Rakka, sielunmaisema

Mieleen nousee kuin ruuhkassa, muistoja ja mielikuvia. Tämä on elämys.Silmissä tuntuu kyyneleitä. Kuinka joku on voinut uskaltaa ja jaksaa näin paljon.Kiitos, että olet jaksanut, kiitos.  

Taidehallin näyttely on juuri avautunut, kun avaan oven. Sisällä on jonoa, melkein koko ahdas eteinen täynnä. Aikuisia ja aikuisempia naisia, muutama mies, odotuksen läikät daamien poskilla. Sitä ikäluokkaa, joka juo kahvinsa Hallakupista ja tuntee kaikki Pentikin astiat ja muut tuotteet. Missään muussa kupissa kahvi ei pysy yhtä kuumana kuin siinä, aikuisten kesken tämä tiedetään. 

Anu Pentik on tuonut pohjoisen maailman Helsinkiin, tehnyt Taidehallista teoksen. Kaksi vuotta vaatinut uurastus saven ja metallin kanssa on tuonut loistavan tuloksen. Taiteilijan pitkäjänteisyys ja tonnikaupalla savea, alkuvoimaa. Kierrän näyttelyä vastapäivään, Korkean taivaan salista kohti Kivistä maata ja Värikästä paratiisia. 

Metallilankoihin pujotetut tuhannet valkoiset hiutaleet ovat aivan samanlaisia kuin se lumisade, johon viime Lapin matkalla ajoimme. Lähes läpitunkematon valkoinen verho, jonka keskeltä bussit ja isot kuorma-autot sukelsivat varjoista esiin, kuin liikkuvat kivitalot. Pelotti niin, ettei uskaltanut nauttia täysillä näyn taianomaisuudesta. Nyt sen saa tehdä, ilman vaaraa. 

Anu Pentik on loihtinut tilaan aidon lumisateen. Seinille kiinnitetyt valkoiset siivet suojaavat kulkijaa, niitä siipiä oli varmaan ilmassa siinä lumimyräkässäkin, joka ei hetkeen unohdu. Lumipilven läpi voi kävellä, astella sen alla, katsella. Valkoinen on täynnä lempeitä, kuiskaavia sävyjä, valoa ja varjoa. 

Kivinen maa saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Rakkaa tai rantakiviä, jokainen voi nähdä niissä oman mielensä. Lukemattomat pyöreät keramiikkakivet, niiden värit ja struktuurit – pirunpelto levittäytyy hallin lattialle. Tutkin kiviä – jotka oikeasti lienevät onttoja ja jokainen on yksitellen, yksin käsin tehty. 

Montako niitä on? Onko lukumäärällä muka väliä, kun niitä on niin paljon, yhtä paljon kuin rannalla tai tunturissa? Elämän kuluttamia kiviä. Alkuvoimaa. Värit elävät valossa, joka siivilöityy tilaan Taidehallin kattoikkunoista, tummat kivet ovat kuin veden kastelemia, vaaleimmat kuivuneita, ytimensä paljastaneita. 

Kiviseen maan teemaan liittyvät valtaisat keramiikkavadit, mustat, harmaat, siniset, kiven kaikki värit. Poissa on Pentikin astioiden virheetön muoto ja viimeistely – tai ehkä se elääkin juuri näissä arkaaisissa muodoissa. 
Koristelu on kuin kivikauden ihmisen saveen painamaa, yksinkertaisen ja helpon näköistä, niin kuin suvereeni taide ja taito parhaimmillaan voi olla. Joku toinen olisi hukuttanut muodon ornamenttien viidakkoon, näiden töiden ydin on pelkistys. 

Puheensorina täyttää salin, ihmiset tutustuvat, vaihtavat mielipiteitä, katsovat samaan suuntaan, kaikki  yhtä onnellisen näköisinä. Jokaisella on muistonsa, jostakin elämän polusta. 

Paratiisi on täynnä kukkia. Taidehallin katonrajasta tulee valo ja kaikki terälehdet kurkottavat kohti valoa. Siniset tunturikukat, punaiset unikot, valkoiset kukat. Jokainen huolella muovattu kukka on asettunut omalle paikalleen, suunnannut katseensa kohti valoa. 

Paratiisin kukat kipuavat seinälle, niiden keskellä on tilaa vain muutamalle linnulle. 

Kypsät rypäleet, taidokkaat vadit - ja kierroksen voi tehdä uudelleen, uudelleen. 

Askeleet vievät Kivisen maan luokse. Aurinko on kulkenut lyhyen matkan, valo on taas uusi. 

Joskus, kauan sitten, Pentikin mäellä, siinä pienessä hirsimökissä, vaihdoin muutaman ajatuksen Anu Pentikin kanssa. Taiteilija sanoi, hyvin vakuuttavasti: ”Kun ei Helsingissä ole mitään, mitään kaunista!”  

Nyt on, vielä jonkin aikaa.

Anu Pentikin kädenjälki on esillä Taidehallissa toukokuun neljänteentoista asti.

Syyskuussa 2016 kirjoitin Pentikin kupeista ja näyttelystä Posiolla. Taidan olla fani. 

Mainio retki sammattilaisten ja karjalohjalaisten kanssa!

Tunnelma oli korkealla heti aamusta, vaikka sade hiukan hätyyttelikin. 

Sammatin seurakuntatalon pihalle oli kokoontunut joukko retkeläisiä: Kaija-Liisa, ainakin kaksi Leilaa ja Marja-Leena, Anneli ja Anneli, Pirkko ja Unto, Aaro ja muutama Marjatta, Helena ja sen mies…  ja kaikki muut odottivat toiveikkain mielin yhdessä aluepappi Raili Rantasen kanssa. 

