Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kajaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kajaani. Näytä kaikki tekstit

torstai 29. elokuuta 2024

Voi Rohvessoori, minkä tekivät!


Vuosia sitten kävin Kajaanissa. Oli muutama tunti aikaa ja niin lähdin etsimään kaupungista tuttuja.  

Aloitin kirkosta, upeasta taivasta tavoittavasta hirsitemppelistä, holvien ja kristallikruunujen alta. 


Torin laidalla oli pieni raatihuone, entinen hallintorakennus ja juhlatila, nykyään ainoastaan juhlatila. Raatihuone oli suljettu, mutta seinälle kiinnitetyissä opastauluissa kohtasin ensimmäisen kerran tutun miehen Sammatista, Elias Lönnrotin. ’Ei ole Ellulla hevoista, emäntät ei ensinkänä’, taulu siteerasi vanhaa laulua. 

 

Kajaanin vuosinaan Elias Lönnrot (9.4.1802-19.3.1884) taisteli nälkää ja kulkutauteja vastaan. Piirilääkärin vastuu oli lähes rajaton, sairastuvissa elämän ankaruus käsinkosketeltavana lähellä. 

 

Katovuosien hätäruoka oli pettu, jonka sisältämät sulamattomat ainekset eivät kaikille sopineet, lääkärillä oli siitä omiakin kokemuksia. Lönnrot suositteli petun korvaajaksi pohjoisilla kangasmailla kasvavaa puhtaan valkoista pallojäkälää, se oli helpommin sulavaa, käyttökelpoista ravintoa. 

 

Kaikkia avun tarpeessa olevia ei yksinäinen lääkäri henkilökohtaisesti pystynyt tapaamaan, mutta hän jakoi neuvoja ja ohjeita. Lähestyessään kansaa, talonpoikia ja muuta väkeä hän kirjoittaa kauniisti, selkeästi ja havainnollisesti, suomen kielellä. 

Isällisiä ohjeita ja elämänläheisiä neuvoja, tunnetuin lienee Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri vuodelta 1839. 

 

Ruotsinkieliset hallintomiehille lähetetyt viestit antavat aivan erilaisen kuvan kirjoittavasta tiedemiehestä: sävy on tiukka, vaativa, vaatimukset perustellut. Kun nälkä kolkutti ovella, Lönnrot edellytti esivallalta toimia. Asiat etenivät verkkaan, posti kulki liian hitaasti. 

 

Kajaanin aika (1833–1854) loi pohjan Elias Lönnrotin elämäntyölle. Lääkärintyön lomassa hän otti virkavapaata ja lähti kaukaisiin kyliin tavoittamaan vanhoja runoja ja niiden taitajia. Runoista alkoi uusi elämänpolku. 



Ja vihdoin, Elias Lönnrot, siinä hän istuu veden äärellä! Katselee sinne, missä ennen oli saha, nykyään tehdas. Ehkä hän kaipaa rakastettuaan, Mariaa. Kyllä Elias hyvän emännän löysi, mutta menetti hänet aivan liian aikaisin. 


Mauno Oittisen veistos on paljastettu vuonna 1942. 



Suunnistan Kajaanin vanhalle hautausmaalle, etsin pienen Elias-pojan hautaa, mutta en löydä, toki sen sanotaan olevan hyvin vaatimaton. 


Tapaan monta iloista ihmistä, naisia, jotka huoltavat läheistensä muistomerkkejä, ehkä he vielä muistavat pienen Eliaksen leposijaakin. 

 

On riennettävä sovittuun tapaamiseen, löytöretki ja etsiminen päättyy.  

 

Rohvessoori Vanhan kirkon naapurissa 

 

Helsingin Elias Lönnrot on saanut seurakseen Väinämöisen ja Kantelettaresta Immen, Antero Vipunen lymyilee patsaan alaosassa. Helsingin patsas kertoo sen osan Elias Lönnrotin elämäntyöstä, jonka moni helpoimmin muistaa ja joka meille on ensimmäiseksi opetettu. 

 

Ei Kalevala huono suoritus ole, itse asiassa se on 33-vuotiaan tutkijan työksi huikea saavutus, mutta sammattilainen sieluni säie särähtää, kun Elias Lönnrotin muut ansiot sivuutetaan.  


Elias Lönnrot hallitsi kansan kielen ja hallinnon ruotsin. Suomen kielestä tuli sivistyskieli juuri Elias Lönnrotin ansiosta. Siellä missä oikeata osuvaa sanaa ei ollut, sinnehän teki uuden ilmauksen. Lönnrot sanoitti monia elämän ja tieteen aloja. Muita vaihtoehtoja ei ollut, Lönnrotilla oli sisua ja kyky tehdä uutta ja kehittää äidinkieltään.  

 

Elias Lönnrot oli niin paljon enemmän isänmaalleen, etten voi hyväksyä sitä, että vanha, sortovallan pelossa salaa vuonna 1902 paljastettu Emil Wikströmin työ on turmeltu ja töherretty. Siinä on jo vanhaa patinaa, enkä tiedä, miten professori viihtyy vilkkaan ajotien vieressä, mutta yhtä kaikki, se on meidän Elias, suurmies. 

 

Tiedemies kotimaisemassaan 

 

Sammatin Elias Lönnrot on varttunut tiedemies - vai onko hän sittenkin kaiken kiireen keskellä kotitalonsa pihamaalle pistäytynyt, ulkoisesti ja käytökseltään vaatimaton tutkija?  

Valkjärvi välkkyy sinisenä, kevät on tullut ja vihreys valloittaa pian maiseman. 



Kun olin lapsi, oli hienoa päästä Paikkarille ja Eliaksen syliin istumaan. Siitä otettiin kuva, pienellä kameralla. 


