tiistai 20. huhtikuuta 2021

Mustat juhlakengät

Pihapuun rungolta paljastuvat muistiinpanot, tikka on käynyt tutkimassa. 

Palasin, asiakkaan pyynnöstä, hetkeksi entiseen. Selasin vuosia sitten kirjoittamaani tekstiä, löysin muistiinpanokirjoja – kaikki kasettinauhat ovat jonkun muuton aikana jo häipyneet.  Muistiinpanoiksi ja muistin tueksi pyörineet nauhat, joita ei oikeiksi haastatteluiksi koskaan aiottukaan – kuka niitä enää olisi kuunnellut – ja millä laitteella? 

 

Oli kai se vieläkin ihan kelvollista tekstiä eivätkä muistiinpanojen raapustukset olleet muuttuneet kovin sekaviksi. Asiakkaan toivetta niillä eväillä ei kuitenkaan enää voinut täyttää. Se, mikä on kirjoitettu, se pysyy. Siitä, mikä jäi yli, siitä ei ole uuden raaka-aineeksi. Aika on muuttunut eikä kerran ajankohtainen taida olla tärkeää. Arvostukset, arvot ja toimintaympäristöt muuttuvat. Painetut kirjat vanhenevat, mutta jos aika on armelias, se muuttaa tekstin historiaksi, jonkun hetki sitten menneen ajan kuvaksi. Lama-ajan jälkimaininkien kuvaksi. 



Nyt on pinnalla vastoinkäymisten nostalgia. Kun koronavirus tekee tuhojaan, kerrotaan, miten ankara koettelemus sata vuotta sitten riehunut espanjantauti oli. Ei lääkkeitä, ei lääkäreitä, ei hoitopaikkoja…  Taudin torjuntakeinot olivat samat kuin nykyään – eristäytymistä, kontaktien välttelyä, mutta niiden toteuttaminen sata vuotta sitten oli hyvin paljon vaikeampaa. 

 

Elämään kuuluu karikoita. Kaikki eivät ole epidemioita, mutta useimmat sellaisia, joiden voittaminen yhden ihmisen voimin ei ole mahdollista. Kun luvataan olla yhtä myötä- ja vastamäessä, se tarkoittaa oikeiden vaikeuksien kohtaamista ja selviytymistä.

 

 

Kuka vielä muistaa 1990-luvun lamaa? Pitkää, yksitoikkoista ajanjaksoa, jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. Melkein jo omillaan pärjäävän freelancerin maksuliikenne jämähti niille sijoilleen. Oli kuin ei kukaan edes yrittäisi hoitaa asioita säntillisesti. Välillä tuli töitä, mutta tulisiko niistä rahaa ja jos, milloin? Jos peräsit saataviasi, sait kuulla selityksiä, karuja elämäntarinoita, katkeria totuuksia, verukkeita, valheita ja ankaraa puhetta. Pakolliset yrittäjän maksut lankesivat säädetyn aikataulun mukaan, niiden rytmissä oli syytä pysyä, sillä muuten tulisi vielä suurempia ongelmia. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut mahdollisuuksia ja epävarmuus painui alitajuntaan. Liikkumisrajoituksia ei ollut, mutta se, että oli vähemmän pelivaraa elämän pieniin iloihin, ei matkaan, ei ravintolaan, ei muihin huveihin, ajoi kyllä saman asian. Selvittiin, eivätkä kaikkein pahimmat pelot toteutuneet. 

 

Kun Suomi voitti Ruotsin ja jääkiekon maailmanmestaruuden, joku repesi ja ratkesi. Kansa ryntäsi Kauppatorille, voiton juhliminen sai tolkuttomat mittasuhteet. Mitä siitä, vaikka Poika saunoi ja teki kaikkea muuta, ei niin kovin harkittua? Mitä siitä, että muutaman päivän ajan voitto oli ainoa uutinen. 

 

En ole lätkäfani, mutta ikuisesti kiitollinen leijonille siitä, että MM-titteli palautti optimismin ja elämänilon. Maksuliikenne alkoi toimia, koko Suomi tuntui ryhdistäytyvän ja vähitellen lamasta päästiin eroon. Moni joutui silti maksamaan kaikesta liian kovan hinnan. 

 

Luovuin laman kurimuksessa joistakin jäsenyyksistä. Kirjoitin kauniin, kiitollisen kirjeen ja lupasin palata kuvioihin, kunhan aika paranisi. Toivoin mielessäni, että minulla olisi taas varaa useampiin jäsenmaksuihin – mutta sitä ei kenellekään halunnut eikä edes tarvinnut kertoa. Lama oli yhteinen kokemus. 


 

Kun tekee työtä yksinäisessä kammiossa, jakkupukukeikka ihmisten ilmoilla piristää kummasti mieltä. Laman loppumetreillä ostin kenkäkaupan alennusmyynnistä ihanat mustat kengät. Unelmaisen kauniit – toivoin kai, että ne aateloisivat lamavuosien aikana virttyneet kolttuni sievemmiksi. 

 

Kun maailma on kohdillaan, oman keskinkertaisuutensakin kanssa tulee toimeen. Elämä koostuu vajavaisista ilmiöistä ja epätäydellisistä ihmisistä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Kun kolhuja tulee, ne osuvat heikkoihin kohtiin. Ehkä ne siitä vahvistuvat, ehkä ei. 

 

Elämä muuttui, työkuviot muuttuivat, tuli uutta tekemistä, lama väistyi vähitellen alitajunnasta. En palannut järjestöihin, jakkupukukeikat vaihtuivat toisenlaisiin tehtäviin. Ei unelmia, vaan järkevää kumipohjaa. Ehkä joku löysi kauniit, toimettomat kengät kirpputorilta. 

 


Vähitellen elämä on toivottavasti taas palautumassa arkisiin uomiinsa. Ei laman, vaan lamauttavan pandemian jälkeen. Kahdella erilaisella, mutta elämää rajoittavalla ilmiöllä on yhteisiä piirteitä. Puhutaan exitistä, mutta tapahtuuko palautuminen tälläkään kerralla samalla tavalla? Pitääkö palautumisen edes merkitä paluuta entiseen? 

 

Maailma muuttuu koko ajan, vaikka muutoksen huomaa usein vasta käännekohdissa. 

Pystynkö katsomaan tätä tulevaa muutosta tyynellä mielellä? Ja millaisia yllätyksiä elämä nyt on varannut? Miten kauan pandemia on alitajunnassa? 

 

Ainakaan en ihan heti ryntää ostamaan uusia juhlakenkiä. 

Ei niillä ihanuuksillakaan kovin monta käyttökertaa ollut. 

Niiden katseleminen oli välillä pieni lohtu. 

Vasta nyt uskallan sen tunnustaa.