Pasilasta Rovaniemelle, sieltä tunturiin - melkein maan
laidasta toiseen - koko yö junassa. Paluukyyti autolla takaisin - koko päivä
matkalla.
Syyspuolella matkustettiin mustan maan plusasteista
vanhanajan pakkaseen ja kaamoksensiniseen lumeen. Nyt, talven hiljaisten selkäviikkojen
aikaan melkein lumettoman maan pakkasista täydelliseen valkoiseen talveen. Mennessä
kohti pimeämpää, tullessa kohti valoa. Kevään aikana osat vaihtuvat, kun
pohjoinen valo pääsee näyttämään voimansa.
Oliko siellä pakkasta, olihan siellä. Mutta se oli sitä
Lapin pakkasta, eihän se samalla tavalla tunnu. Vaan tuntui kumminkin,
muutamana päivänä ihan kohtuullisia pakkaslukemia säesti tuikea viima ja tunne
kylmästä voimistui.
Pohjoisen lähestymisen - tai loittonemisen - huomasi ennen
paremmin. Vaikka tunturiin tai kotiin kiirehtivä ohikulkija harvoin ehtii
tavoittaa paikallista puheenpartta, paikkojen nimet ja maamerkit osuvat junan
tai auton ikkunasta silmiin. Ne olivat ennen erilaisempia, nyt on samat
gigantit, bauhausit ja aabeeseet kaikkialla, samat kertaalleen piirretyn ja
sataan kertaan monistetun näköiset liitelit ja huoltohallit Hangosta Petsamoon.
Vaan kun pääsee pois kulkuneuvosta, saa omat kulkuneuvot
jalan alle ja lähtee ladulle, siellä se on, oikea pohjoinen. Maa, jossa
taivaskin tuntuu kymmenen kertaa etelän taivasta suuremmalta. Maa, jossa
silmällä on tilaa tehdä avaria kaaria ja sitten poimia yksityiskohtia. Lumi,
josta voi ja saa lumoutua. Hopeista huurretta ja auringon lämmintä kultaa.
Kauan sitten oleskelin jonkin aikaa Saksan tiheimmin
asutuilla seuduilla, Ruhr-joen liepeillä. Liikuimme ystävien kanssa kaupungista
toiseen. Ihmettelin, miksi automatkat olivat minulle niin rankkoja ja
stressaavia, väsyin joka kerta. Kun pääsin takaisin Suomeen, tiesin, miksi.
Minun suomalaiseen tajuntaani on sisäänrakennettu maisema, jossa taajamia on
harvassa, metsätaipaleita kehäkolmosen sisäpuolellakin ja aina silloin tällöin
avautuu peltoaukea tai vesistö, talvella valkeana avaruutena, kesällä vihreän
ja sinisen hiljaisena vuoropuheluna. Seutu, jossa kaupunki vaihtuu toiseen
ilman rajaa, vain kyltin osoittamana, missä talorivit eivät milloinkaan katkea,
kysyy voimia.
Matkailu on työvoimavaltaista teollisuutta ja hyvä niin.
Niin kauan kuin pohjoiset kohteet houkuttelevat, niin kauan riittää
hyvinvointia. Hyvinvointikin jakautuu enemmän koko maan alueelle: siinä missä
ennen vanhaan kohtasi pohjoisen pirtin tyttären ensimmäisiä asiakaspalvelun
oppejaan soveltamassa, saattaa nyt tavata espoolaisen sesonkityöläisen tai
ekstraajan, jonka kotipaikka on Korson liepeillä. Tekemisen meininki
toivottavasti säilyy.
En tiedä, jaksaisinko, jos asuisin aina pohjoisessa, jaksaisinko
haltioitua, laimenisiko lumo. Mutta taas kirjoitan muistiin, mitä oli liikaa ja mitä liian
vähän ja mitä vielä olisi pitänyt muistaa ottaa matkaan. Seuraavaa reissua varten, jospa sitä joskus oppisi pakkaamaan järkevämmin…
 |
| Kunniavanhuksella on lupa levähtää tuvan permannolla. Kaikkia se tervehtii, nuuhkaisee tai urahtaa käheän haukahduksen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti