sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Viljon päivänä



Parhaiden perinteiden mukaan tätä päivää pitäisi viettää mukavassa seurassa, alkumaljaksi pommaccia, sitten kakkua ja kahvia, ehkä finkerporillinen jotain hyvältä tammitynnyriltä tuoksuvaa.Tänään ei onnistu, olen pahoillani. Mukavaan seuraan ehti vuosien varrella liittyä monta hyvää ihmistä, joita olisi ilo tavata ja tarinoida.

Vanhoista vieraskirjoista ja syntymäpäivätervehdyksistä olen huomannut, miten moni lähti kuvioista jo aikaa ennen Viljoa. Mukavia muistoja nousee mieleen, eivät parhaiden ihmisten kuvat hetkessä sydämestä katoa, onneksi. Ja kuinka yhä uusia nimiä nousi vuosien aallokosta esiin: siinä meille kaikille esikuvaa.

Ystäviä, läheisiä, tuttuja, kampraateja ja muita kavereita ei voi hankkimalla hankkia, niitä voi vain saada. Viljo sai ja siksi tuttu nimi allakassa lämmittää.

Kun puhuu toisesta, puhuu samalla itsestään. Vaatii korkeampaa sydämen sivistystä esiintyä niin, ettei saa riidankylväjän ja kaunaisen kärttynaaman mainetta. On niin kovin helppo kirjoittaa kriittistä tekstiä ja mustata toisen, tuntemattomankin, maine ja kunnia. Sosiaalisen median ja tietokoneiden aikakaudella kauna virtaa sormista näppäimiin ja suoraan julkisuuteen. On helppo julkaista oma kantansa, vaikka se olisi kuinka väärä ja epäoikeudenmukainen tahansa. Keskinkertaisillakin atk-taidoilla voi kompensoida puuttuvaa harkintakykyä ja vahvistaa pimeimpiä ennakkoluuloja.

Rohkea ihminen ei pelkää puhua hyvää lähimmäisestään.




torstai 24. tammikuuta 2013

Urheiluai(h)e




Talvella talviurheillaan ja kesällä on omat juttunsa. Vauhditon pullansyönti ja ilma-aseammunta ovat ympärivuotisia lajeja.

Melkein mihin tahansa lajiin kuuluu rehvakkaita suunnitelmia, varustehankinnoilla brassailua, ähellystä, sähellystä, selittelyä ja vaivihkaa autotalliin (tota, ymph!) piilotettuja välineitä.

Yleisimmät selitykset voisi nimetä maailmanperintökohteiksi, elleivät ne olisi nykyiselläänkin äärimmäisen sitkeähenkisiä.

Kaikkeen urheiluun kuuluu paitsi atleetti itse, myös taustajoukot.

Miten otan urheilijan vastaan, kun matsi on hävitty, olo on kuin maansa myyneellä ja taivaalta sataa tuhkaa niskaan?
Kuuntele, kehu, kannusta, tarjoa lämmintä juotavaa ja makoisaa purtavaa, ymmärrä. Kyllä se siitä.

Miten otan urheilijan vastaan, kun matsi on voitettu, vastustaja nuijittu maan rakoon ja vyötäisillä roikkuu kunnon nippu päänahkoja ja kaulassa helisevät mitalit?
Kuuntele, kehu, kannusta, tarjoa lämmintä juotavaa ja makoisaa purtavaa, ymmärrä. Kyllä se siitä.

Ja vielä: Mistään ei ilmeisesti saa ostaa sellaista palvelua, joka veivaa raihnaisen ruumiin valmiiksi käyntiin. Niin ettei tarvitsisi niitä kahta ensimmäistä kilometriä aina kiukutella? Itse on aina kaikki tehtävä, vaikka ei edes oikeaksi urheilijaksi haluaisi.

Ja muistakaa: Hullun kiilto silmissä ei oikeuta liikkumaan pimeässä ilman heijastinta.


Kirjoitelmani kuvassa on harjoitusmateriaalia vauhdittoman pullansyönnin kisoihin. Kuva on historiallinen, nuo pullat on aikaa sitten popsittu.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Stailauksensa kullakin





Kun asunnosta pitää päästä eroon, se stailataan. Kaikki ylimääräinen elämänjälki siivotaan pois, liiat huonekalut evakuoidaan vinttiin ja nurkat nuohotaan. Stailattu koti on euforinen kokemus luopumista haikailevalle asukkaallekin: näin hienoa, väljää ja modernia meillä on.

Sitten näyttö on ohi ja arki ottaa osansa. Lehti unohtuu pöydälle, keskeneräinen käsityö sohvapöydälle tai pyykkiin matkalla oleva paita makuuhuoneeseen. Villakoirat valtaavat reviirinsä ja mööpelit palaavat epäjärjestykseen. Jos joku ostaa tämän, osaako tämä joku asua meillä tyylikkäämmin?

Aamutokkurassa puseroiden, housujen, parittoman hameen ja parillisten kenkien välillä arvuutellessa sitä on oman elämänsä stylisti, ristiretkellä mukavuuden ja oikeanlaisen uskottavuuden välimaastossa. Riittääkö näyttö? Stailataanko lisää? Entä sitten, auttaako se mitään?

Urheilija tarttuu ’tieteellisiin’ keinoihin, kun voitontahto kasvaa sietämättömiin mittoihin. Paineen sieto ja maineen sieto eivät aina olekaan tasapainossa. Kun epävarma haluaa olla säteilevä, kaunis, lennokas, humoristinen, hän ottaa neuvoa-antavan ja toisenkin ja tottuu stailautumaan vapautuneeksi.

Oman rajallisuuden ja tavallisuuden kestäminen voi olla tiukka paikka. Jonakin päivänä tajutaan, että stailauksen seurauksena on kehittynyt kipeä ja vaikeasti voitettava ongelma, ei älyn tai voiman kultahippu.

Oikeamielisen ohikulkijan on helppo kohentaa ryhtiään ja sanoa, onneksi en minä, eipä meillä sentään, viinalla/lääkkeillä/huumeilla/ahmimisella/dopingilla/tupakalla ei ole yliotetta. Mutta onko kunnollisuuden korostaminenkin stailausta, jolla vain peitetään jotain muuta? Se nyt on semmoinen ja onneksi minä olen tämmöinen hyvä ihminen, täydellisyyteen taipuva… Ylemmyydentunto kohisee korvissa eikä järjen ääni erotu taustamelun läpi.

Stailaus on houkuttaa ja koukuttaa. Virheetön sileys torjuu pilkkaa, mutta ei tarjoa yhtään tarttumapintaa elämälle, ajatuksille tai ideoille. Kuka haluaa olla virheetön?

Arki voittaa aina stailauksen. Väistämättä. Onneksi.

Tämän kirjoitelman otsikkokuvista toinen on stailattu.
Lumityöt stailasi Seleniuksen Matti. 

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Uusia alkuja, puhtaalta pöydältä





Talvi on kääntänyt uuden, puhtaan sivun. Valkoista lunta, raikasta pakkasta. Metsän laita lumisen lakeuden toisella puolella on lähes mustavalkoinen: tummat havupuut ja valkoiset huurrekoivut tavoittavat harmaata taivasta. Jokainen oksa ja pieninkin risu on saanut valkoisen peitteen, pakkanen on tarkka ja tunnollinen värittäjä.


Hyvä on hiihtäjän hiihdellä. Hengittää valkoista raikkautta, tuulettaa sielua, nostaa sykettä. Mieli puhdistuu ja olo kohenee.

Elämä kääntää uuden sivun näkyviin, tulee uusia sävyjä, uusia tunteita. Lapsi muuttaa pois kotipesän läheltä, kaupunkiin. Aikuisen elämään.

Kun saattelin lapsia rippileirille, kielikurssille, reppumatkalle ja maailmalle, ymmärsin lopultakin täydellisesti, miksi oma äitini oli itkenyt lastaan maailmalle saattaessaan. Tiesin vihdoin, millaiset pelot ja aavistukset kiersivät sydänalassa. Oivalsin myös, miten järki ja tunne olivat haastaneet toisiaan – onhan se hyvä, että – niin, mutta jos… Luottamus punnitaan käännekohdissa, rajapinnoilla.

Jokainen matka muuttaa matkaajaa eikä maailmalta kukaan koskaan tule täsmälleen samanlaisena takaisin. Jos tulisi, ei matkalle olisi edes kannattanut lähteä.

Muutto on matka ja muuton jälkeen palikat ovat uudessa järjestyksessä. Pöytä pitää tyhjentää ja järjestää uudelleen, konkreettisesti ja allegorisesti. Jokainen muutos on mahdollisuus.

Onnea matkaan!

Terveisin Liisa

Luminen latu ei ole tältä talvelta. Mutta luotettavien tietojen mukaan tähänkin maisemaan on jo avattu uusi latu. Puhtaalle lumelle. 

lauantai 5. tammikuuta 2013

Käsityötä




Seitsemän vanhana kansakoulussa, kun kirjoittamisen alkeet oli opittu keltaisella lyijykynällä, sain oman kynänvarren ja terän ja mustepullon. Sitten piti vielä askarrella tilkuista kynänpyyhin. Vasta sen jälkeen tuli ihana, puhdas viivavihko.

Kynänterä riekkui ja rahisi paperia vasten, roiskaisi tahran, jos ei ollut tarkkana – kunnes talttui ja totteli. Vanhan koulun opettajilla oli vahva usko siihen, että kaunokirjoitus ja kynän harmoninen pyörivä liike tukivat käden motoriikkaa ja silmän ja käden yhteispelin kehittymistä.

Keskikoulussa oli ylimääräisenä aineena konekirjoitusta, vanhoilla työväenopiston konehirviöillä, joiden a oli niin raskas painaa, ettei vasemman pikkurillin voima riittänyt näkyvän jäljen tuottamiseen. Kun tuli sähköinen kone, aat alkoivat totella ajatusta. Muisti oli korvien välissä, siellä vanhassa paikassa.

Pienikin itse kirjoitettu viesti kertoo, miten ihmisen käsiala heijastaa elämää. Se aikuistuu ja kasvaa uhmakkaisiin mittoihin, tasoittuu, muuttuu sävyisäksi ja kohtuulliseksi, saa kenties vapisevan staccaton kumppanikseen ja hiipuu hädin tuskin luettavaksi, ennen liekin sammumista. Aseta sarja vanhoja joulukortteja summittaiselle aikajanalle ja taustalta alkaa kuultaa kirjoittajan elämä.

Tässä maailmassa minä voin kirjoittaa vaikka Kiinan keisarille ja miksei vaikka pääministerillekin. Viesti lähtee, sekunnissa, tuoreeltaan suoraan sormista. Voin lähettää herjauksen ja käynnistää parjauskampanjan ihan tuosta vaan, luoda ilkeän juorun ja manata esiin maailmanlopun. Viestini on samanlainen niin kauan kun en vaihda konetta, yksilöllinen ja tunnistettava kädenjälkeni ei sen takaa erotu.

Onneksi suurin osa sähköisistä maailmanlopuista jää suutareiksi ja heikoiksi tussahduksiksi viestien valtaisassa virrassa. Viestinnän määrä on valtaisa ja paljon jää jalkoihin, lukematta, huomaamatta. Muillakin kuin Kiinan keisarilla on aina ollut sensorinsa eikä hitaan mustekynän taitajalla riitä voimia kaikkeen kohinaan.

Kirjoittaminen on kevyttä, helppoa ja sähköistä, on ollut jo niin kauan, että harva edes muistaa, millaista oli veivata linenbankki koneeseen ja takoa hartiavoimin. Valkoinen pöly, jota joskus liuskoilta varisee, ei, ei se koskaan ole sitä ollutkaan. Korjauslakkaa vain. Vaikka viestintä teknisenä suorituksena on helpottunut, miksi positiivisten ja kannustavien viestien määrä ei kasva yhtä vauhdikkaasti kuin negatiivisten?

Toisinaan toivoisi, että kaikki ei olisi ihan niin helppoa. Tekstejä on jo tarpeeksi, harkituista ja hyvin ajatelluista on edelleenkin pulaa.

Ehkä joku harkitsematon herja jäisi lähettämättä, jos parjaaminen vaatisi vähän enemmän käsityötä ja vaivaa, vai mitä?

Terveisin Liisa 

tiistai 1. tammikuuta 2013

Kotona ja kotona




Istun puukirkon penkissä ja kuuntelen isä Jaakon saarnaa. Olen kotona. Kotona tässä paikassa ja tässä ajassa. Keskellä muistoja ja entisen maailman henkiä. Sukupolvien pituinen ketju elämän iloisia ja kipeitä rajakohtia ja vilpittömiä kyyneleitä liittää sieluni tähän hetkeen, on lämmin olla. 

Olen kotona. Tiilitalossa lähellä tietä, joka on se vanha Virkavieru, kylätie, jonka varrella joskus asui enemmistö pienen pitäjän virkamiehistä. Sitten pätkästä tuli Leskien kuja, kun melkein joka tuvassa oli joku leski tai elävän leski. Nyt tiellä on vain virallinen nimensä. Pihamaalla on vielä jäänteitä Santun tuvasta, joka paloi jo ennen sotaa, mutta jonka muurin paikan ja nurkkakivet voi vielä alkukesän päivinä erottaa nurmikon lomasta. Sen jälkeen tontti metsittyi ja vanhalla pihamaalla laidunsivat Oinoon lampaat. Sitten Paavo luopui eläimistä, viimeiseksi hevosesta, jäivät vain Hannin puolivillit kissat. Peura tekee jälkiä makuuhuoneen ikkunan alle, syksyn luumusatoa korjaamme niiden kanssa kilpaa. Peuroilla ei ole viikonpäiviä eikä muita kiireitä ja siksi ne usein ehtivät ensin. Kun tulen tänne, tulen kotiin. 

Olen kaupungissa. Kauppa on lähellä, posti ja kampaaja, hammaslääkäriin on lyhyt matka ja asemalle. Omat kirjat muutin maalle, mutta kirjastoon on kymmenen minuuttia kävellen. Täällä on minun osoitteeni, olen kotona. Tuttujen kuvien, taulujen, töiden ja tekemisten keskellä. Olen iloisesti kiitollinen siitä, että on tavallinen arkipäivä, siinäkin olen paremmin kotonani kuin pyhäpäivissä tai  juhlissa. 

On hyvä olla kotona. On kai sittenkin hyvä, jos on monta paikkaa, joissa tuntee olevansa kotona. Muutenhan tässäkään ei ole mitään järkeä, vai mitä?

Terveisin Liisa