Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valkoinen talo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valkoinen talo. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Isä oli Kutomolla töissä

 

Kuva on Pyynikinlinnan Nanso-näyttelystä, joka oli esillä Tampereella vuonna 2021. Nokian kirjastotalon näyttely on rakenteeltaan hieman erilainen. Vaatteiden historiaa on taustoitettu enemmän, mikä tekee kokonaisuudesta mielenkiintoisen. 

 

Toukokuun lopulla sain postia Nokialta. Kirjekuoren, jossa oli kutsu Nanso Oy:n satavuotisnäyttelyn avajaisiin Nokialle, Virta-saliin. 

Minulta oli jo aikaisemmin pyydetty kirjoitusta näyttelyn yhteydessä julkaistavaa kirjaa varten. Olin tekstin jo melkein unohtanut, kun kutsu tuli. 

 

Vuonna 2017 kokosin muistojani kirjaan, jolle annoin nimeksi Valkoisen talon aika. Valkoinen talo oli Nokialla, se oli Nokian Kutomo Oy:n toimitusjohtajan asunto ja meidän perhe asui talon yläkerrassa, talonmiesperheenä. Kuvasin kirjassa niitä ihmisiä, joihin Nokian vuosina tutustuin ja kirja löysi lukijoita myös Nokialta. 

 

Lähdin Nokialle, tapasin vanhoja tuttuja, sain rautaisannoksen kutomolaisuutta ja vanhan Nokian tunnelmaa. Nanso Oy on perustettu vuonna 1921, yrityksen nimi oli silloin Nokian Kutomo ja Värjäys Oy. Tehtaan johtajaksi tuli vuonna 1926 Väinö Teriö, joka oli toimitusjohtajana 40 vuotta ja sai ansioistaan teollisuusneuvoksen arvonimen.  

Kun isäni astui yrityksen palvelukseen, nimi oli muuttunut muotoon Nokian Kutomo Oy. Nokian Kutomon tavaramerkki oli Nanso ja myöhemmin tästä Väinö Teriön kehittämästä sanasta tuli myös yrityksen nimi. 

 

Charmeuse-alusasut ja yöpaidat, naisellisuuden huippu. 
Alushame suojasi vaatteita. 

Nanso oli trikootehdas, jonka tuotteita olivat aluksi lämpimät laamapaidat ja miesten kerrastot. Hienosta puuvillasta valmistettuja, interlock-neuloksisia Juha-kerrastoja oli isällänikin useita, yksi niistä on säilynyt näihin päiviin. 

  

Elämän muuttuminen muutti Kutomon tuotteita. Kun asunnot alkoivat olla lämpimämpiä, lämpimien alusasujen tilalle tulivat 1970-luvun värikkäät kuviot ja kuosit, mekot ja oloasut, design-vaatteet. Vapaa-aika lisääntyi ja oloasuille oli käyttöä.  


Nanso on ulkoistanut tuotantoaan ja tuotevalikoima on monipuolistunut, nykyinen Nanso on aikaansa seuraava bränditalo. 

 

Muutos on ollut välttämätön, se on taannut yrityksen toiminnan jatkumisen. 


Valkoinen talo, lapsuudenkotini, on historiaa, tilalla on trendikkäitä asuntoja. 

 

Kutomolaisuus on voimissaan. Avajaisjuhlassa oli vilkas puheensorina, kun työkaverit tapasivat toisiaan. Muisteltiin, muistettiin ja nautittiin Nokia-Seuran laatimasta ohjelmasta. 

 

Näyttely on avoinna Nokian kirjastotalossa koko kesän. Sieltä voi hankkia omakseen näyttelyn tiimoilta julkaistun kirjan, jossa oheinen kirjoituksenikin on. 

 

Nokia on muuttunut, kaupungistunut, eikä entisten aikojen avaraa ja väljää kauppalaa enää oikein voi nähdä ainakaan keskustan kerrostalojen takaa – tosin ehdin tehdä vain pienen kävelyn keskustassa enkä ehkä hahmottanut koko kuvaa. 


Laajat, kodikkaat omakotialueet lienevät entisellään, vehmaat pihapuutarhat ja hiekkatiet kortteleiden välillä. Nokia on ollut teollisuuspaikkakunta vuodesta 1865, jolloin Nokialle rakennettiin puuhiomo, josta kasvoi Nokia-yhtymä. Nanson historia on tärkeä osa paikkakunnan historiaa 

 

Oli kunnia osallistua vanhan Kutomon muistojen tallettamiseen. Oli ilo tutustua tämän ajan Nansoon. 


Oheisena kirjoitus, joka on julkaistu näyttelykirjassa. 



Valkoisen talon kaapissa oli komea kokoelma kristallilaseja. 
Niitä käytettiin tärkeimmissä juhlissa. Pikkutyttönä hiivin joskus 
kristallikaapin luo ja ihailin lasien kimmeltäviä kuvioita. 



Isä oli Kutomolla töissä 

 

Lapsuudenkotini oli Rouninlinna, Valkoinen talo, Nokian Kutomo Oy:n johtajan asunto.  

Asuimme Kutomon naapurissa vuoteen 1965 asti. Valkoinen talo oli sekä koti että isäni Viljo Lallinahon ja äitini työpaikka. Asuimme talon yläkerrassa. 

Isäni teki päätyönsä ohella Valkoisen talon talonmiehen ja puutarhurin töitä, äiti avusti isäntäväkeä kodinhoidossa. 


Valkoinen talo, Rouninlinna, oli viimeisinä vuosinaan keltainen. 
Nyt talo on jo purettu ja pihapiiri historiaa. 
Toisessa kerroksessa, oikeassa ylänurkassa ovat 
meidän perheen ikkunat. Kuva vuodelta 2012. 
 

Pannuhuone

 

Isä oli kaksivuorotyössä Kutomon pannuhuoneella. Hänellä oli höyrykoneen hoitajan pätevyys, mutta arkikielessä puhuttiin lämmittäjästä. 

Lämmittäjän ja apumiehen vastuulla oli kaksi suurta höyrykattilaa, joilla tehdasta lämmitettiin ja tuotettiin höyryä värjäämön tarpeisiin. Pannuhuone oli tehdasrakennuksen päädyssä, lähellä rautatietä. 

Aamuvuoro alkoi kuudelta ja päättyi kahdelta iltapäivällä, iltavuoro kesti kahdesta kymmeneen. Lämmittäjiä oli kaksi, toisena Pekka Kortesuo. Kortesuon perhe asui Nansolinnassa. Maija Kortesuo oli Nansolinnan talonmies, pariskunta hoiti työt yhdessä. 

 

Pannuhuoneen luona oli hiilivarasto, josta koksia tai antrasiittia kärrättiin uuneihin. Miten polttoaineet tulivat tehtaalle, sitä en tiedä, Nokian rautatieasema on aivan tehtaan vieressä. Hiilikasat olivat tehtaan ja tehdasalueen rajalla olevan padotun lammen välisellä alueella.  

Pannuhuoneen isosta avoimesta ovesta hiili tuotiin pesään lapioitavaksi, kottikärryillä. 

 

Oven luona oli pieni seinäkkeellä erotettu tila, johon veto ei yhtä ankarana päässyt. Siinä saattoi tarkkailla palamista. 

Hiilen kärräämiseen osallistuivat niin lämmittäjä kuin apumieskin. Pannuhuone oli korkea, vetoisa tila. Kun polttoainetta lisättiin pannun pesään, avattiin iso luukku ja heiteltiin hiilet lapiolla sisään. Tila lämpeni hetkeksi, melkein kuumaksi. 

 

Vaikka haitta-aineista ja epäpuhtauksista tuskin tiedettiin, polttoaineen laadusta oltiin tarkkoja. Jätteitä ei poltettu. Vääränlainen hiilikin saattoi olla hankalaa; se toi lisää puhdistustyötä. 

 

Pannuhuoneen nurkassa olivat vesipumput. Isot pumput oli sijoitettu lammen lähellä olevaan pieneen pumppuhuoneeseen. Koneenhoitaja valvoi pumppujen toimintaa. Värjäämössä tarvittiin paljon vettä, jota nostettiin lammesta.  


Valkoisesta talosta oli lyhyt matka pannuhuoneelle. Kuvassa 
tehtaan autotallirakennus, taustalla häämöttää pannuhuone. 
Kuva on vuodelta 2012. 

Ammattimiehiä 

 

Pannuhuoneen yhteydessä oli pieni korjauspaja. Pitkä työpöytä ikkunan alla, ahjo, jossa välillä hehkui tuli ja paljon työkaluja. Laitosmiehet kävivät siellä tekemässä metallitöitä. Pannuhuoneen yläkerrassa oli sosiaalitila, pukutila ja suihkuhuone.  

Yläkerrassa oli pieni varasto, jonka hoidosta vastasi Matti Kokkonen. 

 

Tehdasrakennuksen pohjakerroksessa, pihan puolella oli puuverstas, jossa työskenteli Tuomas Orpana, sujuvaa karjalaa haastava timpuri.

Naapurina oli Mikko Kylvénin pieni verstas. Kylvén oli maalari. Hän maalasi ja tapetoi tehtaalla, Valkoisessa talossa ja Nansolinnassa. 

Verstaat oli sijoitettu omiksi yksiköikseen pihan tuntumaan. 

Tehtaan sähkömies oli Kalevi Virtanen. 

 

Vuosihuoltoa 

 

Höyrypannujen valvonta ja huollot olivat koneenhoitajien työtä. Pienet häiriöt hoidettiin omin voimin, mutta suurempiin hälytettiin apuun Tunteperi – Dunderbergin liike Tampereella. He hoitivat suuret korjaukset ja toimittivat uusia laitteita. Pannuhuoneen työntekijöiden esimies oli insinööri Nikula. 

 

Pannuhuoneessa oli erilainen vuodenkierto kuin muulla tehtaalla. Tehtaalla tehtiin työtä juhannukseen asti, sitten väki lähti vuosilomalle. Höyrypannut jäähtyivät ja niille tehtiin vuosihuolto. 

 

Tehtaan korkea savupiippu nuohottiin. Pekka Kortesuo oli nuorempi ja ketterämpi kiipeämään, hän teki suurimman työn. Piipusta tulleet miehet olivat mustia, joka tuuma ihosta ja työpuvusta oli nokimusta. Kun pannut oli saatu kuntoon, oli koneenhoitajalla lupa lähteä kesälomalle. 

 

Vartija valvoi 

 

Tehdasrakennus oli suuri ja korkea. Aseman puolella oli konttorin sisäänkäynti ja koko talon korkuinen portaikko. Portaikon yläpuolella oli vihreästä loisteputkesta taivuteltu Nanso-logo, kaunis ja siro, kaunokirjoitusta. Kauppalan väki puhui Nansosta, vaikka se oli ensin tavaramerkki, myöhemmin virallinen nimi. Tehtaalaiset olivat työssä Kutomolla, he olivat kutomolaisia. 

 

Iltaisin ja öisin porttivahdit valvoivat kiinteistöä. Heidän tehtävänään oli kiertää tehtaalla määrätyn aikataulun mukaan. Tarkastuskäynnit tallentuivat vartijan kellon nauhaan, kun avainta käännettiin. Vartijat myös tarkkailivat lämmitystä.  Jos jotain poikkeavaa ilmeni, vartijan tehtävä oli hälyttää apua. 

 

Valkoisen talon työt 

 

Rouninlinna oli isän toinen työmaa. Hän huolehti lämmityksestä, pienistä huoltotöistä ja hoiti pihamaata. Äiti osallistui teollisuusneuvoksen perheen kaikkiin taloustöihin. Juhlien aikaan hän oli apuna Valkoisen talon keittiössä ja mukana tarjoilemassa. 

 

Isälleni Rouninlinnan piha oli toinen työmaa, mutta myös harrastus. Hän sai toteuttaa luovuuttaan ja tyylitajuaan, pihatyö oli vastapainoa nokiselle pannuhuoneelle. 

 

Me muutimme loppukesällä 1965 Rouninlinnasta. 

Nokian Kutomon ja Valkoisen talon aika oli hyvää aikaa meidän perheelle. 

 

Isäni jäämistöstä löytyi käyttämätön Juha-kerrasto, joka oli varmaankin tullut tehtaan joululahjana  vuonna 1965.  Beige interlock-neulos on sileää ja hienoa, ehkä juuri siksi kerrastoa oli säästetty
parempaan käyttöön. Juha oli Nokian Kutomon menestystuote.  
Kuvan värit poikkeavat hieman alkuperäisestä. 


 

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Valkoisen talon muistoissa




Muistaminen on lahja. Jokainen saa omannäköisen lahjan. Se, minkä sinä muistat, ei välttämättä ole sama asia, jonka minä muistan. Kumpikaan ei kuitenkaan ole väärässä. Muistot ovat oikeita, vaikka ne muuttuvat elämän varrella. Vanhimmat muistoista hioutuvat uusia, särmikkäitä vasten ja kokonaisuus saa hahmoa.

Olen tehnyt matkaa lapsuuteni Valkoiseen taloon, sen pihamaalle ja niihin taloihin, jotka Kauppalan teiden varsilta tunsin. Joku on kysynyt, miksi. Vastauksia on monta. Koska lapset kysyivät. Koska halusin tallettaa asiat, ennen kuin ne katoavat. Koska minun täytyi tehdä se. Oli kirjoitettava oma versio elämästä näkyviin.

