torstai 20. maaliskuuta 2014

Lapinmaa, matkalla pälven aikaan



Lumi on vielä täällä, valkoinen, puhdas. Väylä vie kohteesta toiseen ja joka aamu on edessä puhdas, vasta-ajettu tie.


Päivä sulattaa vedet, yö jäädyttää ne taas. 


Tuleeko ison virran jäälle jo salakavalia ukkoavantoja? Ei näinä pakkasöinä. Vesistön ylitys on helppoa, kun jää kantaa, latukoneen alla pitää olla ainakin puolimetrinen kerros. Kun purot valtaavat maiseman ja lumi sulaa sohjoksi, paikallinen asukas vaihtaa vapaalle ja jättää tyristit hetkeksi mielestään.


Luvattuun maahan mennään Levijärven ulapan yli, tuuli on kevätpäivinä lempeä ja aurinko lämmittää. Mikä odottaa Luvatussa maassa? Matkalaiselle evästä ja juotavaa, mutta myös mielen rentoutusta, kunnon kotimaisia iskelmiä, hikisten miesten karaoke ja monotanssit. Tumman pirtin sisällä on tunnelmaa, mutta mieli palaa aurinkoon.




Kulkijoita on moneksi. Terhakka Pinja odottelee isäntää ja emäntää kotakahveilta ja haukkuu vieraat. Koiralla on koiran homma. Lapinkylän vanha koira on siirtynyt pirtistä pihamaalle, talon nuori haukku hoitaa asiakkaiden vastaanoton, vanhus köpöttelee pihalla omissa ajatuksissaan.


Jänkhällä on näin kevätpäiväntasauksen aikaan jo pitkään valoisaa. Puiden varjot tanssivat hangella, puun juurilla näkyy enteitä pälvistä. Vielä riittää kelin aikaa, vielä on hyvä liikkua, pälven aikaan maasto muuttuu vaikeammaksi.


Tuuli leikkii oksilla pientareen
Valo hangella kimaltaa.

Päivä pitenee matkalla kevääseen
Värit palaavat maisemaan.

Matka tuttu on tupaan lämpöiseen
Kera väärtien haastellaan.

Päiväsydämen sinisen täyteyden
Tahdon mieleeni tallettaa.


Kuvitettuja klassikoita? Kuviteltuja klassikoita?


ei suomi ole mikään kieli,
se on tapa istua penkin päässä
karvat korvilla,
yliaikaiset puheet sateesta ja tuulesta, peritty nyrkinisku
pöytään,
Paavo Haavikko


Viime viikkoina olen viettänyt laatuaikaa Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) kanssa, olemme pohtineet hautajaisten vuosijuhlia ja muita miehen monista saavutuksista.

Olen leikkinyt ajatuksella siitä, millaisen Lönnrotin esittelisin kuvitteelliselle vieraalle, joka tulisi jostakin muusta maasta, kokonaan erilaisesta kulttuurista. Olen pohtinut sitä, miten kertoisin ja havainnollistaisin ja kuinka selventäisin sitä historiallista kontekstia, jossa suurmiehemme eli. 

Mutta ei se Elias enää niin kovin tuttu meille suomalaisillekaan ole. Yllättäviä kysymyksiä tulee vastaan, kysymyksiä, joihin vastausta hapuillessaan miettii, miten asiat pitäisi kertoa, jotta perille meno varmistuisi. Taas on oltu, karvat korvilla.

Tämä maailma kaipaa hyviä tarinoita, meheviä juttuja ja juohevaa kerrontaa. Ankarat, työn täyttämät, ruisleivänkovat sanat on helppo sivuuttaa.


Kouluvuosinani julkaistiin kuvitettuja klassikkoja, lehtiä, joissa yhdistyi ankea piirrosjälki, äärimmilleen yksinkertaistettu tarina ja vaihtelevan kankea suomenkieli. Sama konsepti voisi toimia nettipelinä? Sellaisiako Eliaksesta pitäisi laatia?

Ei tämä aina ihan yksinkertaista ole, uskokaa vaikka.

Otsikkokuvassa on koriste, joka askarreltiin Elias Lönnrotin hautajaisten 130-vuotismessun kunniaksi, kirkkoa koristamaan. Keskikäytävää reunusti ilmavirrassa elävä tumma tyllihuntu.