Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1960-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1960-luku. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Rippilahja


Talvisena yökyläiltana oltiin meidän luokan Marjan ja hänen isosiskonsa Raijan kanssa vinttikamarissa. Raija kertoi rippikoulusta, joka oli ollut leiri, järven rannalla, pienessä leirikeskuksessa. Minunkin pitäisi kohta mennä rippikouluun. 

Ei leiririppikouluja siihen aikaan monta ollut, niiden paras aika tuli vasta paljon myöhemmin. Kuulosti silti hyvältä. 

Kaksi viikkoa maalla, rippikoulu hoituisi ja sen jälkeen konfirmaatio. Järjestäjänä kristillinen organisaatio, joku, josta en ollut ennen mitään kuullutkaan. Olihan Raijakin selvinnyt hyvin.

 

Sain ohjeet, miten haetaan. Kävin kirkkoherranvirastossa noutamassa papintodistuksen, huomasin arvokkaan kirkkoherran katseen, kun en halunnutkaan kauppalan seurakunnan rippikouluun. Sain tehtäväksi viedä kirkonmiehen terveiset kotitalon väelle, nekin vielä! 

En noussut pyörän päältä edes jyrkimmässä mäessä, kun ajoin kotiin virastosta. Täytin paperit heti ja vein postiin. Muutaman päivän jälkeen tuli vastaus – hyväksytty! Rippikoulu toteutuisi ja se olisi minun oma juttuni, vain minun. 

 

Äiti ompeli uuden yöpuvun, kanttasi vohvelikankaasta pallollisen rantapyyhkeen ja tarkisti kaikki kesävaatteet. Rippipuvun teki rouva Lahtinen, kauppalan ompelija. Kengät kävin yksin kaupungista ostamassa, elämäni ensimmäiset Palmrotit. 

Kun rippikoulu olisi käyty ja olisi lupa mennä tansseihin, tanssisin ne puhki… 



Meitä oli kaikkialta. Me olimme kaikenlaisia. Eihän se leiri pelkästään minun juttuni ollut. 


Meitä oli kahdeksan samassa huoneessa, kerrossängyissä ja tavallisissa. Minulla oli onnea, kun sain tavallisen sängyn, jonka alle matkatavarani mahtuivat. 

 

Tyttöjä eri puolilta Suomea, murteita ja temperamentteja enemmän kuin olisin arvannut.  Rehtejä maalaistyttöjä, jotka puhuivat itämurretta ja olivat vain harvoin käyneet etelässä. 


Helsinkiläistyttöjä, jotenkin muita aikuisempia. Runotyttö Turusta ja koko joukon kovis samasta kaupungista. Tyttö oli jo liftannut ympäri maata ja tiesi elämästä enemmän kuin me muut yhteensä. Vetyperoksidilla blondatut hiukset ja ankarat rajaukset silmissä – oliko hän oikeasti vasta viidentoista? Elämä, johon meitä vasta valmennettiin, oli hänen osaltaan jo alkanut. 

 

Päivät opiskeltiin yhdessä, kuljettiin ruokailuun tiiviinä joukkona, käytiin taukojen aikana uimassa ja kokoonnuttiin iltanuotioille. Opeteltiin lauluja, rukouksia, tekstejä. Meille, vaihtelevasti viattomille kerrottiin elämästä sellaisena kuin sen olisi hyvä olla, sellaisena kuin sen tulisi olla. Viittauksia ja kiertoilmaisuja. 

 

Hämärissä, kun hiljaisuus jo oli kuulutettu, alkoi toinen todellisuus, kun me supattelimme salaisuuksia ja puhuimme elämästä, kokemuksista, kohtaloista. Puhuimme siitä, mikä jo oli, siitä, mikä meitä ehkä odotti. Toiveita, unelmia. 



Kahdeksan tyttöä samassa huoneessa. Me uskoimme toisillemme salaisuuksia ja tilitimme syviä tuntoja, niin kuin vain teinitytöt osaavat. Viimeisenä iltana joku julisti tulleensa uskoon, itki ja nauroi yhtä aikaa.

 

Meidät konfirmoitiin ja sen jälkeen joukko hajaantui eri puolille Suomea. Me kaikki, ajan tavan mukaan valkoisissa kävelypuvuissa, tukka tupeerattuna, joku oli vähän meikannutkin, valkoisissa kengissä. Pikkuvanhan näköisinä, niin kuin tapa oli, juhlahetki teki meistä samanlaisempia kuin kaikki edeltävät päivät. 

 

Loppuvaiheessa vannottiin, miten pidetään yhteyttä ja ollaan aina ystäviä – mutta en ehkä ollut ainoa, joka unohti nimet ja ystävyydenvalat ja hukkasi osoitteet.  Yhteisiä kiinnekohtia oli sittenkin vähän, pelkän rippikoulun muistojen varassa ei pitkälle jaksanut. Kovistytön tapasin kerran, oltiin kesälomamatkalla vanhempien kanssa, pysähdyttiin samalle torille, muutaman virkkeen keskustelu, siinä kaikki. 

 

Tiesimmekö me toisistamme liikaa vai liian vähän? Olisiko rippikoulukavereiden tapaaminen ollut noloa vai ihanaa? Elämä vain vei, kaikkia eri suuntiin – nyt voisi olla mielenkiintoista tavata joku noista tytöistä, yli viidenkymmenen vuoden jälkeen. Yhteydet koulukavereiden kanssa ovat nekin paljolti hiipuneet. 



1960-luvun puolivälin teinitytöillä ei ollut samoja yhteydenpitovälineitä kuin nykyään, monilla ei edes puhelinta kotona, ei meilläkään. Autoistuminen oli alkanut, pikiteitä vasta rakennettiin eivätkä kaikki päässeet kulkemaan. Liikuttiin vähemmän, maailma oli turvallisempi, kotoisempi, paljon pienempi. Useimmat tytöistä menivät kai aikanaan naimisiin, saivat uuden sukunimen ja kotipaikan, johtolangat katkeilivat. Meidän perhe muutti pois kauppalasta, eivätkä vanhat osoitteet enää olleet voimassa. 

 

Vain muutama vuosi ja minä lähdin lukiolaisena kesätöihin ulkomaille, kokeilin siipiäni. Yhteiset retket perheen kanssa jäivät. Elämä alkoi avartua nopeammin ja laajemmin kuin rippikoulukesänä olisi edes osannut kuvitella. 



Tapasin kesällä lapsuudenystäväni. Tuomisinaan hänellä oli kopio rippijuhlien aikaan otetusta diakuvasta. Olen siinä vanhempieni kanssa, ujona, valkoisessa kävelypuvussa, kesämökin pihanurmella. Isä on ryhdikäs ja komea, äidillä permanentatut hiukset. 


Valokuvaamossa oli mietitty, onko kuva oikein päin vai peilikuva. Oikeassa ranteessani on jotain, jota arveltiin kelloksi. Mutta olisiko koulutytöllä kello oikeassa ranteessa? 

 

Ei se ollut ello, vaan kaunis hopeinen rannerengas. Ystäväni isovanhemmilta saatu lahja. Se koru on minulla vieläkin, vaikkakin tummuneena. Oikea ranteeni on muutama vuosia sitten murtunut ja sen jälkeen tullut hiukan paksummaksi. Rengas mahtuu, mutta enää se ei liiku luontevasti käden liikkeiden mukana, se on jäänyt korurasiaan, patinoitunut. 

 

Otin rannerenkaan korulaatikosta, samalla tulivat muistot.