Valkoisessa talossa ja Kutomolla tehtiin paljon työtä. Kutomon naiset tekivät toisen työpäivän kotona, perheen huoltajina ja kasvattajina. Apuna ei ollut moderneja kodinkoneita tai puolivalmisteita, ei automaattipesukoneita eikä kovin hyviä kylmälaitteitakaan. Silti selvittiin, sumeilemattomalla työnteolla.

Elämä oli viatonta, turvallista. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallani en pelännyt huumeita tai tyrmäystippoja, suurin huoli oli, ehtisinkö ajoissa oikeaan junaan.

Pääsin käymään Valkoisen talon pihalla. Katselin julkisivua – joka on nyt keltaiseksi maalattu – katselin ikkunoita. Tuossa oli takana herrainhuone, sitten eteishallin ikkuna, toisella puolella keittiö ja keittiön liittyvä pieni varastohuone. Yläkerrassa Kaijan huone, sitten eteishallin ikkuna, minun ikkunani ja meidän kotimme keittiö. Mitä niiden ikkunoiden takana nyt on, sitä en tiedä. Siellä on muistojen todellisuus. Haluanko edes päivittää muistojeni todellisuuden?



Katselin pihaa ja puita. Mäntyä, jonka kaaartuvat ja kiertyvät oksat olivat ikkunani tasalla. Siitä alkaen olen mielelläni katsellut ennen uneen siirtymistä puita, oksien hahmoa iltataivasta vasten. Katselin nurmikenttää, jonka keskeltä omenapuut olivat jo kadonneet. Muutama suuri koivu oli vielä tallella ja pihan länsipuoli. Hiekkalaatikko ja puutarhakeinu olivat kadonneet. Katselin ajotietä, joka edelleen oli olemassa, mutta jonka tarkkarajaiset reunat olivat ajan mukana ruohottuneet.

Muistin elämää hiljaisessa talossa. Jos olisin voinut, olisin jäänyt niille sijoilleni, katselemaan. Muistot olisivat alkaneet tulla esiin, yksi kerrallaan. Silloin, kun vietin aikaa työpöydän ääressä, olin pitkän aikaa hiljaa. Annoin ajatusten virrata ja vihdoin, ne tulivat. Kiitos jokaisesta. Jossain tallella ne olivat, olen iloinen siitä, että sain ne esiin, rikkaina, rakkaina.

Jokainen on tavannut iäkkään ihmisen, joka kertoo yhä uudelleen elämäänsä, samat asiat kertautuvat yhä uudelleen. Tarina kuluu, kapenee ja muuttuu mantraksi, jonka ensimmäiset sanat kuulleessaan tietää kuulevansa taas saman litanian ja usein kuuleekin. Yksityiskohdat, syvyydet ja korkeudet hioutuvat pois, pelkistyvät.

Muistot eivät ole pikkusuolaisia, joita voi nauttia parin kahvikupillisen lomassa sopivina haukkapaloina. Niille pitää antaa aikaa.

Ei ole itsestään selvää, että muistojen lahjan saa pitää koko taipaleen ajan aarteenaan. Lapsuuteni vanhukset olivat kaikki virkeitä ja hyvämuistisia – vai olivatko? Ainakin he ilmeisesti olivat vanhoja jo paljon nuorempina kuin me – ja he olivat sopeutuneet vanhuuteensa. Oliko se oikein ja kohtuullista, sitä en tiedä. Fyysinen ja henkinen ikä eivät ilmeisesti missään vaiheessa kulje täsmälleen samaan tahtiin.

Vuosi vaihtuu, kalenterissa. Vuodet vaihtuvat elämässä, mutta rajapinnat eivät ole samoja kuin virallisessa ajanlaskussa. Silti, tämäkin hetki on hyvä aika lupauksille ja niiden pitämiselle.

Muistojen ääreen pitää pysähtyä, antaa ajan kulua, odottaa ja antaa alitajunnan tehdä työtä. Kun uusi vuosi alkaa, lupaa minulle, että annat itsellesi mahdollisuuden muistaa ja muistella. En tule milloinkaan kysymään, täytitkö lupauksesi, mutta lupaathan silti.

Anna itsellesi lupa olla ja antaa muistojen tulla. Silloin myös tulevaisuus on helpompi ottaa vastaan, antaa sen muuttua aikanaan uusiksi muistoiksi.