Käsityötä

Seitsemän vanhana kansakoulussa, kun kirjoittamisen alkeet oli opittu keltaisella lyijykynällä, sain oman kynänvarren ja terän ja mustepullon. Sitten piti vielä askarrella tilkuista kynänpyyhin. Vasta sen jälkeen tuli ihana, puhdas viivavihko.

Kynänterä riekkui ja rahisi paperia vasten, roiskaisi tahran, jos ei ollut tarkkana – kunnes talttui ja totteli. Vanhan koulun opettajilla oli vahva usko siihen, että kaunokirjoitus ja kynän harmoninen pyörivä liike tukivat käden motoriikkaa ja silmän ja käden yhteispelin kehittymistä.

Keskikoulussa oli ylimääräisenä aineena konekirjoitusta, vanhoilla työväenopiston konehirviöillä, joiden a oli niin raskas painaa, ettei vasemman pikkurillin voima riittänyt näkyvän jäljen tuottamiseen. Kun tuli sähköinen kone, aat alkoivat totella ajatusta. Muisti oli korvien välissä, siellä vanhassa paikassa.

Pienikin itse kirjoitettu viesti kertoo, miten ihmisen käsiala heijastaa elämää. Se aikuistuu ja kasvaa uhmakkaisiin mittoihin, tasoittuu, muuttuu sävyisäksi ja kohtuulliseksi, saa kenties vapisevan staccaton kumppanikseen ja hiipuu hädin tuskin luettavaksi, ennen liekin sammumista. Aseta sarja vanhoja joulukortteja summittaiselle aikajanalle ja taustalta alkaa kuultaa kirjoittajan elämä.

Tässä maailmassa minä voin kirjoittaa vaikka Kiinan keisarille ja miksei vaikka pääministerillekin. Viesti lähtee, sekunnissa, tuoreeltaan suoraan sormista. Voin lähettää herjauksen ja käynnistää parjauskampanjan ihan tuosta vaan, luoda ilkeän juorun ja manata esiin maailmanlopun. Viestini on samanlainen niin kauan kun en vaihda konetta, yksilöllinen ja tunnistettava kädenjälkeni ei sen takaa erotu.

Onneksi suurin osa sähköisistä maailmanlopuista jää suutareiksi ja heikoiksi tussahduksiksi viestien valtaisassa virrassa. Viestinnän määrä on valtaisa ja paljon jää jalkoihin, lukematta, huomaamatta. Muillakin kuin Kiinan keisarilla on aina ollut sensorinsa eikä hitaan mustekynän taitajalla riitä voimia kaikkeen kohinaan.

Kirjoittaminen on kevyttä, helppoa ja sähköistä, on ollut jo niin kauan, että harva edes muistaa, millaista oli veivata linenbankki koneeseen ja takoa hartiavoimin. Valkoinen pöly, jota joskus liuskoilta varisee, ei, ei se koskaan ole sitä ollutkaan. Korjauslakkaa vain. Vaikka viestintä teknisenä suorituksena on helpottunut, miksi positiivisten ja kannustavien viestien määrä ei kasva yhtä vauhdikkaasti kuin negatiivisten?

Toisinaan toivoisi, että kaikki ei olisi ihan niin helppoa. Tekstejä on jo tarpeeksi, harkituista ja hyvin ajatelluista on edelleenkin pulaa.

Ehkä joku harkitsematon herja jäisi lähettämättä, jos parjaaminen vaatisi vähän enemmän käsityötä ja vaivaa, vai mitä?

Terveisin Liisa