen viuluntekijän tuotteet. Niiden näkeminen ei ole enää välttämätöntä, mutta tavoittelemisen arvoista.