sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Mumminmökin maisemassa


KIrjosiepon kesämökillä on hiljaista.
Pakkanen tekee kuvaan sinistä. Sirkun omenapuukin sinistyy
Talviaurinko komistaa Niemennummen hongistot. 
Kuvaajan jalanjälki näkyy.
Levolliset siniset varjot. 
Talventörröttäjä työssään.  
Tykkäätkö tykyistä? 
Asuuko pikkunäreen alla peikko?
Tässä lähellä oli ennen Krässämänty, jota Paavo varjeli. Teilläkin on historiansa. 
Pähkinäpensaiden pitsikudos. 
Illalla katuvalo leikki pihapuiden oksilla. 

Elämän kirjo(j)a


Katsastettiin Oodi. 
Vihdoinkin. Katsastan sitä varmaan vielä toistamiseenkin, sykähdyttävä paikka. Kaunista, ilmavaa tilaa, näkymiä, jotka valloittavat. Itse rakennus on komea, mutta kun on sisällä – ja erityisesti ylimmässä, kolmannessa kerroksessa, vaikuttuu siitä, miten tila on käy dialogia muun ympärillä olevan kaupungin kanssa. Eduskuntatalo ja Kansallismuseo ovat lähes käden ulottuvilla, Kiasma vielä lähempänä. 


Ikkunoissa näyttäisi olevan aurinkoa lieventävä pilkutus: lähdimme Oodi-retkelle lumisateisena päivänä, pilkkuja ei olisi ehkä tarvittu, mutta eivät ne haitanneetkaan. Aurinkoisena päivänä pitää tulla taas käymään!

Virkailija kertoi, että tilan haltuunotto on vielä kesken: joka päivä talo yllättää, joku kohta toimii eri tavoin kuin on ajateltu. Pienimpien osaston suojakaiteita on tarkoitus korottaa. Vaikka lapset saavat temmeltää, vaarallista se ei saa olla. Muuten kaikki näyttää olevan kohdallaan – niin paljon kuin kirjastossa voi olla. Elävä rakennus, elävä kokonaisuus. 


Joitakin ideoita ottaisin vaikka kotiin: seiniltä tekstejä, joilla kutsutaan mukaan idealisteja, feministejä, orpoja, harhailijoita … kaikkia. Tosin, ei meillä taida olla tarpeeksi seiniä. Mutta kirjoitus on kivannäköistä. 

Ja voisiko vanhoihin (vanhin kerrostuma kohta 50 vuotta) Lundioihin asentaa loistevaloja? Oodissa ne antoivat säihkettä hyllyihin. Ei ehkä. Ja pehmeä matto, joka oli konttausnurkassa taaperoita varten, suojaisa sopukka? 

Lapsuuteni kirjasto oli kauppalantalon päädyssä, se tuoksui vanhoilta kirjoilta ja siellä oli lastenosasto ja aikuistenosasto, taisi olla pieni lehtisalikin, mutta se ei kiinnostanut. Lainasin aikuisten puolelta, paksut nahkaselkäiset Kurjat ja Charles Dickensiä. 

Virkailija ei sanonut valinnoistani mitään, mutta katsoi tarkkaan minua ja kirjoja, ennen kuin leimasi kortin. Sitten sain kantaa kirjat kotiin ja pelätä vähän, kun Fantine joutui myymään hampaansa ja hiuksensa, jotta Cosettella olisi paremmin. Lopulta Jean Valjean pelasti Cosetten ja johdatti hänen tielleen Mariuksen, loppu oli haikean onnellinen. 


Paljonpaljon myöhemmin olimme tyttären kanssa Pariisissa katsomassa Mars-kentällä kansallispäivän ilotulitusta ja ruudinsavuisia pilviä leikkaavia laservaloja. Illan teemana oli Victor Hugo -vuosi ja Kurjat. Koulutyttönä luettu kertomus nousi sielun pohjalta taas mieleen. Lukeminen voi viedä matkoille, joita ei edes aavista joskus tekevänsä… Kirjasto on täynnä ikuisia kertomuksia.

Joskus oli lähdetty kaupunkiin, vanhempien kanssa muistaakseni. Kun vanhemmat olivat asioitaan hoitamassa, livahdin kirjastoon, Tampereen kaupunginkirjaston yläkerrassa oli siihen aikaan pieni taidenäyttelysali, joka tarjosi usein mukavia yllätyksiä. 

Meneillään oli Ahti Lavosen näyttely. Pelkistetty, abstrakti Lavonen puhutteli murrosikäisen sielua. Taidemuseossa esillä olleista valokuvantarkoista vanhoista muotokuvista en vielä silloin jaksanut innostua – nyt jo jaksaisin. Lavonen oli pitkään jonkinlainen idoli. 


