torstai 25. toukokuuta 2017

Isät, ikipuut


Kun veteraanit kohtaavat, puhe kääntyy rintamaan ja vaaran vuosiin. Kaikkeen siihen, mikä tuli määrittämään näiden miesten elämää läpi vuosien. Aseveli kohtaa aseveljen, tasa-arvoisena. Yhteistä on enemmän kuin erottavaa.


Vähemmän, yhä vähemmän on tapaamisia tässä maailmassa. Joukko on hiipunut, ne, jotka vielä ovat, ovat jo matkalla. Moni on jo tavoittanut taivaan, jättänyt syvän muiston sydämiin. Lippu on nostettu salkoon, laskettu puolisalkoon, nostettu taas, aivan kuten tänäänkin tapahtuu.

Isät ovat kuin ikipuut. Arvokkaat petäjät, monissa tuulissa karaistuneet. Harmaiksi honkautuneet, aihkit. Se, joka katselee usein, läheltä, sydämellä, näkee tarkimmin. Mutta vasta matkan päästä erottaa muutokset, ajan merkit. Oivaltaa elämän lait.
  

Tapaavatko he joskus jossain? Kaikki nämä vastuunsa kohdanneet ja kantaneet, elämänsä matkan parhaan kykynsä mukaan kulkeneet. Aloittavatko keskustelun siitä, mikä tuli määrittämään elämää ja kohtaloa. Nostavatko kättä lippaan ja asettuvat muistelemaan, kertomaan. Kulkeeko vanha presidentti valtiomiesten pöytään vai pysähtyykö tarinalle siihen joukkoon, jossa ovat jo Unto, Paavo, Eemeli, Kaino, Viljo ja muut, joiden kaikkien nimiä en muista?

Jälkipolvien on vaikea tietää, mitä kaikkea sodan kokemus opetti, antoi ja vei mukanaan. Vuodet rintamalla, pelko ja huoli tulevasta. Selviytyminen oloissa, joissa ihmisen ei oikeastaan olisi pitänyt edes selvitä. 

Rakensiko tuo aika luottamusta omiin voimiin ja veljien apuun? Oliko se pontimena, kun tammenlehväsukupolvi teki myös rauhan töissä kaikkensa.

Miten ihminen, joka on nähnyt paljon kuolemaa, astuu viimeisestä portista? Onko lähdön hetkessä viimeinen kipu vai sittenkin vapautus, helpotus?


Kun kokoonnumme seuraamaan tasavallan surujuhlaa, mukana ovat myös henkilökohtaiset muistot ja tunteet. Niiden läpi suodattuu nykyhetki.

Suru on ikuinen, muistot yhtä ainutlaatuiset ja arvokkaat, vain mittakaava on toinen. Kuusi vuotta sitten, kevään valoisina päivinä Mumminmökissä valmistauduttiin saattamaan rakasta veteraania viimeiselle matkalle, siunauspäiväksi oli valittu helatorstain jälkeinen perjantai.

Onnellinen se, joka saa elää täyden elämän, täydesti.
Onnellinen se, joka saa lähteä arvokkaasti, tyynesti.



maanantai 22. toukokuuta 2017

Kevät? Kevät!


Tämä aika –  onko se vuoden- vai vuorokauden- ?
Kevät on täällä. Saattaapa se jatkua vielä huomennakin...

Levoton, oikukas ja ehkä juuri siksi rakastettava. Kun kevät vierailee, olemme käytettävissä. Altistumme auringolle, väreille ja tuulelle. Kritiikittömästi.


Kun koskaan ei voi olla ihan satavarma siitä, että kevät haluaa muuttua kesäksi eikä koskaan myöskään voi olla varma siitä, että mahdollinen kesä haluaa olla perinteisen mallin mukainen, lämmin, aurinkoinen, hellästi ja kohtuudella satava.

Siksi jokaiseen kevät- ja kesäpäivään on syytä tarttua, lujaa ja molemmin käsin.

Ruukkikylän raitilla riitti kulkijoita. Puukkopäivät, motoristien tapaaminen, ensimmäiset viikonloppuvieraat. Fiskars ei koskaan petä. 


Romanttinen silta oli saanut romanttiset kukkakoristeet se oli  yhtä kaunis edes ja takas. 
Voi, kuljetaanko taas sillalle, rakas!


Suuret puut olivat vasta aloittaneet vihertymisen. Vielä riitti aurinkoa oksien lomasta, loppukesän lempeät siimekset, pehmeät varjot vain lupauksina olemassa. 


Tornikellotalon terassilla ei vielä ollut tungosta, ainakaan päivällä.



Kotimatkalla katsottiin, kuinka mumminmökin pihamaalla loistivat kevään ensimmäiset kaihonkukat. 
Niiden sinisyyttä on jo ollut ikävä.