Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomenkieli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomenkieli. Näytä kaikki tekstit

maanantai 17. joulukuuta 2018

Sammatin kauneimmat joululaulut

Kuva on itsenäisyyspäivän palveluksesta, kuten tarkkaavainen katsoja heti huomasi.

Me tulimme taas yhteen, vanhat tuttavat, naapurit, kaikki. Tulimme laulamaan kauneimpia joululauluja. Niitä, joiden sanoista nousee mieleen niin pakahduttavia muistoja, että sanat jäivät kurkkuun. Laulaminen takelteli välillä, vaikka tekstit eivät koskaan olleet unohtuneetkaan. 

Tässä kirkossa on laulettu ja veisattu jo silloin, kun ainoa valo oli lepattava kynttilä ja taipaleella turvana taivaan tähdet. Tässä kirkossa on veisattu virsikirjasta, joka saattoi olla pienen torpan ainoa tai melkein ainoa kirja. On veisattu suomeksi, äidinkielellä, vaikka hallitusherrat kaukana kaupungissa yrittivät hallita tätä kansaa ruotsin kielellä ja suomen kielen sirpaleilla. 
On saatu laulaa ja kuulla sanaa omalla äidinkielellä. 

Tässä kirkossa on suomenkielinen laulu kaikunut silloinkin, kun hallinnon kieleksi on ollut vänkäämässä venäjä. Veisattiin Vanhasta virsikirjasta, puolustettiin omaa rakasta äidinkieltä. 
Nikun talon herra professoori oli nimitetty virsikirjakomiteaan. Perimätiedon mukaan hän joskus toi kirkkoon omia suomennoksiaan tai suomennosehdotuksiaan koelaulettavaksi. Alettiin tietä, mikä meille on kalleinta, äidinkieli ja itsenäisyys. Oma virsikirja saatiin 1886, professori, kanslianeuvos Lönnrotin kuoleman jälkeen. Säkeitä, jotka käyvät syvälle sieluun.
Oli lupa laulaa ja kuulla sanaa suomeksi. 

Tässä kirkossa kaikuivat joululaulut ja aamun jumalanpalveluksessa soi suomenkielinen virsi ja sanan kuuloon tuleva sai kuulla julistusta selkeällä, kauniilla suomenkielellä. Tänne asti kuulemme kaikuja siitä, miten valtakunnan korkeisiin asemiin päässeet pojannulikat yrittävät kammeta äidinkieltä pois siitä asemasta, johon se on sukupolvien sinnikkyyden ansiosta saatu kohotettua. Kansainvälisyyden nimissä, kuuluu veruke. Emme me olleet ruotsalaisia, venäläisiä meistä ei tullut, miksi meistä pitäisi tulla englanninkielisiä? Luovuttaa taistelematta? 
Me haluamme laulaa ja kuulla sanaa suomen kielellä, omalla. 

Vanhan kotikirkon kauneimmat joululaulut eivät petä. Ei petä virrenparsi, ei uskontunnustus eikä Isämeidän. Kaikki ne kuuluivat pyhäpäivän ohjelmaan. Kauniilla suomenkielellä. 

Kiitos jumalanpalveluksesta, Arja Majuri!
Kiitos joululauluista, Riikka Karinto! 



perjantai 8. huhtikuuta 2016

Äidinkielen päivä


Kalevalainen metsämies lähti hirvenhiihtoon kevättalven hankiaisilla. Vyötti nuttunsa ja asetti päähänsä karvareuhkan, tarkisti, että kuras, uskollinen veitsi oli tupessaan vyöllä. Työnsi pieksunsa mäystimiin, alla olivat lyly ja kalhu, pohjissa voiteena palat hirventaljasta, kädessä seiväs, joka oli sekä vauhdittaja että ase, keihäs. Jotenkin näin se kai oli.


Pukeudun softshell-hiihtopukuuni, kiskon lippalakin päähän, jätän polaroid-lasini pois, sillä lakki, joka on enemmän ruma kuin ihana, on hyvä tapa kuitata bad hair day, samalla se suojaa vesipisaroilta, häikäisyltä ja tuulelta. Otan esiin alkuperäiset suomalaiset Optigrip-sukset ja pujotan käteni suomalaisten sauvojen kädensijoihin, joissa lukee selvyyden vuoksi Right ja Left. Näillä keleillä ei tarvita voitelua, mutta joskus on aihetta vetää pohjaan luistostoppia. Oikein menee. Varmistan, että taskuissa on kaikki tarpeellinen: kamera, kännykkä, avaimet ja taukopaikkaa varten pikkurahat, puhdas nenäliina. Let’s go!



Kaikki tämä tapahtuu huhtikuussa, suomen kielen päivän aikaan. Hikinen pipokansa vaihtaa ajatuksia taukopaikoilla ja vertailee optikrippejä ja teippejä, päivittelee keliä, joka on aina päivittämisen ja päivittelyn veroinen, kyselee reittivalinnoista.

Huhtikuun yhdeksäs on kahden suomen kielen kehittäjän merkkipäivä. Mikael Agricolan kuoleman muistopäivä on samalla Elias Lönnrotin syntymäpäivä.
Mikael Agricola loi perustan kirjakielellemme, Elias Lönnrot teki siitä tieteen ja taiteen monipuolisen työvälineen.


Mitä ihmettä me olemme tekemässä kauniille äidinkielellemme?
Korvaamme hyvät suomenkieliset sanat englanninkielisillä väännöksillä, viennin nimissä. Virtaviivaistamme viestejämme ja pudotamme pois possessiivisuffiksit. Kongruessit, yksikön ja monikon yhteensovittamiset takeltelevat.

Visuaalisessa, ääneen ja musiikkiin orientoituneessa maailmassa kirjoitettu kieli on risuaitaa, harmaata massaa, välttämätön paha, jota täytyy sietää. Voisitko vähän vähentää tuota harmaata massaa, että kuville jää paremmin tilaa? Ai jaa, onko siinä sisältöäkin? En jaksanut lukea…  Et jaksakaan, yhä vähemmän jaksat, ellet harjoittele, valitan.



Minä en osaa elää ilman äidinkieltä. Ilman Paulaharjua ja Kiveä, ilman Väinö Linnan Pohjantähteä, ilman Huovista ja Hotakaista. En selviä maailmasta, jossa ei ole Leinoa eikä Mukkaa, Ollikaista tai hiljaista Hyryä. Maailmanselitykseni lähtee Waltarista ja päätyy jonnekin Joenpellon pientareille.


Kuuntelen murretta, eikä Murre ole pelkästään naapurin vahtikoira. Diggaan slangista, ainakin sen, minkä ymmärrän. Kieli on miljoona vivahdetta, tuhansia löytöretkiä mielikuvituksen ja luovuuden maailmaan, sanoja, joilla vaikutamme toisiimme ja maailmaan. Yhä edelleen kieli on tärkein työvälineemme. Hyvä niin.

Suomen kielen päivänä haluan siniristiliput saloissa, kuulla kaunista suomen kieltä ja uskoa siihen, että näin kauniilla ja ilmaisuvoimaisella kielellä on tulevaisuus!

Hyvää jatkoa, suomen kieli!
Minulle sinä olet tärkeä.





torstai 5. marraskuuta 2015

Arkityö ja välineet – ajatuspolkuja vanhojen virsien äärellä




Se, mitä ihminen tekee, on tärkeää. Se, millaisia työvälineitä hänellä on tai on voinut olla, on kiinnostavaa. Kuinka työn tekeminen on yleensä ollut mahdollista, kun käytettävissä on ollut vain murto-osa niistä apuvälineistä, joihin nykyään turvaudutaan?

Lopulta on kuitenkin aina niin, että se, mitä ihminen tekee, ei ole koskaan niin merkittävää kuin se, mitä hän työllään saa aikaan. Hienoilla tai huonoilla työkaluilla. 

Yhä useampi päätyy omassa ammatissaan myös tulkiksi. Tietokirjallisuutta, artikkeleita ja käyttöohjeita kääntävän on tärkeää siirtää sisältö kielestä toiseen mahdollisimman oikein. Joskus lauseita joutuu rakentamaan uudelleen, joskus tarkka ilmaus löytyy vasta tietokirjasta. Kaverille on hyvä kilauttaa, jos tuntuu, että tekstiin jää kohtalokkaita virheitä. Internetin käyttö on helpottanut työtä, mutta se ei ole tehnyt sitä turhaksi. Erikielisten versioiden vertailu saattaa avata tekstin solmuja. Ja vaikka jokamiesluokan kielitaito ja kielentaju on kehittynyt huimasti, yhä edelleen tarvitaan äidinkielellä laadittuja tekstejä.

Kun tietokoneet alkoivat yleistyä, levisi huhu ja pelko siitä, ettei kääntäjiä enää tarvita, sillä tietokone hoitaisi sen puolen nopeasti, halvalla, helposti. Jokainen, joka on lukenut konekäännöstä, tietää, ettei paniikkiin ole aihetta. Käännösrobotteja on ja niitä käytetään, mutta inhimillistä tekijää koneeseen ei ole yhdistetty.

Kaunokirjallisten tekstien, erityisesti runojen suomentaminen ja muokkaaminen sujuvaan suomenkieliseen asuun on kokonaan toinen tarina. Tasokkaiden runokäännösten rinnalla julkaistaan usein myös alkuperäinen teksti, joka välittää alkutekstin melodian ja tunnelman.

Hyvässä erikoiskirjastossa on sanakirjoja hyllymetreittäin. Erikoisaloilta, lääketieteestä ja tekniikasta on säännöllisesti julkaistu sanaluetteloita, vaikka jokainen uusi tutkimustulos ja keksintö haastaakin vanhan sanaston. Kielitoimiston sanakirja ja Suomen murteiden sanakirja ovat jo siirtyneet tai siirtymässä sähköiseen muotoon, tietoverkoissa käytettäviksi. Painavat, hitaasti selattavat kirjajärkäleet jäävät historiaan – painolastiksi tai sivistyksen peruskiviksi, makuasia.