Oodista ei tehnyt heti mieli kotiin ja niin poikettiin lumisateelta suojaan Ateneumiin – Amos Rexin Magritte ei vielä ollut auki, Suomen taiteen tarina oli. 
Alakerran modernistien joukosta katselivat pelkistetyt Lavoset, kaksi työtä – vanhoja tuttuja, ehkä jo Tampereen kirjaston ajoilta. 


Elämän kirjo voi olla harmaata kuin lumisade, mustavalkoista kuin moderni maalaus, mutta elämässä pitää olla kirjoja, jotta siinä olisi kirjoa. Vai mitä? 


keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kiitos, näkemiin



Pieni uutinen nosti pintaan suuret muistot. 
Sotainvalidien Veljesliiton Lohjan osasto on lopettanut toimintansa. Kiitos kaikesta, lämmin kiitos. 

Kun olin pieni tyttö, saatoin joskus ihmetellä isän rinnassa olevaa arpea. Se oli tullut siitä, kun tuhma setä ampui isää, näin kuului selitys. Arpea ei oikein uskaltanut katsoakaan. 

Aikuisempana sain kuulla koko kertomuksen. Sotareissun, sen vaiheet, haavoittumisen juhannuksena 1944 ja pitkän sotasairaalajakson. Sotavammasta tuli elinikäinen kumppani. Kun miehen voimat vähenivät, vamma muuttui ärhäkämmäksi. 

Ne sotajutut, joita kotona kerrottiin, olivat useimmiten kevennettyjä versioita. Isä varjeli lastaan, vaikka lapsuus oli jo kaukana takana. 

Juhlahetki Lohjalla 16.2.2010. 
Veteraanien kesken asioista saattoi puhua suoremmin – eikä aina tarvittu sanojakaan. Tapaamiset olivat elämän kohokohtia. Sotainvalidien Veljesliiton Lohjan osasto ja Karjalohjan-Sammatin rintamamiesveteraanien lähipiiri olivat tärkeät sidosryhmät. 

Kahvipöytä katettiin huolella, kun Karjalohjan miehet olivat tulossa käymään – Heikki, Antti, Pekka, sekä tummapukuiset, arvokkaat veteraaniveljet ja Greta. Juhla korkeni, kun Leikolan OIavi tuli paikalle. 

Vuosien mittaan joukosta moni siirtyi varjojen maahan, mutta joka kerta kajahti Veteraanin iltahuuto, miehekkäästi, tunteella. Sodan käyneen sukupolven kansallislaulu. Toivottavasti sävel ei unohdu, eikä sen vahva poljento. 

Vertaistukea, tukea ja arvostusta oli tarjolla, muutenkin kuin juhlapuheissa. Sotainvalidien Veljesliitto antoi apua ja neuvoja, kun haettiin sotainvalidille kuuluvia, rintamalla ansaittuja avustuksia ja etuisuuksia. Anomuksia ja hakemuksia piti täyttää, kunniakansalaisenkin. 

Kun viimeinen iltahuuto koitti, veljet olivat mukana muistojuhlassa, viimeisenä laskettiin havuseppele, jonka nauhoissa oli merkki kaikkein ankarimmista sotamuistoista, katkennut kalpa. 

Tuskin pelkkä kiitos riittää, mutta muutakaan ei ole. Ei edes nimiä kaikille niille, jotka pyyteettömästi tekivät työtä sotainvalidien ja veteraanien hyväksi. Kiitos!



tiistai 22. tammikuuta 2019

Sanojen maassa




Kun ilta pimenee varhain ja kylmä hiipii kohti varpaita, on aika piiloutua peiton alle, ottaa esiin iltakirja ja kulkea hetki maailmassa, jonka polut ovat uusia. 

Kaupungin yöpöydällä viihtyi Hannu Mäkelän 2000-luvun alussa julkaistu Ruhtinas unelmain mailla. Kirjaelämäkerta, lukemisen elämäkerta, intiimi tilitys aiheesta kirjat, kirjailijakaverit ja Mäkelä. Paikoin pessimistinen, useimmiten sentään valoisa, kiehtova matka. Kirjoittaja heittäytyy, paljastaa, on mukana kokonaan. Kertoo ystävyyksistä, jotka ovat muuttaneet elämää, antaneet ajatuksia ja vieneet eteenpäin. Mukana on koko ajan oivalluksia, kiteytyksiä, joista nauttii. Kirja on edelleen yksi parhaista ihmisen korvikkeista – juuri niin se on – mieluummin hyvä kirja kuin kelju ja arvaamaton ihminen. 

Ennen ruhtinasta luin Mäkelän uusimman, Valon, kuvauksen rakkausavioliitosta Svetlanan, Svetan kanssa. Kirjailijan työ on mukana tässäkin, rakkaus ja ihmiset. Edellisessä kirjassa elettiin kolmatta liittoa, viimeisimmässä neljättä, traagisesti päättynyttä. Elämää ja arkea ei voi kummassakaan erottaa kirjoittamisesta. Olisiko nämä kirjat pitänyt lukea toisessa järjestyksessä? Olisiko elämys erilainen? Kirjat osuvat lukujonoon satunnaisesti, omien lakiensa mukaan. 

Luen mielelläni kirjoittamisesta. Siitä, millaista työtä se on, siitä, miten se saa elämän tuoksumaan. Jokainen sananiekka asettuu koneensa ääreen tavallaan, kirjoittaa itseään näkyviin. Onko prosessi aina sama – tuskin. Kirjoittaminen on omakohtaista tekemistä. persoona lyö läpi, niin kuin maalarin siveltimenveto. 

Mauri Sariolan päiväkirjoissa toistuu maininta siitä, miten tietyn liuskamäärän saavuttaminen sai tekijän tyytyväiseksi. Kun yli sata liuskaa oli koossa, tarina varmaan tulisi valmiiksikin. Antti Tuuri kuvaa, kuinka tekee työtään kaikkialla, matkoillakin. Tehokkaat aamutunnit voi käyttää, olipa missä maassa tahansa. Joku toinen tarvitsee oman tutun tuolinsa, pöytänsä, maisemansa. Heinrich Böll piti tärkeänä vain sitä, että työpöytä pysyy vakaasti paikallaan, ei huoju ja että tuoli sopii pöytään. Böll ei ehtinyt tietokoneaikaan, eikä siihen leikkiin tainnut keretä Sariolakaan. 

Katja Kettu vie lukijan fintiaanien maille, etsimään Rosea, kertovan minän äitiä. Katja Kettu on kirjoittanut kauneimman kirjansa, tasapainoisen, kokonaisen. Ei Rose on poissa mikään evankeliumiharmonia ole, se kuvaa elämän raadollisena ja arkisena, kaikkinensa, veren ja todellisuuden makuisena. Tapahtumien yllä kuin poutapilvenä on Katja Ketun maaginen, runollinen, kaunis kieli. Kieli, jolla kerrotaan tarinan takaumat – Rose-äidin eväslaatikkoon tallettamat kirjeet tyttärelleen – ja kieli, jolla tarinan nykyaikaa kuvataan. Elävä, ilmeikäs ja upea kieli. 

Katja Ketun tekstissä on ajatuksia, jotka voisi irrottaa kokonaisuudesta, tallettaa huoneentauluun ja makustella illalla, ennen kuin lamppu sammutetaan. Toivottavasti tätä ideaa ei kukaan ota todesta: maailma tursuaa makeankiiltäviin raameihin upotettuja värssyjä, ikään kuin vapauttamassa ohikulkijan tarkemman syventymisen ja pysähtymisen vaivasta. Suosittelen tässä ja aina lukemista, koko tekstin lukemista. Vain niin voi tavoittaa kaikki tarkkuudet. 
’Se on kuules Lempi niin ettei ole olemassa totuutta, on vain vaihteleva määrä asioiden tarkkuuksia.’  S. 226. 

Sanojen maassa kirjailijalla on oma, tunnistettava ääni. Omat sanat ja lauserakenteet. Oikeat sanat juuri siihen ajatukseen. Onko sanoilla leikkiminen yhtä iso synti kuin pula-ajan lapsen takaraivoon iskostettu määräys: ruoalla ei saa leikkiä. Saako sanoilla leikkiä? Sanoilla pitää leikkiä, ne eivät siitä mihinkään hiudu. Sanat ovat elämän välttämättömyyksiä, mutta ne eivät enene, ellei niitä kieputa, käytä ja kuluta. 

Mumminmökin yöpöydällä odottaa Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies. Keltaisen kirjaston laatua. Mielikuvituksellista kerrontaa ja loistelias suomennos. Kirja on kirjamessujen alelaarista ja niin kirjoittaja kuin suomentajakin jo aikaa sitten edesmenneitä. Tarina – joka ei oikeastaan ehkä ole edes tarina, ainakaan perinteisessä mielessä – elää ja poukkoilee, pohtii välillä tekstiä ja analysoi itseään. Siihen voi upota, siitä voi irrota ja taas palata. Jännite kestää. En ole vielä puoliväliä pitemmällä, olenko siis vielä pätevä arvioimaan mestariteosta? 

Mitä siitä, odotan seuraavaa lukuhetkeä. 


maanantai 14. tammikuuta 2019

Unta vain? Vai myös askelia?


