Näytetään tekstit, joissa on tunniste naiseus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naiseus. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. helmikuuta 2018

Iitat ja muut tolkun akat



Oikeastaan minun piti päättää tämä pieni blogitauko johonkin korkealentoiseen hypetykseen. Kirjoittaa taideesta ja kuldyyristä ja niin edelleen. Kipristää pikkusormea ja nostaa etusormi pystyyn, sillä tavalla, te tiedätte. Ekstreemiä.

Siivosin blogien tunnistetietoja vähän yksinkertaisemmiksi ja tulin samalla lukeneeksi niitä enemmän kuin on terveellistä. Kaikkea sitä on tullut naputeltua, kaikilla tavoilla sitä on itseään toistanut ja jankuttanut. Itsestään selviä asioita ja truismeja. Omakuva pään sisäpuolelta ilman meikkiä, kai se on kestettävä. Mutta hiukan piti huokaista, ennen kuin taas päädyin kirjoittamaan.

Viime päivät olen askarrellut arvokkaan ja korkeatasoisen aiheen parissa. Siinä jää fiinimmän väen touhut toiseksi, kun aletaan muistella tämänkin kylänraitin kansaa ja kulkijoita. Naisia, sillä usein talo tai tupa muistetaan juuri emännästään.


Aika monta Iitaa ja Iidaa tuli vastaan, kun menneisiin palattiin. Olihan siinä joukossa joitakin pahasuisia akkoja ja kylänraitin kauhuja. Että mitä se taas ja kuinka se nyt sillä tavoin. Niitä, joiden kohdalla pitää vetää henkeä ja yrittää löytää selitys ja ymmärrys.

Ja enemmistö oli sittenkin niitä ihania Iitoja, joilla oli aina hyvä sana taskussa ja lasillinen punaista mehua naapurin lapsillekin. Iita huolehti elämänsä loppuun asti sokeasta vanhuksesta ja toinen Iita kutoi purkulangat ja epätasaiset kehruukset lämpimiksi villapaidoiksi niin että oli mitä pukea päälle, kun pakkanen kuritti ja pula- aika kiusasi.

Ja entäs kaikki ne Helmit sitten! Niitäkin on ollut monta ja monenlaisia, aarteita kaikki. Perheen ja kylän hyvinvoinnista huolehtivia, toimen naisia. Samalla tavalla ovat maailmankaikkeuden kirjanpitoon päässeet Pirkot ja Vaput ja Leat ja Kertut, Tiltaa ja Siviää unohtamatta.

Olympiaviikoilla ovat naiset näyttäneet osaamisensa ja jaksamisensa. On voitettu mitaleja – kuten miehillä on tapana leukailla, hopea hävitään, pronssi voitetaan. Leukailkoot, naiset ovat oikeasti palkintonsa voittaneet. Mitaleita, niitä ovat saaneet nämä tyttäret ja tyttärentyttäret ja naapurintytöt, jotka ovat entisajan naisilta omaksuneet sisunsa ja työnteon taidon.

Miehet, tiedetään, kyllä vain, mutta kun selittely ei vieläkään ole olympialaji, vaikka te siinä niin kovin kiitettävästi pärjäättekin.

Montako mitalia olisi saatu, jos kaikki se elämää ylläpitävä työ, jonka nämä ankarien aikojen naiset ovat tehneet, olisi asianmukaisesti palkittu? Sielussa läikähtää lämpimästi.




keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Minä kans – me too


Joo, on ne muaki, älkää yhtään yrittäkö. 
Kyllä tälläkin naamalla, uskokaa tai älkää. 
Ja vieläpä tällä vartalolla! 

Koulussakin pojat ja lukiossa se yksi, mutta millä sellaisia todistat ja vakuutat, niillä on valta ja voima kummiski. Tai luulevat, että on. 

Ja joo, on pomokin joskus sanonu aika vinosti ja saanu suuttumaan. 
Niin, siis se yksi miespomo. Just se. 
Ja oli niitä muitakin, pikkunilkkejä. 
Niin pomoa ollaan, että. 

Jaa että miksi en käy yökerhossa?
Vaikka siellä kuulisi niin monta surullista tarinaa sorretuista sankareista. 
Tykkään enemmän tosista jutuista. 
Tai jos satuja, niin kertoisivat parempia. 
Kaavamaisia, monet miehet. 
Toistavat toisiaan. 

Ja niin, se…
Olkoot ilman jos ei osaa olla klähmimättä. 
Mokomakin läpimätä. 

On näitä. Riittävästi.
Tyyppejä, jotka tuntuvat olevan nelikätisiä: ajatus liikkuu tahmeasti, mutta tahmeat käpälät ovat aina liikkeessä.
Henkevä keskustelu ei niihin pure. 
Koskemattomuudestaan saa pitää välillä kaksin käsin kiinni ja potkia lisäksi. 
Ainakin, jos on syntynyt naiseksi. 
Pitäisi kai oppia potkimaan paremmin! 

Ikä auttaa, mutta ei kai kukaan halua vanhaksi ja rumaksi vain saadakseen olla rauhassa tyhmien äijien tyhmyyksiltä? 

Semmoisiakin on, jotka on ihan korrekteja tavallaan, mutta ottavat pyytämättä puheenvuoron ja johtolauseen ja puhuvat yli. Jos minä nyt meidän kaikkien puolesta sanon… 
Jos niille jotain huomauttaa, katsovat seuraavalla kerralla yli tai läpi. 
Kun ei ole olemassa tai on ilmaa, ei voi valittaa…

Joskus, pakko myöntää, että, sovinismista ja äijäilystä on ollut jopa hyötyäkin. 
Kuuleppas kun sinä et varmaan tätä tiedä, niin selitän…
Ja vielä: ei, et sinä kysy yhtään tyhmästi, katsos kun… minä voisin selittää tämän jutun vaikka näin tai näin tai … ymmärsitkö nyt? 
On ne sedät ihan hyödyllisiä juttuja kertoneet, vaikka antavat ymmärtää ymmärtävänsä, ettei nainen tiedä. 

Maailmassa on paljon sellaista, minkä miehetkin on jo oppineet. 
Naisilta, usein. 

Sen jälkeen, kun päätin, että en ihan pienistä ota nokkiini, on mennyt paremmin. 
Miehet on miehiä eikä niitä kaikkia mikään muuta herrasmiehiksi. 
Kaikkien kanssa ei todellakaan tarvitse olla kaveri. 
Äijähuumori on huonoa huumoria, mutta sen voi hyvällä tahdolla kuitata huumoriksi. 
Onko niillä edes keskenään kivaa?

Mitään peruuttamatonta ei onneksi ole tapahtunut. 
Täytynee koputtaa puuta. 
Ei kai kuitenkaan miehen päästä. 

Niin että kyllä minäkin. 
Älkää luulko, etten kelpaisi. 

Miehet on.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Menopaussi


Olen tuntenut epämääräistä kuvotusta ja voinut pahoin. Sitä ei näillä kymmenillä enää pitäisi olla. Olisiko se sittenkin myötähäpeää?

Kaunis nainen ja arvostettu taiteilija hymyilee viikkolehden kannessa ja otsikko kuvan alla julistaa, että menopaussi ei taiteilijaa pysäytä. Sisäsivuilla on hyvin kuvitettu juttu, jossa todetaan, että ura jatkuu ja kaikki on hyvin.

Ihminen, joka on tuonut taiteellaan monta juhlahetkeä ja huikeaa elämystä, on ehkä sivunnut haastattelussa naisen elämää, vaihdevuosivaivoja eikä sensaatiohakuinen lehdistö malta pitää tahmeita tassujaan irti aiheesta. On aika tavallista, etteivät paljon julkisuudessa olevat tähdet kaikkea heistä kirjoitettua ehdi tai halua tarkistaa. Positiiviset jutut kumoavat kumminkin omituiset juorut ja muut. Nainen on kirjoittanut naisesta, juttu on perusteellinen ja jopa analyyttinenkin, mutta kuka on sisällön runsaudesta valinnut iskulauseen lehden kanteen?

Naisena tiedän, miltä kuukautiset, raskaus, synnytys, imetys ja vaihdevuodet tuntuvat. Intiimimpää aihetta ja kokemusta ei ole eikä yhdenkään naisen yksikään kokemus ole samanlainen. Ehkä juuri siksi näistä elämänkeikauksista ja naiseuden realiteeteista käydään katkeamatonta debattia kahvihuoneissa, pukuhuoneissa, vastaanotoilla.
Mutta ovatko nämä asiat julkisia ja julkisuudessa puitavia?

On paljon sellaisia vaivoja, joihin vertaistuki tepsii yhtä hyvin kuin lääkärin neuvotkin. Tarvitseeko julkisuuden henkilö koko maan ikääntyvän naisväen vertaistuen ongelmista selvitäkseen? Pienemmälläkin lähipiirillä on sieluntuskaa ja pahaa oloa purettu ja ongelmien kanssa pärjätty. Joskus pitää kerätä rohkeutta ennen kuin lähtee lääkäriin tai apteekkiin, joskus on hyvä käydä luottoystävän kanssa läpi sitä, mitä lääkärin vastaanotolla haluaa puhua. Kun tilanne on päällä, on osattava kysyä oikeat asiat oikeassa järjestyksessä, sillä tohtoreilla on aina kumminkin kiire.

Seksuaalisuus on ikiaikaista naisen elämää. Saara nauroi, kun Herra vihjaisi raskaudesta, Neitsyt Marialla oli vanhempia naisia tukenaan, Pyhä Birgitta synnytti, mutta kuningatar Kristiina ei miestä vierelleen halunnut tai saanut. Oliko Julia kuollessaan raskaana?

Naisen elämän arvostus on yhä edelleenkin sidoksissa seksuaalisuuteen. Naisen kanssa voidaan ’luontevasti’ keskustella siitä, jatkuuko ura vaihdevuosien jälkeenkin. ’Vanha nainen’ on ihminen, joka oikeasti on vasta elämänsä puolessavälissä ja usein elämänsä luovimmassa ja työteliäimmässä vaiheessa, onkin yleisen mielipiteen mukaan jo vanha ja loppuun kulunut, kun hedelmällisyys on hiipunut. Taide, joka elää ja voi hyvin, onkin sivuasia, vaikka juuri se olisi kiinnostavaa.

Samanikäinen mies elää parhaita ja viriileimpiä vuosiaan.
Olisi ennenkuulumattoman törkeää kysyä varttuneemmalta herralta, haittaavatko erektio-ongelmat päätöksentekokykyä tärkeissä neuvotteluissa ja onko urasuunnitelmiin tullut muutoksia nyt, kun hiukset ovat harvenneet?

Minä en tykkää tästä. Minä en tykkää siitäkään, että tämä on ikuisuusaihe, josta on jankutettu koko minun tietoisen naisenelämäni ajan. Olisi maailma vähän fiksummaksi voinut kehittyä.

Hiukan kiinnostaa myös se, olisitko sinä, kunnioitettu lukijani, lukenut kirjoitelmani, jos olisin otsikoinut sen toisin. Esimerkiksi testosteroniongelmiin viitaten.


lauantai 5. maaliskuuta 2016

Naiseus



Pieni tyttö pujottaa ranteeseensa helminauhan. Ja toisen. Ja vielä yhden. Ripustaa kaulaansa ketjun.
”Tämän minä olen saanut lahjaksi, tämän ja tämän!” hän toimittaa ja esittelee värikkäitä korujaan, nauru ja ilo helisee puheessa.
Naisenalku, pieni taimi, kasvamassa kukkaseksi.
Jonakin päivänä aidot puiset ja aidot muoviset helmet vaihtuvat toisenlaisiin koruihin, mutta naiseus pysyy.

Naiseus on ihanin luonnonvara.
Naiseuden jatkumo on sarja ketjuja, sillä jokainen nainen on jonkun tytär ja tyttärentytär, moni on sisko ja useimmat kokevat äitiyden ja jatkavat näin naiseuden ketjua. Ehkä juuri siksi kaunis ketju sujahtaa kaulaan niin helposti.

On naisten juttuja ja naisten puheita. Yhteisiä kokemuksia, jotka toistuvat sukupolvelta toiselle. Kokemukset luovat lujia sidoksia. Nekin naiset, joilla ei ole sukulaisuussuhdetta, on vain ikiaikainen sisaruus. Sielunsiskot voivat olla parhaita.

Naiset elävät maailmassa, jota miehet uskovat hallitsevansa. Miehiä hallitsevat naiset, mutta kaikkeahan ei aina tarvitse sormella osoittaa. Muistaako kukaan muu karskin myyntipäällikön, joka kiikutti jokaisen luonnoksen vaimonsa hyväksyttäväksi?

Naiseudella on puolensa, varjoisemmatkin. Leijonaäiti puolustaa pesuettaan, vahtii sen parasta ja siinä sivussa sortuu kateuteen, takana puhumiseen, piruiluun, juoruiluun ja muuhun negatiiviseen. Mutta niin kauan kuin puheet jäävät puheiksi, sanoiksi, tilanne lienee hallinnassa. Painetta pitää joskus päästää ulos ja purkaa.

Nainen on sukupuoli ja gender, sosiaalinen sukupuoli, naiseksi synnytään, mutta myös kasvetaan. Voiko ihminen olla nainen, ellei ole käynyt läpi kaikkia vaiheita leikkivästä pikkutytöstä kaikessa poikkiteloin asettuvaan teiniin ja aikuiseen, omaa elämäänsä elävään naiseen? Eivätkä muutokset lopu milloinkaan, vaikka aaltoliike rauhoittuu.

Nainen on syli ja satama, päämäärä. Lapsen ainoa oikea turva, pesä. Nainen on pesänrakentaja, sisustaja ja hengen luoja. Entisajan emännyyskouluissa ja morsiuskursseilla opittiin naisellisiksi määritellyt taidot, nykyään vastuu kodista jakautuu tasaisemmin.

Naiseuden tiellä on melkein ruuhkaa, neuvokkeja ja elämäntaidon oppaita riittää. Niin kuin elämänsä voisi kirjasta oppia, jättää kokeilematta ja maistamatta. Tärkeämpää on lukea katseita, katsella, kuunnella, koskettaa. Peilata toisiin ja omaan naiseuteen, sisaruuteen, kokemuksiin tyttärenä ja äitinä. Naiseus on yksilöllistä ja samalla ainutlaatuista.  

Isoäiti pukeutuu parhaimpiinsa, kattaa ruusukupit ja suoristaa ryhtiään. Ilahtuu kauniista tuliaisista, tuntee tuoksun ja nauttii. Asettelee kukkia kristallimaljakkoon. Ehkä kaunis käsivoidepullo jää käyttämättä tai voi käydä niin, että ihanaa tuoksua ei koskaan tule avattua, mutta entä sitten? Tunne siitä, että on arvostettu ja rakastettu, naisena, on tärkeä.