maanantai 3. helmikuuta 2014

Matkalla maan halki


Pasilasta Rovaniemelle, sieltä tunturiin - melkein maan laidasta toiseen - koko yö junassa. Paluukyyti autolla takaisin - koko päivä matkalla.

Syyspuolella matkustettiin mustan maan plusasteista vanhanajan pakkaseen ja kaamoksensiniseen lumeen. Nyt, talven hiljaisten selkäviikkojen aikaan melkein lumettoman maan pakkasista täydelliseen valkoiseen talveen. Mennessä kohti pimeämpää, tullessa kohti valoa. Kevään aikana osat vaihtuvat, kun pohjoinen valo pääsee näyttämään voimansa.

Oliko siellä pakkasta, olihan siellä. Mutta se oli sitä Lapin pakkasta, eihän se samalla tavalla tunnu. Vaan tuntui kumminkin, muutamana päivänä ihan kohtuullisia pakkaslukemia säesti tuikea viima ja tunne kylmästä voimistui.


 Puolen vuorokauden mittainen taival maata pitkin kulkien - lentäen tämä etäisyys olisi vain kivenheiton verran. Puolen vuorokauden lentomatka veisi toiselle puolen maapalloa. Kaikki on nykyään vielä suhteellisempaa kuin koskaan aikaisemmin.


Pohjoisen lähestymisen - tai loittonemisen - huomasi ennen paremmin. Vaikka tunturiin tai kotiin kiirehtivä ohikulkija harvoin ehtii tavoittaa paikallista puheenpartta, paikkojen nimet ja maamerkit osuvat junan tai auton ikkunasta silmiin. Ne olivat ennen erilaisempia, nyt on samat gigantit, bauhausit ja aabeeseet kaikkialla, samat kertaalleen piirretyn ja sataan kertaan monistetun näköiset liitelit ja huoltohallit Hangosta Petsamoon.


Vaan kun pääsee pois kulkuneuvosta, saa omat kulkuneuvot jalan alle ja lähtee ladulle, siellä se on, oikea pohjoinen. Maa, jossa taivaskin tuntuu kymmenen kertaa etelän taivasta suuremmalta. Maa, jossa silmällä on tilaa tehdä avaria kaaria ja sitten poimia yksityiskohtia. Lumi, josta voi ja saa lumoutua. Hopeista huurretta ja auringon lämmintä kultaa.

Kauan sitten oleskelin jonkin aikaa Saksan tiheimmin asutuilla seuduilla, Ruhr-joen liepeillä. Liikuimme ystävien kanssa kaupungista toiseen. Ihmettelin, miksi automatkat olivat minulle niin rankkoja ja stressaavia, väsyin joka kerta. Kun pääsin takaisin Suomeen, tiesin, miksi. Minun suomalaiseen tajuntaani on sisäänrakennettu maisema, jossa taajamia on harvassa, metsätaipaleita kehäkolmosen sisäpuolellakin ja aina silloin tällöin avautuu peltoaukea tai vesistö, talvella valkeana avaruutena, kesällä vihreän ja sinisen hiljaisena vuoropuheluna. Seutu, jossa kaupunki vaihtuu toiseen ilman rajaa, vain kyltin osoittamana, missä talorivit eivät milloinkaan katkea, kysyy voimia.

Matkailu on työvoimavaltaista teollisuutta ja hyvä niin. Niin kauan kuin pohjoiset kohteet houkuttelevat, niin kauan riittää hyvinvointia. Hyvinvointikin jakautuu enemmän koko maan alueelle: siinä missä ennen vanhaan kohtasi pohjoisen pirtin tyttären ensimmäisiä asiakaspalvelun oppejaan soveltamassa, saattaa nyt tavata espoolaisen sesonkityöläisen tai ekstraajan, jonka kotipaikka on Korson liepeillä. Tekemisen meininki toivottavasti säilyy.


En tiedä, jaksaisinko, jos asuisin aina pohjoisessa, jaksaisinko haltioitua, laimenisiko lumo. Mutta taas kirjoitan muistiin, mitä oli liikaa ja mitä liian vähän ja mitä vielä olisi pitänyt muistaa ottaa matkaan. Seuraavaa reissua varten, jospa sitä joskus oppisi pakkaamaan järkevämmin…
 
Kunniavanhuksella on lupa levähtää tuvan permannolla.
Kaikkia se tervehtii, nuuhkaisee tai urahtaa käheän haukahduksen.