Sama kuvakulma on käytössä edelleenkin, kun tullaan Paikkarin torpalle, otetaan kuva Lönnrotin patsaan äärellä. Hienoa siellä on käydä, nauttia tunnelmasta. 

 

Sammatti on Elias Lönnrotille paljosta kiitollinen: seurakunnasta, kirkon kohennuksesta, virsikirjasta, saarnoista, jotka Lönnrot luki postillasta, ohjeista, joita hän antoi nälkävuosien aikaan, kirjastosta, koulusta, emännyyskoulusta ja viisaan hyväntekijän antamasta vilpittömästä tuesta.

 

Vappuna 2022 Elias Lönnrot lakitettiin ensimmäisen kerran, yliopistoon kirjoittautumisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Tapahtumasta on tullut perinne, sen alkuunpanijana on ollut professori Minna Hannula-Sormunen. 

 

Patsaansa Elias on ansainnut, Eino Halosen veistos on vuodelta 1953. 

 

Turun kolme vekkulia, jotka tekivät suuria

 

Missä kaikki oikeastaan alkoi? Yksi tiedemiehen uran ensimmäisestä etapeista oli kirjoittautuminen Turun Akatemiaan vuonna 1822, yhdessä Runebergin ja Snellmanin kanssa.  Harri Kivijärven patsaassa vuodelta 1968. Kolme vekkulia seikkailee Turun Yliopistonmäen rinteessä. 


Täältä alkoi opintie. Opiskelemaan pääseminen oli köyhälle pojalle jo saavutus. 

 

Minkä teitte, pahalaiset! 

 

Minkä teitte pahalaiset!  Töhritte hienon vanhan patsaan ja teitte tiedemiehestä ja suurmiehestä rikollisen. Ettekö te ajatelleet, ettekö te tienneet, ettekö ymmärtäneet? 


 

Tämänkin kirjoituksen aikaansaamiseen on tarvittu enemmän Elias Lönnrotin luomia ja käyttöön ottamia sanoja kuin kirjoittaja edes osaa laskea tai arvata.

Sanoilla on arvonsa ja merkityksensä, ne ovat kirjoittajien työvälineistä kalleimpia! 

Jo niidenkin takia olen tuohtunut! 

 

torstai 21. elokuuta 2014

Parhaat kuvat


”Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen.”  

Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen neljästoista luku on yhteenveto, jossa kirjailija kertoo kaikkien veljesten vaiheet monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa. Eeron aikuisuutta kuvaavan jakson kielikuvat ovat mielikuvia, jotka ovat kiinnittäneet suomalaisen sielun peruskallioon.

Parhaat kuvat ovat niitä, joita ei voi jakaa eikä tulostaa. Parhaat kuvat ovat vielä sielussa, ottamatta, odottamassa ottamistaan. Parhaat kuvat ovat painuneet muistiin.



Kesäaamun kirkkaus, terheniset sumunriekaleet tarttuvat sieluun, kuvaankin. Mutta edellisen yön kirkas kuu, veden pinnassa leikkivät tähtien kuvajaiset ovat enemmän mielen kuvia kuin kameralla tallennettuja muistoja. Matka alkaa tästä, raikkaasta vedestä. 




Kajaanin kirkossa ystävällinen opas toivottaa tervetulleeksi, esittelee kotikirkkoaan. Puusta taidolla veistetty jalokivi, koristeluissaan runsas, väreiltään heleä ja valoisa. Kattorakenteiden puutyö hivelee silmää. Pietarilaisten kristallikruunujen hehku valaisee tilaa. Millaista täällä olisikaan, jos lamppujen tilalla lepattaisivat kynttilöiden liekit ja tuohuksen tuoksu tuntuu.


Pistäydyn rannassa, tervehdin piirilääkäriä, joka yhä vain katselee – sielläkö on saha ja sahalla mamselli Piponius – vai neidiksikö tätä kutsutaan? Kiertelen vanhalla hautausmaalla ja etsin Lönnrotin perhehautaa, tuloksetta. Saldo jää silti reilusti plussalle, kun kyselen tietä saan monta mukavaa juttutuokiota. Ehtaa kainuulaista puhetta, suoraan sydämen pohjalta.

Vanha raatihuone kaupungin sydämessä on nimetty Lönnrot-keskukseksi, sinne en pääse kuin puolittain luvatta kurkistamaan, sillä taloon on tulossa yksityistilaisuus.



Maan halki ajaessa maisema avartuu, avautuu. Aurinko on jo matalalla, värit lämpimät ja lempeät. Valo saa veden kimaltamaan, vahvistaa kaislikon ja vehreiden peltojen sävyjä, korostaa kontrasteja. Jossakin sataa ja pilvimuodostelmien lomassa näkyy sateenkaaren palasia. Maisemassa on kaikki värit. Niin kuin lapsena kynälaatikossa.


Pohjoisen metsä on selväpiirteinen, aluskasvillisuutta on vähemmän, aurinko valaisee sammaleisen maan, kirjailee varjoillaan. Tuntuu kuin olisi väljempi hengittää, kuin taivastakin maan yllä paljon etelää enemmän.

Ja siellä ne ovat, risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kemijoen jyrkät rantatöyräät, siintävä vesi. Ilta-auringon valot ja varjot, varjoista esiin loikkaavat porot, sarvipäät kauneimmassa asussaan. Ja taas tallentuvat kuvat vain mieleen, ei kameraan.


Kun päästään pohjoiseen, maailma saa rajat. Maailman reuna, pannukakun laita on sinisistä sinisin viiva jossakin kaukaisuudessa. Reunalle ovat jääneet tunturit.

Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui.