Näytetään tekstit, joissa on tunniste Berliini. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Berliini. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Taide, tallessa, museossa?


Taide elää museoiden huomassa ja hoivassa. Taide on julkista ja instituutioiden suojaamaa. Silti: se rehottaa villinä kaduilla ja kujilla. Berliinissä riittää valikoimaa, kaikkia ääripäitä satunnainen turisti tuskin edes löytää. 



Mitä taide kuvaa? Ihanteita ja tavoitteita, jotain todellisessa maailmassa saavuttamatonta. Tai, no niin, vanhoilla kreikkalaisilla oli aina sixpackit kunnossa - ehkä nykyäänkin joku pääsee tähän ihanteeseen. Egyptin maalta löytyi ryhdikästä väkeä, mutta myös niitä, joilla oli nykyaikaisempi vartalo ja nykyperinteen mukainen ryhti. 


 


Mistä kuvanveisto alkoi? Kaikkein varhaisinta kuvaa tuskin edes on säilynyt. Mutta haaste on edelleen olemassa. 1800-luvun työt kertovat persoonallisista piirteistä ja luonteesta – vai johtuuko tunne siitä, että katsoja tunnistaa Clemens Brentanon, muistaa runouden ja ihastuu uhmakkaaseen ilmeeseen?   



Ympyrä sulkeutuu, kun veistos pelkistää viivat – samaan tapaan kuin 1900-luvun suuret nimet palaavat esittämisen ytimeen. Ollaan lähellä ikivanhaa ja uutta. 



Taide kuvaa pyhää. Pyhä voi olla mitä vain, missä vain. Taiteen pyhä on jumalia, isolla ja pienellä alkukirjaimella. Primitiivinen jumala, meidän Jumalamme. Lapsi, joka piirtää omaa kuvaansa näyttelystä käy samalla dialogia kaukaisten kulttuurien ja aikojen kanssa. 


Kun kulkee suurten salien halki, vakavakatseiset pyhät seuraavat katseellaan ja valvovat askeleita. Lopulta kaikkea on niin paljon, että et enää pysähdy etkä tallenna, vaikka edessä on mestariteos. Jumalat ovat muualla, mielessä, sielussa, ei näissä kuvissa. Silti, jumalat ovat. 


Koskettavinta on, kun Jumala tulee ihmiseksi. Syntyy maailmaan tyynesti katsovasta madonnasta ja on ihmisenä aluksi samanlainen pieni vintiö kuin poikalapset kaikkialla.





Taide kuvaa ihmistä. Poikaa, nuorta miestä, jolla on tulevaisuus edessään, ihanteellista ja kaunista ihmisen kuvaa. Soturia, jolla on voittamattomuuden haarniska ja joka elää ikuisesti – ainakin sen takia, että taiteilija on hänet ikuistanut. 

Taide on tunnetta. Leikkiä kesäisellä niityllä, veden loisketta, Lumikin ja seitsemän kääpiön kirmailua, pienten lasten koulua. 




Caspar David Friedrichin Munkki ja meri, kuvaparinaan vanhan luostarin yksinäisyys. Suurten maisemakuvien kautta voi kuvitella polun ja askeleet kohti abtraktia, ei-esittävää. 



Kuoleman saari, Arnold Böcklinin kuva on tuttu jo lapsuudesta. Kullanvärisiin kehyksiin asetettu painokuva jäi mieleen tutun tuvan seinältä. Muistan joskus lapsena miettineeni, missä päin maailmaa voi olla noin symmetrinen maisema. Kuoleman saari, Taistelevat metsot, Iltakellot – onko merkitystä sillä, millaisena versiona teos tulee tietoisuuteen, jos se tavoittaa jotakin oleellista ja jättää muistijäljen? Elämys on tärkein. 



Taide kuvaa ajan ristiriitaa. Andy Warhol, Keith Haring, Robert Rauschenberg ja muut ovat päässeet siisteihin sisätiloihin, saaneet tilaa ympärilleen. 

Tilassa on myös Joseph Beuys. Mies, jonka taidetta olivat arkisesta todellisuudestaan irti nostetut karkeat kivipaadet, polyuretaanijärkäleet, rihvelitaulut, ruostuneet putket - kaikki se, mitä arki-ihminen ei kiireensä keskellä edes taiteeksi havaitse. 




Se, mikä on talletettu nykytaiteen museoon pääsymaksujen, turvajärjestelmien ja salamavalokieltojen taakse, elää vapaana toisaalla, kadulla. Berliinin vielä pystyssä olevalla muurin jäänteellä kukoistaa taide, jota ei yksikään kuraattori hoivaa. 

Värit, jotka on roiskittu pintaan, sivelty ja suihkutettu. Juuri näin Keith Haringkin olisi tehnyt. Tai Jackson Pollock tai Andy Warhol. Muotokieli ja rouhea ote ottaa kantaa ja haastaa katsojan. Ero on lopultakin vain minimaalinen, järjestelmien välinen. 


Taiteen, kaiken taiteen perimmäinen tehtävä on todentaa jotakin sellaista, jota ei millään muulla tavalla voi tyhjentävästi kuvata. Täydenkuun yönä katselen mumminmökin ikkunasta lumen peittämää pihaa ja puiden sinisiä varjoja hopeaisella hangella. Kamerani ei talleta näkyä, mutta taiteilija osaisi vangita viivat juuri niin tarkkaan ja todellisesti kuin on tarpeen. Taiteilija tavoittaa maagisen ulottuvuuden, joka tekee kuun valosta taidetta.



Reipas ja tehokas kuvataidekuuri Berliinissä, räntäsateessa ja tavallisessa sateessa museosta toiseen siirtyen tekee hyvää. Tankki hetkeksi täyteen taidetta, kuvia ja vaikutelmia.


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Satunnaisia, ei niin satumaisia kontakteja


Wenn jemand eine Reise tut 
so kann er was erzählen,
drum nehm ich meinen Stock und Hut
und tät das Reisen wählen.

Matthias Claudius (1740-1815) 


Taisin olla oppikoulun alaluokilla, kun kerrottiin, että Berliiniin oli pystytetty muuri. Muuri alkoi määrittää kaupunkia – vaikka tuskin edes hahmotin, mitä, missä ja ennen muuta, miksi. 

Deutschlandkunde oli yksi germanistien yliopistokurssiin kuuluneista aiheista – opettajana tohtori, joka oli joutunut jättämään kaiken ja lähtemään länteen. Mauerbau toistui siinä puheessa tiuhaan. 

1970-luvulla sain vihdoin nähdä muurin. Olin kielikurssin jälkeen päässyt opintomatkalle Berliiniin. Tarkoitus oli sivistää ja valistaa ja valaista silloisen liittotasavallan todellisuutta. Muuri halkaisi kaupungin, betonisena, harmaana ja uhkaavana. Lännen puolella oli valaistu ja värikäs kaupunki, idässä harmaampi todellisuus. Oliko muurin lähellä miinakenttä? Oliko betoniseinän lähellä muutakin kuin vain hiekkaa, piikkilankaa ja panssariesteitä?



Berliini oli jaettu, ilmeisesti välillä jopa tekohengitetty kaupunki. Se eli muistojen ja päivänpoliittisen tietoisuuden varassa, hymyili, juhli, nautti – kunnes törmäsi ahtaisiin rajoihinsa. Joku joskus jossain kertoi, että kotikylän mekkotehtaan tuotteet vietiin Berliiniin, niihin ommeltiin siellä napit ja sitten kuorma palasi länteen. Tuet takasivat järjettömältä kuulostavan liiketoiminnan kannattavuuden. Oliko se oikeasti niin? En enää pysty tarkistamaan. 



Opiskelijoille tarkoitettu tutustumismatka oli satumaisen halpa, läpikotaisin ohjelmoitu ja kattoi kaiken parlamentista sotamuistomerkkeihin. Asuttiin hotellissa, täysihoidossa, seikkailtiin maanalaisella ja nautittiin nuoruudesta. Paljon luentoja ja esitelmiä, jotka eivät mieleen juuri tarttuneet, mausteena berliiniläisten opiskelijoiden kertomuksia, jotka muistan. 

Yksi iltapäivä oli vapaata ja niin lähdin seikkailemaan itään, Checkpoint Charlien kautta. Kävin tiukan keskustelun itärajaa vartioivan turpean tädin kanssa, aiheena kokoontaitettava kadulta ostettu sateenvarjo. Olinko menossa myymään sitä itäpuolelle? Kuka sen olisi ostanut ja mitä minä niillä rahoilla olisin tehnyt? Vaihdoin kaksikymppisen, kävin ostoksilla kirjakaupassa – sanakirja, runokirja ja muutama pahvinen lastenkirja – vaihtokurssi oli ollut tolkuton, mutta vaihdettua rahaa työläs saada kulumaan. Katselin ankeita ja pölyisiä katuja ja palasin länteen. 

Berliinin päivien jälkeen matkustimme toisen kurssilaisen kanssa kotiin, Berliinistä Etelä-Ruotsiin ja Tukholmaan, lautalle. Etelä-Saksan kautta kiertäminen ei houkutellut. Ensin paikallisjunalla itään, seuraavalla asemalla olisi Ruotsin juna. 

Junan löytäminen Itä-Berliinin rautatieasemalta onnistui juuri ja juuri, viime tingassa kyytiin päästyämme otimme paikat ensimmäisestä tyhjästä vaunusta. Malka alkoi – kunnes kiukkuinen konduktööri kyöräsi meidät täpötäyden junan läpi vaunusta toiseen, oikeille paikoillemme. Itäsaksalaisille varattuun vaunuosastoon jäi apean näköinen nainen, joka otti laukustaan pyyheliinan, levitti sen syliinsä ja sytytti savukkeen. Tuhkaa varisi liinalle, vaikka naisella tuhkakuppi olikin. 

Punaisella plyysillä verhoillussa länsiasiakkaiden vaunuosastossa ei saanut polttaa. 



Melkein unohdin Berliinin. Kun muuri murtui ja kuvaruudulla nähtiin, miten ihmiset kulkivat Brandenburgin portin kautta entisen rajan yli, olin näkemästäni huojentunut. Ei sittenkään miinoja. 
Millainen olisi yhtenäisen Saksan pääkaupunki, Berliini? 



Muuri on muistoksi jätettyä pätkää lukuun ottamatta vain tiiliskivin tai muuten merkitty viiva, haalistunut arpi maisemassa.  Oli vaikea hahmottaa, kuinka leveän kaistan muuri aikanaan oli vallannut, vaikka kaiken joskus olikin nähnyt. Tällaisenakin se varmaan riittää niille, jotka ovat jaetun kaupungin kokeneet. 

Kaupungin rajat eivät enää tulleet vastaan eikä tekohengitystä tarvittu. Samaa vapaan Berliinin ilmaa kaikkialla. 



Kaupunki oli kansainvälistynyt. Alexanderplatzin maailmankello oli paikoillaan, hieman nukkavieruna, mutta kaikkialla sen ympärillä hehkuivat ja välkkyivät monikansalliset logot ja liikemerkit. Franz Biberkopf ei enää olisi löytänyt perille, lempikapakkaansa. 

Checkpoint Charlien tilalla oli taloja, mutta tätien ei enää tarvinnut valvoa rajaa eikä taistella länsimaisia vaikutteita vastaan. Muuri oli rakennettu estämään idässä asuvien virta länteen: ihannevaltion omia asukkaita vastaan. Betonilaattojen jalustan rakenne esti tehokkaasti seinämän kaatamisen – idän puolelta. 


Saksan sodanjälkeisen kulttuurikeskustelun ydinkysymyksiä on Bewältigung der Vergangenheit – tilinteko menneisyyden kanssa. Berliinissä historian synkkiä lukuja ei voi sivuuttaa. Kaupungissa on kyetty myöntämään menneisyyden virheet ja vahingot, pystyttämään muistomerkkejä, jotka kertovat historian kipukohdista. Saksan sana Mahnmal suomentuu muistomerkiksi, vaikka kyse on tärkeästä muistutuksesta. Hirmuvallan aikaan surmansa saaneiden kärsimystä ei saa unohtaa. 



Rakennuskulttuuri oli edelleen kahtalainen: monimuotoista länttä, monotonisempaa itää. Rajan molemmin puolin rakennettiin uutta ja saneerattiin vanhaa. Uudelleen rakennetut korttelit entisen rajan tuntumassa kilpailevat jo tehokkaasti perinteikkäiden Kurfürstendammin ja Tauenzierstrassen ostoskatujen kanssa. 



Vanhan vitsin mukaan itä ja länsi eivät juuri toisistaan eronneet – länsirahalla pystyi hankkimaan kaiken, mitä halusi. Tämän päivän kielelle käännettynä, euroilla kaikki voivat ostaa kaikkea. 

Berliner Schnauze on tallella. Rento, rehvakas preussilainen kielenkäyttö. Kysyjä saa nokkelan vastakysymyksen mieluummin kuin asiallisen vastauksen. 



Niin, se sateenvarjo. 
Berliinissä ei satanut, vaikka ukkospilvet kiertelivät taivaanrannassa ja ilma oli ajoittain pistävän kuuma. Kotimatkalla ei satanut. Muutaman viikon kuluttua Suomessa satoi ja avasin varjoni. Sen jälkeen en enää onnistunut sulkemaan sitä, mekanismi hajosi. Roskiskamaa. 








sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Berliinin ilmaa


Viikko 12 Berliinissä. Ajatus, joka kuulosti keväältä ja auringolta. Siksi.


Ihan niin se ei ollut. Kaupunki oli varmaan asennoitunut kevääseen ja valoon – tulppaanit olivat jo nousseet esiin ja kukkia oli asetettu koristamaan katuja.


Lähtöpäivän aattona olin vielä yhteydessä Reininmaan kirjeenvaihtajaan ja sain hätääntyneen vastauksen: täällä Saksassa on kylmä. Vaikka te olette kylmyyteen tottuneet, täällä tuntuu vielä kylmemmältä. Ottakaa lämpimiä vaatteita ja pipo mukaan. Neuvo osoittautui viisaaksi. Ilma oli koleaa, raakaa, kosteaa, kylmempää kuin asteiden perusteella olisi odottanut.


Ensimmäisen iltapäivän jälkeen vallitsevaksi säätyypiksi vakiintui räntäsade, joka välillä muuttui tavalliseksi sateeksi, tihkuksi ja hetkittäin auringoksi. Räntä peitti maan, vaikka vain harvassa paikassa kosteus ehti jäätyä kaljamaksi. Askeltaminen oli loiskuttelua, mutta turvallista.
Sää suosi nähtävyyksiä, joiden tärkein osa oli sisätiloissa.  


Vanha maamerkki, televisiotorni jäi kokematta. Ensin oli liikaa jonoa, sitten niin sumuista, että näkymät olisivat olleet samat kuin lentokoneessa, kun se nousussa saavuttaa pilvikerroksen.


Kahviloiden tuolit oli nostettu valmiiksi asiakkaita varten. Valkoisen liinan asemasta pöydällä oli lumikerros.


Patsaat värjöttelivät räntäsateessa. Sää oli demokraattinen ja yhtäläinen kaikille, niin kommunismin perinteikkäille partaveikoille, Marxille ja Engelsille, kuin keisareillekin. 


Spreen rantamalle kokoontuneet vähäpukeiset uimarit uhmasivat ankaraa tuulta.


Tuomiokirkon terassilla manaili säätä pyhimys, hiukan kyllästyneen oloinen. Vai oliko aika tullut odottaessa pitkäksi?


Apea harmaus ympäröi valtakunnan tärkeimpiä rakennuksia. Liput eivät jaksaneet liehua.  Valtiopäivätalon ja liittokanslerin virkatalon liepeillä oli väljää – ja grillaaminen kielletty. Koskee ilmeisesti myös poliitikkoja?




Aurinkoisen päivän aikana valo leikkasi jyrkkiä varjoja ja korosti rakennusten mittasuhteita. Kaupungin rajat ovat kauempana kuin muurin vuosina, mutta keskustassa ollaan kaiken ytimessä. Jotta kaikille riittäisi tilaa, talot tavoittavat taivasta eikä valon ja varjon ankaraa eroa voinut olla huomaamatta. 



Sumuisina päivinä kontrastit lientyivät.



Reininmaan kirjeenvaihtajan kanssa oltiin matkan jälkeen yhteyksissä. Jäikö meiltä Berliinin todellisuus, Berliinin ilma kokematta? Tuskin.

Sain linkin, joka kertoo menneen maailman tunnelmista. En kommentoi.