Kun Jomi Iivosen ohjaama bussi saapui, mukanaan diakoni Tiina Eriksson ja Karjalohjalta tulleet retkeläiset, lähdettiin.

Sammatin ja Karjalohjan alueseurakuntien yhteisenä retkikohteena 22.8.2016 oli Porvoo.

Kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin koti

Johan Ludvig Runeberg (5.2.1804–6.5.1877) oli runoilija, opettaja ja professori. Hän oli myös pappi, vaikka ei koskaan pappina toiminutkaan. Runeberg aloitti opintonsa Turun Akatemiassa, samaan aikaan yhdessä Elias Lönnrotin ja J.V. Snellmanin kanssa. 

J.L. Runeberg oli runoilija ja kirjailija. Runo Saarijärven Paavosta, Maamme-laulu, Vänrikki Stoolin tarinat sekä monet tutut, rakkaat virret – aina ei edes tule ajatelleeksi, kuinka monet suomalaisuuden lujaan ytimeen kuuluvat tekstit ovat hänen kirjoittamiaan.

Runebergin kodissa saatiin kosketus runoilijan perheen elämään. Pietarsaaressa syntynyt Runeberg ehti asua eri puolilla Suomea, ennen kuin hän vuonna 1837 asettui perheineen Porvooseen. Runeberg oli valittu Porvoon kimnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin virkaan.

Perhettä jatkuvasti kiusanneet talousongelmat saatiin hoidettua vuonna 1851, kun Runeberg teki sopimuksen teostensa ruotsinkielisistä julkaisuoikeuksista ruotsalaisen kustantajansa Alfred Bolinin kanssa. Runoilija, hänen vaimonsa Frederika ja perheen kuusi poikaa muuttivat uuteen kotiin Aleksanterinkadun ja Kirkkokadun kulmaan. Talo oli perheen asuntona  J.L. Runebergin kuolemaan asti. Kolme vuotta runoilijan kuoleman jälkeen, vuonna 1880 se avattiin yleisölle. J.L. Runebergin koti on Suomen vanhin kotimuseo.

Saliin kokoontuneet retkeläiset saivat kuulla kertomuksia siitä, kuinka Frederika Runeberg huolehti suuresta perheestään ja oli vieraanvarainen emäntä talossa vieraileville ystäville ja taiteilijoille. Myöhemmin, kun pojat muuttivat maailmalle, äiti piti näihin yhteyttä, hänen kerrotaan kirjoittaneen lapsilleen ainakin tuhat kirjettä. Fredrika Runeberg oli myös kirjailija, joka on julkaissut – alkuaan salanimellä –  historiallisia romaaneja.

J.L. Runeberg oli innokas metsämies ja todisteena harrastuksesta ovat  kirjastohuoneen seinällä riippuvat hienot aseet ja ketunnahat. Runeberg sai metsästysretkellään 1863 aivoverenvuodon ja joutui viettämään elämänsä viimeiset vuodet halvaantuneena. Runoilijan vuode, ikkunan näkymiä toistava peili ja taidokkain koruompelein koristettu pyörätuoli ovat esillä, samoin muita henkilökohtaisia esineitä.

Kodin kaikissa huoneissa on huonekasveja – alkuperäisten kasvien pistokkaista kasvatettuja. On kuin isäntäväki olisi hetki sitten poistunut, kodin tunnelma on tallella.

Walter Runebergin veistoskokoelma

Frederika ja Johan Ludwig Runeberg saivat kahdeksan lasta. Kaksi lapsista, ainoa tytär ja poika, kuolivat pieninä. Perheen kolmas poika, Walter Magnus (29.12.1838–23.12.1920) oli taiteellisesti lahjakas – kouluopinnot tuottivat pojalle suuria vaikeuksia ja hädin tuskin hän selviytyi ylioppilastutkinnosta, mutta taideopinnot alkoivat jo kouluiässä. Walter Runeberg opiskeli ja työskenteli pitkään Roomassa ja Pariisissa. Suomeen palatessaan hän oli jo saavuttanut kansainvälistä mainetta.

Runebergin kodin naapurissa oleva Walter Runebergin veistoskokoelma kertoo tuotteliaasta kuvanveistäjästä ja taiteilijasta. Esillä on muotokuvia ja klassiseen tyyliin toteutettuja veistoksia.

Monien vaiheiden tuomiokirkko

Lounaan jälkeen käveltiin vanhan kaupungin läpi Porvoon tuomiokirkkoon. Kirkon historia alkaa jo 1200-luvulta. Kirkko on jäänyt historiaan 1809 Porvoon valtiopäivien näyttämönä – tällä hetkellä se on yksi koko maan suosituimmista nähtävyyksistä.

Porvoon suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Heikki Hakamies kertoi retkeläisille tuomiokirkon historiasta ja piti hartaushetken. 

Lopuksi laulettiin tuttu virsi 490, Runebergin sanoittama Mä silmät luon ylös taivaaseen ja yhteen käteni liitän – ruotsinkielinen teksti alkaa sanoin  Jag lyfter ögat mot himmelen och knäpper hop mina händer.

Vierailu Brunbergin makeistehtaan myymälään päätti ohjelman. Mieli täynnä uusia vaikutelmia, kirkon tunnelma eväänä ja pussillinen herkkuja tuliaisina – olipa mukava taas lähteä kotiin!

Kiitos retkeläisille mukavasta seurasta sekä Tiinalle ja Railille järjestelyistä!

Lisää tietoa:

J.L. Runebergin elämästä on olemassa runsaasti aineistoa. Internetissä oleva www.runeberg.net esittelee kansallisrunoilijan elämäntyötä havainnollisesti.

Walter Runebergin elämäntyöhön voi tutustua mm. intendentti Lars Nyströmin kirjan Nationalskulptören Walter Runeberg (Porvoo 2008) avulla.