Elias Lönnrot (1802-1884) valittiin virsikirjakomiteaan vuonna 1863 ja hän työskenteli virsitekstien äärellä vielä kuolinvuoteellaankin, vaikka muodollinen vastuu oli jo komitean uudistamisen yhteydessä päättynyt. Virsistä tuli siis todellinen sydämenasia ja elämäntehtävä. Lönnrotin suomentamia virsiä lauletaan edelleenkin, vaikka kaikkien virsisuomennosten yhteydessä hänen nimeään ei tekijätiedoissa näykään, sillä korjauskierroksia on voinut olla useita.

Elias Lönnrot julkaisi eläessään kymmenen kokoelmaa virsiehdotuksia, yhdestoista postuumisti. Valikoima  ehdotuksia suomalaisen virsikirjan teksteiksi on julkaistu Valituissa teoksissa. Mukana on sekä suomennoksia että omia tekstejä, lisäksi on luettavissa työhön liittyvää pohdintaa.

Murteiden tuntija, suomenkielen uudistaja ja paras taitaja on tietysti monta askelta edellä tavallista kynäniekkaa, mutta työvälineitä ja apuneuvoja suurmieskin on tarvinnut. Pelkkään kielitaitoon ei kukaan vastuuntuntoinen suomentaja tai kääntäjä luota. Apuvälineitä tarvitaan, mutta millaisia 1800-luvun suomalaisella akateemisesti sivistyneellä suomentajalla on ollut käytössään? Suomennokset ovat tarkkoja, ilmeikkäitä, hienoja. Mitä muuta kuin suurta lahjakkuutta niiden laatiminen on edellyttänyt?

Se, millaisia lähdekirjoja 1800-luvun suomalaisuusmiehillä, erityisesti Lönnrotilla oli käytössään, on kysymys, johon edelleen etsin vastausta - ehkä en ole osannut kysyä oikeita kysymyksiä oikeilta ihmisiltä, oikeista paikoista.

Elias Lönnrotin eläkevuosien suurtyö oli suomalais-ruotsalaisen sanakirja. Työprosessiin liittyvää kirjeenvaihtoa on sitäkin julkaistu Valituissa teoksissa. Lönnrot keskustelee työtovereidensa kanssa esimerkiksi Renvallin Suomalaisessa sana-kirjasta (1826).


Sanakirjoja on tehty jo ennen Lönnrotin aikaa, mutta esimerkiksi vuonna 1787 valmistuneen Christfrid Gananderin sanakirjan Nytt finsk lexicon käsikirjoitus kulki kauan kädestä käteen ja se julkaistiin näköispainoksena vuosina 1937-1940 ja painettuna 1997.


Onko suomalaisten tiedemiesten käytössä ollut vuonna 1801 painettu, kunnioitettavan paksu J.G.P. Möllerin laatima Tysk och Swensk Ord-Bok, tarkkaa tietoa en ole onnistunut löytämään. Kirjan on julkaissut Kongl. Academiska Bokhandel, siis Uppsalan kuninkaallinen akateeminen kirjakauppa. Se ei ole vanhin saksalais-ruotsalainen sanakirja, sillä esipuheessaan tekijä kiittää vuonna 1749 julkaistusta Olof Lindin sanakirjasta saamaansa apua.


Suomalaisten sanakirjoja alkoi ilmestyä enemmän vasta Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan jälkeen, Lönnrot ei niitä ehtinyt käyttää.
Helsingin normaalilyseon yliopettajan, Karl Erwastin laatima Suomalais-saksalainen sanakirja lienee yksi varhaisimmista, se on painettu vuonna 1888 Hämeenlinnassa.
Karl Erwast toteaa esipuheessaan, että työ on kestänyt yhdeksän vuotta – ja innoittajana on ollut Elias Lönnrotin sanakirjatyö. B.F: Godenhjelmin kunnianhimoinen Saksalais-suomalainen sanakirja ilmestyi 1906, kahtena niteenä.

Sanakirjat ovat hienoja painotöitä. Niiden kokoaminen on ollut vuosien työ, mutta painaminenkin on varmasti vaatinut aikaa. Oliko vuonna 1886 keksitty latomakone jo käytössä, kun sanakirjoja alkoi enemmän ilmestyä?  Vanhan sanakirjan ladelma ilahduttaa silmää. Suomalais-saksalaisen sanakirjan tekstit on julkaistu kahdella palstalla. Hakusanat on ladottu lihavoidulla fontilla, selitykset kursiivilla ja saksankielinen merkitys vanhalla fraktuuralla. Painotyö on taidokasta, kirjat ovat jo esineinä häkellyttävän kauniita.

Virsikirjaa täydennetään. Toivoisi, että menneiden sukupolvien hienot tekstit ja harkitut sanamuodot saisivat ansaitsemansa arvon. Niiden laatiminen on edellyttänyt lahjakkuutta, sivistystä, taitoa. Koko kansakuntaa sykähdyttävä työ on tehty nykykatsannon mukaan vaatimattomin välinein. Silti, se on tehty hienosti.