keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Puun pituinen tarina


Uurteet syvenevät, värit hiipuvat. Jokainen vuodenaika jättää jälkensä. Miten vanha seinä jo on? Sata vuotta, varmasti. Enemmän, täysin mahdollista. Ja onko hirret edes veistetty juuri tätä rakennusta varten?

Hyvän hirren ikä on pitkä. Ennen isojakoa kylän talot olivat yhdessä, ne muodostivat pedoilta ja vihollisilta suojaavan, turvallisen kehän. Kun maanmittari tuli ja jakoi pellot uudelleen, talotkin siirrettiin uusille sijoilleen. Hyvät hirsirakennukset purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen. Turhaan ei metsää kaadettu, puulla oli arvonsa.



Hirrelläkin voi olla historia, joka ulottuu kauas, ladonseinää pidemmälle. Vaikka nurkissa näkyvät vuosirenkaat, niiden kertomus on vain yksi todiste iästä. Onko joku veistänyt puumerkkinsä hirteen, samalla kun on sitä kirveellään viimeistellyt?

Elämä uurtaa jälkensä jokaiseen. Ne piirtyvät hitaasti näkyviin, kasvoihin, muistiin, sieluun. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan joka päivä hiukan. Ja vaikka koko maailma toisin väittäisi, ei muutos automaattisesti merkitse huononnusta, se on pelkkä muutos. Niin kuin hirsi, ihminenkin säilyttää parhaan ytimensä pitkään.



Vanha tie oli askelten tallaama polku, aitojen reunustama, veräjien katkaisema. Kun lähdettiin matkaan, piti ymmärtää varata aikaa veräjien avaamiseen ja sulkemiseen, sillä niitä saattoi olla tiuhassa.


Elämän veräjät asemoidaan yhä tarkemmin. On oppivelvollisuus, työelämä, eläkeikä ja vanhuus. On aika, jolloin pitäisi pyrkiä ja saavuttaa, ehtiä ja yltää. On aika, jolloin on viisasta ymmärtää luopua, sillä veräjät suljetaan, väistämättä. Joskus ne suljetaan kysymättä, asianomaista kuulematta.

Vanha hirsi palvelee niin kauan kuin jaksaa. Se saa pintaansa hopeaa, se haalistuu ajan merkkien edetessä. Sillä on tehtävä, voimien ja kykyjen mukainen, sen se saa tehdä valmiiksi.