Kiitos aiheesta, Pekka. Kävimme naamakirjassa pienen kiintoisan keskustelun sykemittareista. Sormet liuuuuuukuivat kännykän pinnalla, tuli vähän pnovihreitäkin. Pekka kokeneena taittajana on tietysti tottunut niitä minunkin teksteistäni lukemaan…

Sykemittari. Minulla on. Pieni, rannekellon näköinen ja kiva. Isompiakin on, sellaisia herätyskellon kokoisia mollukoita, mutta minä tykkään tästä pienestä.  Merkit ja mallit vaihtuvat niin tiuhaan, että unohdan tässä enimmän tuotesijoittelun. 

Kaikki alkoi unesta, kauan sitten. Työaikana, niin kuin kai on aika tavallista, kertyi univelkaa. Ei ehtinyt ajoissa nukkumaan, vaikka piti nousta aikaisin, ei saanut nukuttua, kun mietti sitä ja tätä. Kuinka se työ ja kuinka se lapsi ja kuinka se tai tämä.  Ja sitten piti nousta viemään koiraa ja jotain. Ja niin edelleen. Sopiva univaje toimii kuin humala: saa aikaan inhottavan puolikuntoisen ja krapulaisen olotilan. Edullisempi hankkia, yhtä kamala potea. 

Kun siirryin osa-aikaeläkkeelle, päätin, etten enää kerää univelkaa. Siihen se lisääntynyt oma aika sitten melkein hupenikin, nukkumiseen. Varsinainen eläkeaika oli aluksi yhtä juhlaa. Kaikki aika on omaa aikaa ja saa illalla lukea niin pitkään kuin haluaa ja nukkua aamulla tarpeeksi. 

Aikuisen ihmisen elämässä pitää olla tietty kiintiö kremppaa, että tietää olevansa hengissä. Kun vähän isompi kremppa osui kohdalle, unirytmikin heilahti ääripäihin. Aluksi aika meni horteessa, sitten tilanne normalisoitui, mutta jalkaan pesiytynyt särky jäyti yöunia pitkään. Joskus herätessä muisti, että oli särkenyt, eikä sitten muuta. Onneksi vika on sittemmin korjaantunut, mutta aikaa se vei. No, aikaahan on, omaa aikaa. 


Kun rannekello sanoi sopimuksen irti, päätin kokeilla sykemittaria. Mahdollisimman siroa, kevyttä, kellomaista – näillä kriteereillä ei kukaan tosifriikki valitsisi yhtään mitään laitetta. 
Määrittelin mittani, asetin tavoitteita, aloin seurata sykettä. Olisikohan tästä mitään iloa – uusi ihmelaite näytti ainakin kellonajan ja päivämäärän, katsotaan. Kutsun laitettani kelloksi, koska siihen olen tottunut, jo ensimmäisestä pikkutyttönä saadusta paperikellosta alkaen. (Testaan tässä samalla lukijoiden ikärakennetta, pula-ajan jälkimainingeissa eläneille on itsestään selvää, mikä on paperikello, jätepaperikeräyksestä palkintona saatu krouvinnäköinen aikarauta, kasvavalla kersalla aika lyhytikäinen.)


Joka aamu kello kertoo, kuinka kauan olen nukkunut. Se kertoo, että olen nukkunut riittävästi tai tavoitteita vähemmän, se kertoo, olenko nukkunut rauhallisesti vai onko uni ollut katkonaista. Tieto siitä, että on joka tapauksessa nukkunut, rauhoittaa kummasti mieltä. 

Kello seuraa askeleita ja kuljettua matkaa. En kuntoile edelleenkään tarpeeksi, mutta on mukava tietää, että kotipuuhistakin kertyy askeleita. Pyykkituvalle ja takaisin, pieni kävely se on sekin. 

Samalla kun lataan kelloon lisää virtaa, voin katsoa tietokoneen kuvaruudulta, mitä oikein tuli tehtyä ja miten sydän puksutti. Sykettä voi tarkkailla ranteestakin, mutta sitä teen harvemmin. Jälkipolville tallentuu mahtava arkisto siitä, mitä mummi teki milloinkin. Mitähän ne sillä tiedolla tekevät?


Kello kertoo hiihtolenkkien energiankulutuksen, mutta ei arvioi matkaa. Hyvä niin, sillä minulta kuluu paljon energiaa ja aikaa jo lyhyeenkin matkaan. Valokuvaustauot, joita Lapin lumilla väkisinkin kertyy, näkyvät myös käyrällä, joskus kamerassakin. Sitä paitsi edellähiihtäjä seuraa aina matkantekoa ja kilometrejä. Hiihto polttaa mukavasti rasvaa, senkin kello tietää. 

Kun kevään ensimmäisenä mökkiaamuna pulahdan järveen, kerron kellolle, että tämä on avovesiuintia. Suorituksen jälkeen se ihmettelee, pitääkö näin lyhyt suoritus todellakin tallentaa muistiin. Pitää, miten minä muuten voin todistaa, että talviturkki on heitetty. Avovesiuinti hyytävässä vedessä polttaa tehokkaasti rasvaa ja kaloreita, mutta kuka siellä puolijäisessä järvessä kauan jaksaisi olla? 


Kello muistuttaa, että liian pitkään istuminen on vahingollista, Se kertoo, että nyt on aika lähteä liikkeelle ja antaa passiivisuusleiman, jos ei nouse ja ota askelia. Kirjaston kirjallisuusilloista olen saanut passiivisuusleimoja, vaikka juuri siellä yritän aina olla välkyimmilläni. 

Niin että kyllä meillä menee kellon kanssa ihan hyvin. Saan tietää oikean ajan ja päivämäärän ja jotain muutakin mukavaa. Ei se aina kaikkea ehkä ymmärrä, mutta riittävästi. 

Kiitos hyvästä aiheesta, Pekka! 
Laitan tähän luontokuvia, kun te kumminkin tiedätte, miltä kello näyttää, jooko? 





lauantai 12. tammikuuta 2019

Tammikuun grafiikkaa


Vanhan Oinoon pihapiirin liepeiltä on näkymä kirkolle. Peltosarkojen takaa erottuu kirkon juhlava päätykolmio ja tapulin rakenne. Kun kellot ovat soineet, isännät ovat muistaneet, mitä kellon kylkeen on kaiverrettu: koskas kuulet kuminani, kulje kirkkoon kiiruusti, muista mullaksi tulevas niin kuin entinen edelläs. Kun kirkkosalissa on valot, näkyvätkö ne tänne asti? Varmaankin.

Maisema kantaa ajan kerroksia, sukupolvien kyntämää peltoa, taloja, joita on rakennettu puukirkon ympärille. Yli kaksi sataa vuotta sai tapuli olla maiseman korkein rakennelma, sitten tuli tietoliikennemasto ja vei ykköstilan. Tekisinkö ajalle vääryyttä, jos rajaisin maston pois kuvasta? 


Vanha puu on hävinnyt taistelun aikaa vastaan. Vielä se tavoittelee taivasta, viimeisillä voimillaan. 

Pellon ja tien välissä näkyy talventörröttäjiä, oksia, pensaita, kaaveltuunia. Kaveltuunit kerättiin talteen, kopauteltiin siemenet irti rungosta, kuivattiin ja käytettiin täyttenä tyynyihin. Ei niitä pestä voinut eikä huoltaa, mutta tiiviiksi kudotusta toimikkaasta ommellun tyynypussin saattoi vaikka joka vuosi ratkoa auki, kopistella vanhat fyllingit pois ja täyttää uusilla. Illalla, tulenvalossa, ommeltiin tiuhat pistot. 



Sarkoja peittää valkoinen lumi, monien askelien kirjoma. Juoksiko täällä kettu, jänis, kepeä kauris vai peura? Joku suunnisti suoraan lakeuden halki, toinen teki mutkia, leikitteli kulkiessaan. Ihmisen tiellä on renkaiden jälkiä, kenkien painanteita, vilkkainta on ollut tien toisella puolella. 


Järvi on jo jäätynyt, ohut kerros kattaa ulapan, kantaa vaivattomasti harteillaan taivaan kaiken sinisyyden, kimmeltää ja kutsuu liukumaan ... ei vielä, ei vielä, kohta. 


Värit ovat pelkistyneet, talven paletti on eleetön, melkein graafinen. Sarkojen kyntöjäljet erottuvat sinisinä raitoina, säännöllisesti, tarkasti piirrettyinä. Kun lunta tulee lisää, hangen pinta alkaa tasoittua, syksyllä tehty työ piiloutuu sydäntalven ajaksi. 


Maisema kertoo ihmisen työstä, uurastuksesta yhdessä luonnonvoimien kanssa. Kumaraan painuneet entiset isännät, poissa.  Täällä on aina osattu viljellä, tehdä kaunista jälkeä. Joskus nämä isännät ovat olleet voittamattomia hevoskynnön taitajia. Traktoreiden tultua mestaruudet voitettiin uudelleen, meillä on maailman parhaita taitajia lajissaan ja me osaamme olla mestareista ylpeitä. 


Aurinko leikkii oksakasassa, korostaa ja alleviivaa viivoja, antaa tuulen puhaltaa, kunnes, aikanaa, ilmava, kaliseva röykkiö lähtee. Valo tulee vielä alhaalta, joka päivä se kohoaa korkeammalle, pian se jo lämmittää. 


Jonakin päivänä pellon laitaan kootut paalit viedään pois, käytetään, syksyllä pellon laitaan nousevat uudet, kiertokulku jatkuu. 


Mumminmökin ikkunalla hehkuu joulun viimeinen amaryllis. Kukka elää ja keimailee valossa: kun kamera antaa salaman valaista terälehtiä, näkyy, kuinka komean ritarinkukan terälehdet ovat jo väsyneet, kuin vanhuksen iho. Talvea riittää vielä, mutta raskain, pimein vaihe on jo ohitettu. 







torstai 10. tammikuuta 2019

Epäilen epidemiaa

Kiasmasta kaapattua. 
Kiitos kysymästä, kyllä tämä flunssa jo tästä. Lääkkeet tuntuvat tepsivän ja olo helpottuu asteittain, nyt ollaan jo hyvällä puolella, toivon. Kirjoitin puolikuntoisena monta kirjoitusta blogiin. Oli aikaa eikä ulos tehnyt mieli, eikä ihmisten ilmoille ainakaan. Nyt jo tekee. 

Käyttökelvotonta, kitkerää katkeraa kamaa kaikki. Ei julkaistavissa, ei hyvien lukijoiden silmille. Siinä saivat kyytiä niin … no joo, olkoon. 

Suomalainen tiedonvälitys on toiminut koko sen ajan, jonka olen ollut vanhanaikaisen perusräkätaudin kourissa ja kynsissä. Uutisia on tullut tasaiseen tahtiin. Huonoja uutisia. Eikä tässä maassa sellaisia asioita tapahdukaan, joista ei julkinen sana osaisi huonoa uutista höylätä. Kansalainen on kansalaisen pahin vihollinen. 

Kiasmassa, taisi olla syksyllä.
Ensinnäkin: meitä on liian vähän. Meitä syntyy liian vähän. Meitä on synnytettävä enemmän. Huolimatta siitä, että välillä tuntuu kuin yhteiskunta tekisi kaikkensa estääkseen nuoria perheitä saamasta lapsia. Asennoidutaan nurjasti, säädetään mahdottomia tai ainakin kalliita säädöksiä, tarjotaan pätkätöitä ja kalliita asuntoja. 
Kukaan ei kerro siitä, että lapsen saaminen on iloinen asia ja että yhteiskunnan olisi hyvä katsoa perheen puoleen hiukan lempeämmin ja kannustavammin.

Sitä paitsi: me, jotka jo olemme, olemme jo liian vanhoja ja pian melkoinen taakka ja mieliharmi kaikille hipstereille ja muille itsensätoteuttajille. Me ehkä kulutamme, mutta olemme kaupassa tiellä. Me hankimme hyödykkeitä, mutta kun tavaraa on maailmassa jo liikaa. Me matkustamme, mutta kun se on niin epäekologista. Meitä siedetään, ei arvosteta. 

Uutta on tämä: me kaikki syömme väärin. Vain jokunen nainen ja muutama mies syö oikein. Muut mässäilevät lihalla ja perunalla ja lihovat ja laiskistuvat ja vaikka mitä. Pitää syödä puoli kiloa vihanneksia päivässä vai oliko se nyt aterialla ja pitää unohtaa makkarat ja muut herkut. Jos joku on hyvää, se on epäterveellistä. Luulen, melkein jo tiedän, kuinka raavas mies reagoi, kun kuulee eläneensä ensimmäiset 50 vuottansa väärin. Kohauttaa hartioitaan ja jatkaa samaan malliin. Nutturapäät nutiskoot. 

Ja vielä: ajamme vääränlaisilla häkkyröillä ja polttoaineilla. Sähköautot eivät ota yleistyäkseen, vaikka huoltoasemalla on pistorasioitakin odottamassa. Siinä ajassa, jossa tankataan 500 tavallista autoa, saadaan  jopa pari sähkömoottoria ladattua. Diesel on paha, mutta talouden nousukausi hyvä? Potkulaudallako tämän maan elinkeinoelämän kuljetukset pitäisi hoitaa? 

Sama paikka ja aika 
Me valitsemme väärin.  Me juomme muovimukista vaikka vyöllä keikkuva pahkakuksa olisi kaikkein ekologisin valinta. Me ajamme autolla markettiin ostamaan pakattuja elintarvikkeita, joiden pakkaukset ovat kyllä muuten hyviä, mutta kun niitä ei voi kierrättää. 
Onko todella ekologisempaa käyttää rajalliset metsävarat muovisen kertakäyttökaman korvaamiseen kuin tehdä muovin kierrättämisestä helppoa, järkevää ja arvokas kansalaishyve? 
Ei meillä ole muoviongelmaa, meidän ongelmamme on ihmisten piittaamattomuus, joka poikii jatkuvasti uusia ongelmia. Uutistulva on taattu, jos tästä jotain positiivista… 

Ja kaiken kukkuraksi me pukeudumme halpavaatteisiin ja teemme sen vielä rumasti. Aina löytyy joku entinen missi tai tissitäti, joka neuvoo meitä, jotka edelleen puemme vääränväriset sukat vääriin jalkoihin. 


Mikään ei muuten ole niin hyvä keksintö kuin pyörä tai ruuti tai paperinaru. Joka viikko joku viisas täti neuvoo, kuinka joulukuusesta kannattaa karsia oksat, ennen kuin sen vie roskiin. Ja niin edelleen. Ellei keksi mitään, voi aina keksiä pyörän uudelleen. Aloita 1900-luvun alun lehdistä, ellet usko. Kierrätys, nuukailu ja nipotus palaavat palstoille yhtä uskollisesti kuin laihdutusohjeet loppiaisen jälkeen. 

Epäilen, että tiedotusvälineissä on vallalla pahanlaatuinen epidemia. Kaikki uutisten tuottajat ovat puolikuntoisia ja enemmän tai vähemmän negatiivisia. Ainoa, joka nousee kunnolla massasta, on syyttävä sormi. Sinä teet väärin, täysin pieleen kaiken. Kansalainen! Katso nyt itseäsi! 


Antakaa niille aspiriinia ja sairaslomaa. Emme me näitä syytöksiä ja ojennuksia tarvitse, vaan positiivista mieltä ja optimismia. Ratkaisuja, joilla arki kohenee. Asioita, jotka kohottavat mielialaa. 

By the way, kevät on tulossa. Kai te senkin osaatte sössiä?         


Kirjoitelmaan liitetyt kuvat eivät liity aiheeseen ollenkaan. Mutta kun kaiken pitää olla visuaalista. 


sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Turhaa tavaraa eikä muutenkaan mennyt ihan niin kuin …


Kun yskittää kesken kuvaamisen... 
Pakattiin ja lähdettiin kohti tunturia. 

Kaikkea tuli taas ihan liikaa, niin kuin aina tulee. Suunnilleen puolet, mutta mistä oppisi tietämään, kumpi puoli? Voi palella tai voi olla kuuma. Voi ajautua ihmisten ilmoille tai jumittaa mökissä ja katsella taivaalle. Voi, voi, voi, kaikkea voi. Osansa tekevät olosuhteetkin, joihin ei koskaan voi täysin luottaa. Siksi, kertyy. 

Ennen tunturiin lähtöä osallistuttiin syntymäpäivään. Onnea vaan, Taimi, kiitos juhlista ja lauluista. Siitä menoksi, kohti Oulua. Navigaattori varotteli yhtenään autoruuhkasta, jota oli ja ei ollut, varoituksista huolimatta ja niistä piittaamatta. Jyväskylän pohjoispuolella tahti alkoi hiukan harveta. Ouluun tultiin iltamyöhään, täyteen hotelliin, jonka käytävillä telmi lapsia suomeksi, venäjäksi, englanniksi. 

Aamuhämärissä tien päälle – Oulussa ei ole täyttä kaamosta, mutta päivänvalon aika on lyhyt ja sumuinen. Vaikka herää myöhään, ehtii hämärään. Miksi muuten pakkasin mukaan aurinkolasit? Vihlovan viileän tuulen varalle, vaikka tuulesta ei ole tietoakaan…


Tunturissa kaikki oli tutuilla kohdillaan. Ladutkin, vaikka luomumeininki olikin osittain vallalla, kaikkialle ei vielä ollut satanut niin paljon, että tampparit olisivat saaneet hyvät syvät urat vedettyä. 

Ensimmäisenä iltana isäntä hiihti otsalampun valossa ja itse sahasin edestakaisin valaistulla pätkällä, kokeilin suksia ja mallailin sauvoja. En edes ollut unohtanut varalapasten varalapasia, hyvä minä! Pipojakin oli, muutama. Kauluri kaverina. 

Seuraavana päivänä tositoimiin. Paksusti päälle ja pakkaseen, tätä oli jo odotettukin. Liekö alkukankeutta vai huonoa peruskuntoa, mutta suksi luisti verkkaan ja kysyi voimia. Talven ensimmäinen kokonainen kymppi, eihän sen vielä tarvitse mestariteos olla. Tuskin mestariluokkaa on viimeinenkään, mutta se on vielä kaukana, jossain viikkojen takana. Ehtii. 


Illan edellä vilutti. Varmaan, koska olin ollut tottumattomana taipaleella. Vaikka eipä se ensimmäinen kymppi koskaan ennenkään voimille ottanut. 

Seuraavana aamuna totuus alkoi selvitä. Ei lähdetä vierailulle naapurikylään, ei mennä kylälle, ei ladullekaan. Peiton alle ja tyynyä kuuntelemaan. Jospa se siitä. Laitetaan sauna lämpiämään. 

Huovishuumorin melkein parhaita on Lentsu. Katala virus tekee systemaattista tuhoa kunnanpomojen pönäkässä ykkösketjussa, ei säästä yhtään miestä, olivat miten arvokkaita tahansa. Lentsu on hyllyssä, etelässä, Kylän koirien ja Puukansan tarinan naapurina, mitä se siellä, minä tarvitsen huovislääkettä tähän oloon! Mietin sameassa päässäni, oliko se niin, että lentsu kiersi äijänkutaleesta toiseen, kellisti tautivuoteelle ja emännät saivat paapoa ja passata. Olenko minä nyt feministi, kun mies on joltisessakin kunnossa ja minua lentsu kiusaa? 


Turvauduin matka-apteekin buranoihin ja keräsin voimia uudenvuodenillan ulkoiluun. Ei se varmaan tappaisi, jos ei antaisi tilaisuutta ja voisi se raikas ilma auttaakin. Ja varmaan tämä on huomenissa jo ohi. Onneksi oli otettu pillereitä matkaan. Taaperrettiin talvitiellä kylään, juotiin glögiä ja katsottiin tulitusta. Keskiyöllä lumenvalossa mökille, läpi sinisen maailman. 


Ei se huomenissa ohi ollut. Vuosi valkeni räkäisenä ja yskäisenä, mutta telkkarissa puhui Sauli ja tanssivat maailman parhaat ballerinat, jouset soutivat valssia ja Tonava välkkyi… Minähän halusinkin nähdä kaiken tämän! Ehtii sinne ladulle huomennakin, jospa tämä siihen mennessä. Nyt nakotetaan telkkarin ääressä. Illalla voisi saunoa. 

Sitten alkoi tulla uutisia Aapelista ja muista sään oikuista. Tunturissa tasaisen sakean harmaa pakkassää. Jäimme kuuntelemaan vielä ainakin päiväksi, josko tauti talttuisi ja sää tokenisi. Myterin sekaan ei tarvinnut lähteä. Ja jospa tämä jo huomiseksi. 


Tropit alkoivat käydä vähiin ja mielessä kävi, että mökki ehkä olisikaan oikeasti viileä, vaan emäntä kuumeessa ja niin ostettiin mittari. Sitä ei ollut tullut matkaan, kun ei ollut alaikäistä matkaseuraakaan. Kuumetta se oli, lämmitys toimi moitteettomasti. Jospa se lentsu huomenna hellittäisi. 

Seuraavana päivänä isäntä varasi ajan Pihlajalinnasta ja hoitaja otti lempeästi vastaan. Antoi kipulääkettä, laittoi hengittämään lempeää höyryä, lääkäri tutki, kuvattiin ja taas tutkittiin. Lentsu se on, sitkeänsorttinen, mutta parantuu aikanaan eikä jätä jälkeensä kuin harmituksen missatuista hiihtolenkeistä.

Kassalla sain esimakua siitä, mitä sairaudenhoito oikeasti maksaa, jos sen itse maksaa eikä verobyrokratian kautta, mutta olin myös kokenut, miten mukavaa oli olla potilas ja heittäytyä huolenpidon huomaan. Hetkeäkään ei tarvinnut olla asiakas, jonka täytyy alati valppaana valvoa, että saa kaiken tarvittavan, vaikka ei edes aina tajua, mitä tarvitsee. Tuskin tämä vielä huomenna ohi olisi. 

Seuraavana aamuna survoimme tavarat kasseihin ja ikeakasseihin ja tumppasimme auton täyteen kaikkea sitä turhaa kamaa jota ei ollenkaan olisi tarvinnut raahata mukana, jos olisi tiedetty, mikä perillä odotti. Ja ehkä, vaikka olisi tiennytkin. 

Ajettiin (tuhdissa dopingissa) kotiin ja maa oli luminen ja harmaa, suurimmat Aapelin tuhot oli raivattu pois tai ne eivät olleet osuneet reitin varrelle. 


Ai niin, Strömsöössä?  
En minä siellä ole koskaan käynyt, paitsi näköradion välityksellä. Sujuuko siellä kaikki aina niin kuin pitää vai onko niin, että meille näytetään vain onnistumiset? Osaavatko ne pakata oikein? 

Kaikki kuvat siltä ensimmäiseltä lenkiltä.  Jokunen onnistuneempi joukossa.